Vielä vähän työjuttujen puintia.
Viisastuin sen verran, että pidän kiinni yhä työajoista ja taukojen mitoista. Liiton mukaan tämä koko irtisanomisjuttu haisee ja vahvasti laittomalta irtisanomiselta, joten mun on parasta olla kiltti työntekijä, jotta Pomo ei pääse vinkumaan minusta mitään mikäli juttu etenee. Huomenna menen käymään, katsotaan mitä sanovat.
Töissä on jäiset tunnelmat. Muut ovat "toipuneet" shokista, ja selkeästi about unohtivat mun kohdalla koko homman. Toinen irtisanottu pitää aiheesta niin kovaa meteliä, ettei voi unohtaa, sillä on aina taipumus tehdä kärpäsistä Härkäsiä. En halunnut vastata pomolle puhelimeen sen jokailtaiseen soittoon, ja eka reaktio työkavereilta oli "No miksi ihmeessä et?" "no mitäs luulet?!?" "Ai niin!" Ja se hienoinen yllätys niiden kasvoilla kun totesin että totta hitossa otan yhteyttä liittoon. En eritellyt syitäni sen enempää, I'm a private person, mutta kai ne oletti että nielen mitä vaan purematta.
Viikonloppuna oli sukujuhlat, mun vanhempien 120 v synttärit. Sinänsä ihan kivaa. Juhlat onnistui, tarjoiluja oli tarpeeksi, nestettä ja viihdykettä oli tarpeeksi. Se, mikä ei onnistunut, oli se helvetinmoinen norsu, mistä kukaan ei halunnut puhua. Syy, miksi Puolisoni ei ole käynyt pariin vuoteen perheeni tai sukuni luona. Se, että mun vanhemmat ja puoli sukua oli sitä vastaan aluksi. Vain siksi, että se keskeytti koulunsa silloin. Se sai porukat luulemaan, että Puoliso eläisi mun siivellä. Ketään ei nkiinnostanut syyt että miksi se lopetti, tai mitä se sitten aikoo. Ei, tuomio rentusta tuli sen saman tien. Sillä vaikka ala olisi miten perseestä ja väärä, niin kouluthan aina tarvii käydä loppuun vaikka hammasta purren!
Teoriassa ymmärrän huolen, mutta eihän mulla ole mitään siipiä millä elää! En todellakana ole syntynyt kultalusikka suussa tai hopeahaarukka perseessä. Eikä ole yhtään porukoiden tapaista tuomita suoralta kädeltä tutustumatta. Mun kummisetä oli tutustumatta neuvonut äitiäni pitämään Puoliso erossa minusta, että tyyppi on loinen. Nyt Kummisetä pyysi Puolisolta anteeksi käytöstään, ja asia tuli väistämättä esiin vanhempieni kanssa. Puoliso oli ihana tyyni itsensä. Hyväksyi anteeksipyynnöt, mutta minä olin vähän kärkkäämpi. Miten helvetissä siinä meni yhdeksän vuotta, että toinen on hyväksytty? Että miksi hitossa asioista ei voi koskaan puhua, vaan odotetaan niiden ratkeavan ajan kanssa? Puoliso totesi yksikantaan vanhemmilleni, että päätti olla välittämättä negatiivisesta vastaanotosta, koska rakastaa mua niin paljon eikä halunnut luovuttaa moisen takia. Onneksi ei! Koska mutsia tuntien eihän mulle olisi kukaan tarpeeksi hyvä. Ehkä jotain selvisi nyt. Ehkä voidaan käydä useammin. Ehkä.
Tällä viikolla olisi Kummipojan nimiäiset. Sitä odotellessa, varmasti leppoisampi tilaisuus mitä mun sukujuhlat. Pitää koittaa olla vähän normaalimpi, etten aiheuta mitään närkästystä. Kummipojan mummit ja vaarit ovat ilmeisesti jokseenkin uskonnollisia. Gootti kummina.. katsotaan mitä siitäkin tulee. Toivottavasti kivaa!
Juhannuksena mennään Pohjoiseen, sitä odotellessa. Pitääkin ottaa asia Oulu esiin jälleen, kun kerta syksystä tulee muutosta elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti