Open your eyes

Aika soljahtanut taas mukavasti huomaamattani eteenpäin, on taas jokunen viikko vierähtänyt sitten viime päivityksen. Mutta eipä siinä, en minä kummempia ole tehnytkään. Arki kulkee normaaleissa uomissaan eteenpäin.

Mitä sitten kuuluu? Eipä juuri kummempaa. Aloitin tällaisen TJ 8 viikkoa -dieetin, kunnon ruokavalio + treeni -dieettirykäisyn joka päättyy mun loman alkuun. Dieettiä takana nyt 2.5 viikkoa ja ihan mukavasti on mennyt. Jep, dieettasin vapunkin. Ja ihan onnistuneesti! Saliharrastushan on nyt palannut kuvioihin, olen treenannut kiltisti joka viikko nyt yli 2 kk ajan ja fiilis paranee. Kiloja on talven ennätyslukemista kadonnut sellaiset 7. Hitaasti mutta varmasti jotain tapahtunee.

Kilpirauhanenhan oli suuri syypää mun lihomiseen, mutta itseppä päätin sitä paskaa napaani lapata sairastuttuani. Tosin, ilman sitä kilppariväsymyskoomaa en olisi roskaruokaan koskaan kajonnutkaan... Nyt kun lääkitys on kohdallaan, on virtaa ja energiaa palata sille mikä on mulle normaalia, eli salitreenit ja mahdollisimman puhdas ruokavalio. Dieetin aikana kalkuloin vähän kaloriakin, makeat, rasvaiset, suolaiset naksut, jätskit ja alkoholi jää nyt kokonaan väliin. Alkoholin kohdalla on taas sellaiset fiilikset, että taidan mennä juhannuksenkin (Dieetti loppuu viikkoa ennen) alkoholittomilla siidereillä ja viineillä, sillä alkoholi ei vaan sovi mulle, kuten olen ennenkin maininnut. Lisäksi, alkoholi vaikeuttaa mun iänikuista taisteluani tupakkaa vastaan. Itseasiassa ainoa miksi vähän epäröin, että pitäisikö vähän jotain maistella kuitenkin, on se selittely siitä. Jos 32-vuotias nainen joka on kohta menossa naimisiin ei yht äkkiä enää juokaan alkoholia, niin joka ikinenhän sitä epäilee että oon raskaana. Voin kuvitella ne tietäväiset virneet jo valmiiksi, joita ei saa pyyhittyä vaikka kuinka vakuuttelee että en ole paksuna. Jos teetättäis T-paidan jossa lukis jotain "lihava, ei raskaana"?

Niin, kesäloma. Siihen on nyt 5 ja puoli viikkoa aikaa, ja jo samana päivänä kun loma alkaa, me kadotaan pohjoiseen. Ollaan siellä reipas viikko. Mulla on yhteensä 14 päivää lomaa, joista 12 on putkeen ja loput 2 pidän elokuun lopulla kun Puolisolla on lomaa. Muita lomasuunnitelmia mulla ei sitten olekaan. Rentoutumista ja kuntoilua lähinnä. Onneksi mennään heti pohjoiseen, pääsee pois kotoa, joten jos tulis heti sellai "lomalla!" -fiilis. Lomaa odotellessa!!

This is My War.

Toinen työviikko takana, ja olen yhä sitä mieltä että on kivaa <3

Nokian liike on varsin mukava. Perjantai ratkesi juuri siten, että vaihdttiin Lietsu Nokiaan. Piti mennä fillarilla, mutta koska sade, niin lahjoin pienestä bensarahasta työkaverin kuskaamaan. Pääsin etenemään harjoittelusta aidoksi työntekijäksikin. Tai ainakin asiakaspalvelun osalta. Tittelini taitaa olla harjoittelija just niin kauan, kunnes suoritan kokeen. Jep, meillä on koe uusille työntekijöille koulutuksessa opituista asioista. Sen jos vielä suorittaisi. Niin, ja pitäisi huolen että noudatan jatkossakin konseptia. Petrata pitää ehdottomasti myynnissä ja jäsenyyssuosittelussa. Keskityn niin valtavasti leikkaamiseen ja asiakaspalveluun, että tuppaa se myyntipuoli unohtumaan. On kuulemma jokseenkin luonnollista näin alkuvaiheessa. Ehkä se siitä.

Asiasta kukkaruukkuun. Tajusin perjantaina, että vihaan yhä ihan tolkuttomasti sitä, että olen riippuvainen jostain toisesta. Luulin nimittäin toipuneeni siitä, mutta tuntuu, että olen melkeen pahempi mitä ikinä. Vihaan sitä, että en pärjää itse, että tarvitsen jonkun apua johonkin. Kun tajusin perjantain kelin olevan onneton, ettei pyörällä pääse/kannata mennä, oikeasti harkitsin sitä taksia. Maksavani n. 50 euroa työpäivästä. Ja ihan siksi, ettei tarvitsisi vaivata toisia, olla toisesta riippuvainen. Enemmän se on sitä, etten halua vaivata ketään. En halua olla avuton tai vaivaksi. Samalla lailla kun mun pitää oppia kaikki heti, onnistua kaikessa just heti kerrasta, niin mun pitää myös pärjätä kaikessa omillani. Mulla on tosi usein suunnitelmat a, b ja c, jos johonkin liittyy useampi ihminen. Sellai vaihtoehtoja, että jos suunnitelma a jonkun muun kanssa kusee, niin on aina b ja c ihan itsekseni. Ja kyllä, jopa parisuhteessa. Ollaan oltu Puolison kanssa yhdessä tasan 9.5 vuotta. Miltei vuosikymmen, ja yhä mulla on plan b. Jos Puoliso jättäisi, niin että mitä teen, minne menen, miten pärjään jne. Luulenko sitten että tarvitsen varasuunnitelmiani? En. Meidän suhde on varsin kunnossa, ei meille mitään tapahdu. Mutta plan B on aina oltava. Ja osaatteko muuten yhtään arvata, että miltä tuntuu, kun asiat eivät menekään "suunnitelmieni" mukaan? Sillä eiväthän ne yleensä mene. Aiemmin velloin "epäonnistumisessani", nyt luon aika nopeasti muuttuneiden tilanteiden pohjalta uusia suunnitelmia D, E ja F. Joo, se ammattiauttaja vois olla hyvä.

Ja nyt tämä perfektionismini multihuipentuma päähänpinttymäni joutuu tosi koetukselle, sillä meillä on menossa yhteinen rahansäästösuunnitelma, joka asettaa mut tavallaan vähän riippuvaiseen asemaan. Menossa on kuukausi nro 1, ja vietävä mikä päänsisäinen taistelu on käynnissä. Joo, kaikki etenee suunnitelman mukaan. Kaikki on ok, mutta varjelkoon miten mua ahdistaa, kun ei ole plan B, on vain tämä toteutettava A, ja siinä ollaan me molemmat. Me. Ei minä, vaan Me. Ei mulla oikeasti ole hätää, kaikki on juuri hyvin. Mutta vietävä on vaikea tärkeässä asiassa antautua yhden suunnitelman varaan. Kun ei voi tai auta miettiä entä jos. Ja tarkennuksena, että kyse on ihan säästämisestä, ei mistään riskialttiista jutusta. Miten sekaisin voin oikein olla, kun säästäminenkin ahdistaa mua, jos sitä tehdään Me yksikkönä, eikä Puoliso ja Minä kumpikin erikseen itsenäisesti. Luotan Puolisooni, mun Kallioni. Siitäkään ei ole kyse. En tajua että mikä mut tekee näin neuroottiseksi, mikä on, että mun on kaikessa oltava niin vitun itsenäinen. Perfektionisti olen ollut aina, tai siis niin kauan kuin muistan, ja tiedän about mistä se johtuu, mutta miten vitussa se vain pahenee, vaikka kovin yritän päästä siitä eroon!

Olen tajunnut hiljakkoin myös sen, että vaikka luulin aiemmin haaveilevani ja toivovani naimisiin menoa, niin todellisuudessa se on vähän ahdistava ajatus. Koska siinä jos missä ollaan todellakin Me, ja on vain se plan A. Yksikkö. Koen että ollaan sitä näinkin, mutta jotenkin ajatus siitä virallisesta paperista/sormuksista/sinetistä on vähän ahdistava. Enkä todella tiedä, että voinko ikänä "heittäytyä" mihinkään sillätavoin. Luopua mun kuvitteellisesta itsenäisyydestäni. Eihän sitä itsenäisyyttä mikään sinetti, paperi tai sormus vie, mutta jotenkin siltä se tuntuu ajatuksena. Ai että oon kyllä sekaisin. Onneksi sentään tajuan sen itsekin :D

Miss Impossible

Rakkaus. Näin 9 vuoden parisuhteen aikana olen huomannut, että rakkaus on pieniä tekoja. Pieniä, arkisia juttuja. Ravintola-illalliset, lahjat ynnä muut ovat mukavia, mutta mikään ei kerro "rakastan sinua" enemmän, kuin arjen pienet sanat ja jutut.

Se tunne (mä muuten vihaan tota aloitusta...) kun päivä on ollut ihan perseestä. Töissä meni myöhään, ulkona on kylmä ja missasit bussin. Nakotat räntätihkussa kipuisena iäisyyden odottamassa yliruuhkaista bussia, koitat olla valittamatta puhelimessa toiselle. Tiedät kodin kunnon, jääkaapin sisällön ja sen, että pitää ainakin tiskata ja tehdä ruokaa vielä ennen lepohetkeä. Ja toinen onkin tiskannut, siistinyt kissanhiekat ja käynyt kaupassa. Kaapissa odottaa suklaalevy. Huono tuuleni haihtui sen sileän tien, eikä kipeällä alavatsallani (se aika kuusta on ihan saatanasta) ole enää niin väliä, kipu onkin ihan siedettävää. Mikään ravintolasetti, lahja tai lemmenloma ei voi voittaa näitä arjen pieniä iloja. Mikään ei voita sitä, kun toinen on vain siinä ja halaa. Jakaa arjen ilot ja surut. En tarvitse siirappia tai hunajaa, nämä pienet jutut merkitsevät niin paljon enemmän! Näinä päivinä tulee sellainen olo, että toinen todella rakastaa. Olen älyttömän onnekas nainen.

Käytiin eilen katsomassa Kummipoikaa. Niin pieni! Edes kuvista ei voi päätellä, että miten pieni uusi tuttavuutemme onkaan! Kaveri tuijotteli meitä hieman epäileväisenä, aivan kun olisi koittanut selvittää että ollaankohan me tutustumisen arvoisia tyyppejä. Pitelin ensimmäistä kertaa sitten Pikkuveljen vauvaiän (minulla ikää tuolloin 5 v, veli on nykyään 27 :D ) sylissäni Vauvaa. Pelkäsin että rikon sen. Pojalla on isänsä silmät ja tukka. Meistä saattoi tulla kavereita. Pitää ensikerralla viedä Kummipojalle jotain lahjaksi. Mutta tuliko mulle vauvakuume? Ei. Tämä kummihomma on ihan loisto, näen pienen ihmisen kehityksen ja kasvun. Voin hemmotella pientä Kummikaveria lahjoilla ja hääräämällä sen kanssa (jahka nyt vähän kasvaa..), mutta 24/7 velvollisuus ei ole minun. Mutta jos voin jotenkin auttaa Ystäviä vauva-arjessaan, sen mielelläni teen. Puuttuva äitiysgeeni ei kuitenkaan putkahtanut esiin, ja rikkinäisen jätättävä biologinen kelloni on yhä hyvin vaiteliaan hiljaa.

Forgotten Tears

Alkaa työmäärä ja eurostressi vaatimaan veronsa. Uuvuttaa. Loma olisi kiva, ellei loma olisi synonyymi rahattomalle aikakaudelle. Jännää paiskia näin paljon töitä ja tajuta jäävänsä silti tappiolle. Pyhiä käy syyttäminen, jos tämä kuu olisi "normaali" niin olisin plussalla. Mutta pyhät pitää tienata etukäteen. Yrittäjän näkökulmasta joulu ja loma-ajat ovat aika keljua aikaa, me yrittäjät kun emme saa mitään lomarahoja tai muuta. Jos on pyhä ja liike on kiinni, euroja ei tule mistään. Viimejoulu oli ihan kamala, jäin tappiolle pahasti. Tämä joulu on parempi, mutta tiukoilla ollaan silti ja luultavasti joudun kajoamaan säästöihin. En onneksi niin pahasti mitä viimejouluna. Uupumuksen ja kiireen huomaa olemuksestanikin, olen ollut koko viikon urheilukamoissa jopa töissä. Oppilaat ovat meinanneet silmänsä pudottaa kun goottiprinsessa ilmestyy töihin verskoissa ja WoW-hupparissa :D

Onneksi parisuhteessani on kaikki kunnossa. Puolison kanssa menee ihan mukavasti. Puolisolla on hieman urasuunnitelmiakin, ja mikäli kaikki toteutuu niin ei karata Tampereelta vielä vuosiin. Eikä se haittaa yhtään, koska Tampere.

Tämä syksy ja talvi on ollut kuitenkin parhautta, ohjelmassa on ollut vaikka mitä kivaa. Turmion kätilöiden keikka, omat synttärit, kivoja pikkujoulujuhlia, elokuvailtoja... lauantaina olisi Raskasta joulua -konsertti, ja otan kyllä ilon irti niistä kolmesta vapaapäivästä. Nukun, lepään ja nautin olostani ja yritän unohtaa eurot. Tota konserttia odottaa, sarjansa viimeinen ja Hietala on puhdasta rakkautta. Paikkojen hyvyydestä en sitten tiedä kun ei saanut niitä valita itse, mutta ihan sama. Nautinto edessä silti. Jos sitä huomenna sitten tälläisikin itseään vähän enemmän eikä vain raahautuisi verskoissa ja hupparissa naama meikittä :P

Käytiin tosiaan katsomassa Hobitin jatkis. Olen sen verta fantasianörtti, että nautin täysillä. Jotkut sanoisi alkua tahmean hitaaksi ja leffaa venytetyksi, mutta minä en. Leffan poikkeavuus kirjasta ei haitannut minua, eihän niitä kauheasti saisi verrata edes kun on kaksi eri ilmaisumuotoa kyseessä. En ole hirveä Orlando Bloom -fani, mutta pidin Legolasista enemmän Hobitissa mitä Lotrissa. Pieni visualisti minussa hihkui sen loharin animoinnin kohdalla, vietävä miten kaunista katsottavaa jopa 2deenä. Kolmatta osaa odotellessa. Näitä leffoja, että fani hihkuu onnesta koko leffan ajan siinä missä muut saattavat haukotella kun leffa oli aika pitkä. Ja ah sitä silmänilo Thorinia <3

Standin' on the verge

Viikonlopun lähestyessä alan toipumaan viimeviikonlopun henkisestä taakasta perheeni suhteen. Toistaiseksi en kuitenkaan kestä ajatusta edes soittaa Raisioon. Saati uutta vierailua. Onneksi ei ole syytäkään sen enempää soitella kuin käydäkään hetkeen.

Juhannus olisi oven takana, aiotaan olla kotona. Ei viitse pohjoiseen lähteä viikonlopun takia, liian kallista ja liikaa aikaa menee matkaamiseen. Puolisolla ei ole vielä lomaa ja minullakin on heti maanantaina töitä koululla. Sitäpaitsi, Tampere on ihanan rauhallinen juhannuksena.

On vähän jännä fiilis. Tavallaan tekisi mieli juhlia hyvässä seurassa, viettää iloinen ilta kaverien kanssa humaltuen. Toisaalta haluaisin käpertyä kotiini ja harjoittaa eskapismia kirjan tai sarjan parissa. Tavallaan haluaisin sosialisoida, toisaalta en. Erikoinen fiilis kun tavallaan ahdistaa ja ei ahdista samaan aikaan. Kai tämä olotila enteilee sitä, että vaikka tilaisuus juhlia tulisikin viikonloppuna, tekisin kaikille (ennenkaikkea itselleni) palveluksen jos vaan jäisin kotiin. Tulisi luultavasti angsti-vitutus-surukänni. Miksi? Ota nyt minun mielialoistani selvää.. en itsekään ole fiiliksistäni kärryillä. Kunnon lenkki itseni parissa kuulokkeet korvilla voisi tehdä todella hyvää.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän on sellainen erakoitumisolo. Kaivautua omaan hobitinkolooni. Vaikka parisuhteessani on kaikki hyvin, huomaan toivovani Puolison viihteilyä tms vain siksi, että voisin saada vaikka oman leffaillan, illan kotona yksin. Kuitenkin ajatus siitä, että se lähtisi vaikka kotikonnuilleen pariksi viikkoa on liian pelottava. Yksi ilta riittää. Töissäkin huomannut tuon sosiaalisen ahdistuksen, en jaksaisi höpötellä asiakkaiden kanssa. Pidän työstäni, mutta jotenkin nyt on sellainen kausi, että en jaksaisi olla se sosiaalinen kampaaja, vaan vaikka se nuoruuden työ postinlajittelijana olisi kutsuvampi. Ja jos yksikin tuttu tai tuntematon lähiviikkoina kysyy yritykseni menestymisestä, häistä tai lapsista, Hervannan-viihtymisestä tms, vedän turpaan.

En kyllä nykyään tunne enää itsekään itseäni. Olen aina inhonnut kesän hikikelejä, ollut välivuodenaikatyyppi henkeen ja vereen. Nyt vituttaa kun ei ole lämmin. En tajua, miksei minua taannoiset hikikelit häirinneet ollenkaan! Yleensä vihaan jos tulee kuuma. Nyt kaipaan sitä ihanaa lämpöä, ja ajatus syksystä on vähän masentava. Ja joo, tiedän että on kesäkuu. Mutta säiden suhteen olen pessimisti, olen aika vakuuttunut, että se lämmin kesä meni jo, ja tämä ailahtelevan kylmänkalsea sadekeli on todellisuutta seuraavat 2 kk. Muutenkin, esim. vaatemakuni. Minussa taistelee kaksi puolta, gootti ja sporttaaja. Ennen olisin ennemmin kulkenut alasti kuin julkisesti verskoissa. Nykyään menen oikeastaan turhan useinkin töihin treenihousut jalassa. Itseä tulee tällättyä lähinnä tottumuksesta, viimeksi tänä aamuna harmittelin että en omista peruukkia. Miten olisikaan ollut kiva vetää valmis tukka päähän ja that's it. Kukaan ei tätä lukiessa taatusti usko minua kampaajaksi. :D Mutta minkäs teet, toisten hiukset on kiva asia, oma on perseestä.

Fire and ice

Viikko humahtanut jälleen huomaamattani loppupuolelle. Energiatasoni on tällä viikolla ollut jotenkin down, en ole saanut itseäni normi olotilaani oikein koko viikkona. En liikunnallisesti kuin muutenkaan. Maanantaina näin sentään ystävää kahvin merkeissä, Mortus ystävällisesti auttoi myöskin pahvilaatikonkeruu-operaatiossani ja kotiutti keräämäni tyhjät pahvilaatikot. 

Rare. Mutta en haluaisi meidän olevan Ideal.

Muutoin viikkoni on kulunut normiratojaan. Töitä ja kotia, kotona pakkailua. Sain kerättyä ensimmäiset laatikot täyteen keittiötä. Hassua, kaksi helvatan isoa laatikkoa, eikä keittiössä edes huomaa, että sieltä jotain puuttuisi. Mitenniin on paljon kamaa? Irtopohjavuokiakin 3 erilaista. Ja minä kun en yleensäkään leivo mitenkään usein. 

Perjantai, mutta tuskin tehdään mitään vuokrasopimuksen kirjoittamista ja siivoamista kummempaa. Tarvittavat maksut on nyt maksettu ja voidaan käydä laittamassa nimet alle vuokrasoppariin, ja pudottaa postiin muuttoilmoitus. Uskon muuton olevan todellista vasta, kun nimet on paperissa. 

Ensiviikolla on tiedossa muutama luentopäivä, pitäisi myös kirjallisia hommia hoitaa ja nähdä Mr A pitkästä aikaa. Pitäisi myös pakata helvetin paljon tehokkaammin, koska siivoiluakin pitäisi aloittaa, eikä esim. kaappien siivous onnistu, jos ne ovat täynä kamaa.

End of the road

Nyt on kylki kipeänä ja kelmussa, mutta on se taas sen kivun arvoinenkin. Kylki ei kuitenkaan paikkana ollut niin paha mitä kuvittelin. Erityisesti pelkäsin tuota lantionseutua, tatuointini menee vielä suht lähelle alapään herkkää ihoa. Se kuitenkaan ei ollut se pahin alue. Itselle pahin oli ihan selkeästi tuo vyötärönseutu ja rinnan alus. Siinä sai hammasta purra. Sain kuitenkin Tonilta kehut kestävyydestäni. Homma kesti suunnitteluineen n. 5,5 h, tatuointia n 4 h. Yleensä kylki on kuulemma sellainen 2 h kerrallaan -alue, jonka jälkeen tyypit ei vain enää kestä. Ilmeisesti minulla ei ole kovin matala kipukynnys. Kuvasta tulee kuitenkin mahtava, laitan faceen kuvaa valmiina sitten marraskuun alkupuolella.

Tänään teen töitä, asiakkaita ja oppilaiden kirjallisten tarkistusta. Kuu lähenee loppuaan, joten jokainen sentti tulee jälleen tarpeen. Yritykseni suunta on kuitenkin positiivinen, ja rakastan työtäni. Lisään firmani "pakollisia " kuluja pikkuhiljaa, marraskuussa maksan ensimmäiset Alvit, joulukuussa mukaan tulee Yrittäjän eläke. Samaan aikaan alan säästämään veroja varten. Helmikuussa alkaa sitten opintolainani isomman osan lyhennys.

Säästökuurina tämä yrittäjyys on mitä mainioin. Katsellessani muotimainoksia, selatessani henkkiksen katalogia tai surffaillessani goottivaatekauppojen verkkokauppoja en tunne enää samaa "haluan tuon" -kutinaa mitä ennen. Lähinnä tulee pyöriteltyä silmiä niille hinnoille. Alakerran Uff-kirpputoria sen sijaan tulee koluttua hyvien löytöjen toivossa. Alaosille pitää kyllä tehdä jotain. Minulla ei ole enää yksiäkään sellaisia housuja, joita voisin käyttää ilman vyötä. Miksi vaatekaappini kaipaa uudistusta aina tällaisina aikoina kun minulla ei oikeasti ole varaa?

You vs. Me

Eihän me sitten Annalaan selvitty, uuvutti liikaa. Ikä ei tule yksin, ei ihan jaksa enää samanlai juhlien jälkeen mitä joskus 10 vuotta sitten jaksoi. Viikkoni alkoi aika rauhallisesti töissä. Asiakkaitakin on ollut ihan kivasti.

Tiistaina kävästiin Mr A:n kanssa cafe Europessa kahvilla. Alkuperäinen tarkoitus kun oli lauantaina mennä A:n kämpille vielä juhlimaan, mutta se suunnitelma vähän pissi, koska kaikkia väsytti ihan liikaa. Paikattiin sitten kahvilla asiaa. Onnistuttiin pitäytymäänkin ihan kahveissa vain. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun kahville aiotaan ja kaljaan päädytään.

Huomenna alkuperäisenä ajatuksena oli suunnata alkoholipitoisten juomien ääreen, luultavasti jälleen Mr A:n seurassa, mutta saa nyt katsoa että miten käy. Minulla olisi lauantaina töitä ja A epäilee jaksamistaan omien töidensä takia. Mikäli päädytäänkin ulos, ei voida ihan viimeperjantain kaavalla vetää. töissä olisi oltava kahdeltatoista, ja ilman krapulaa.

Muut viikonloppusuunnitelmat? Ei ole. Sinänsä harvinaista, koska viimaikoina viikonloppumme ovat olleet yhtä menoa. Enkä valita, pidän sosiaalisesta elämästäni.

Candle in the wind

Reissusta kotiuduttu, ja pahin väsykrapulakin on jo ohi. Mutta mukavaa oli! Suunnattiin siis perjantaina nenumme kohti Helsinkiä ja serkkuni ja sen sulhasen kämppää. Mentiin paikalle jo perjantaina ihan käytännön syistä, minä kun tein kaason ja morsiamen meikit ja niitä piti olla tekemässä jo aamu ysiltä. Perjantai-iltaa vietettiin saunan ja pizzan parissa, mutta unille mentiin aika aikasin, pitihän sitä lauantaina jaksaa juhlia! Aamusta suunnattiin morsiamen kanssa kohti Ruoholahdessa sijaitsevaa kampaamoa, jossa tehtiin kampaukset ja minä meikit. Aikataulu oli mukavan rento, ja meillä oli ihan mukava aamupäivä. 

Puoliltapäivin mentiin hääpaikalle vaatteidenvaihtoon ja valmisteltiin morsian hääkuvauksiin. Tilaisuus alkoi pienellä vihkiseremonialla, jatkui juomilla, laululla ja hyvällä ruualla. Sukua tuli nähtyä, oma kummitätini ei edes tunnistanut minua, sen verran kauan viime visiitistä on. Häät olivat kovin meidän suvullemme tyypilliset juhlat, juotiin, laulettiin juomalauluja ja syötiin pitkin iltaa hyvää ruokaa. 

Jatkoille mentiin Hotelli flamingon Tivoli-yökerhoon. Meillä oli flamingosta huoneet, ja Tivoli oli virallinen jatkopaikka. Yökerhohan oli ihan järkyttävä. Musiikki ihan tautisen kovalla, juomat ja sisäänpääsy hullun kalliita ja se listahittijumputus sai pääni särkemään. Kävijöiden keski-ikäkin tuntui olevan nipinnapin sen 18, siitä onkin hetki kun viimeksi tunsin niin voimakkaasti olevani liian vanha jonnekin. Itse suuntasinkin yhden Tequila sunrisen jälkeen huoneeseeni unille. Aamu oli vähän tahmea. Huoneet piti luovuttaa puoliltapäivin, joten herätäkin piti. Selvittyämme hotellilta ajatus oli lähinnä päästä kotiin ja äkkiä. Kotona nukuttiin mukavat parin tunnin päiväunet ja purettiin matkatavarat. Tein myös kansalaisvelvollisuuteni ja kävin antamassa Haavistolle äänen. 

Ainoa miinus reissussa oli eräs riita äitini kanssa. Hänellä on niin vankka näkemys siitä, millainen tyttärensä hänen mielestä on, ja jos sitten toimin erilailla, etten mahdukaan hänen mielikuvaansa, siitä aiheutuu riita. Veljeni puolusti minua uskomattoman ihanasti ja ehkä äiti tajusi viimein, ettei voi syyttää minua siitä etten vastaa sitä mielikuvaa jonka hän on minusta luonut. Rakastan äitiäni, mutta seuraavaa reissua kotipuoleen ei taida tapahtua pitkään aikaan. En kestä henkisesti sitä tunnetta, että en kelpaa sellaisena naisena joka minusta on kasvanut, en kestä enää yhtään riitaa tatuoinneistani, pukeutumisestani, parisuhteestani tai elämäntyylistäni. Isäni on järkevämpi, ei hänkään tatuoinneistani välitä, mutta ymmärtää että minun ihoni, oma ratkaisuni ja että hän ei asiaan voi vaikuttaa, joten mitä siitä jauhamaan. Isälläni on mielipiteensä ja hän tuo ne kyllä ilmi, mutta hän ei syyllistä minua siitä että en valinnut sitä polkua jonka hän oli minulle kuvitellut ollessani pieni.

No more fb

Tein eilen ehkä vähän yllättävänkin ratkaisun, ja lähdin facebookista. Minut tuntevat tyypit tietävät minun olevan aikamoinen nörtti, aina jossain galleriassa tai pelaamassa WoWia. Nyt viimeaikoina olen halunnut elämääni enemmän positiivisuutta, ja halusin karsia elämästäni pikkuhiljaa negatiivisia asioita. 

Yksi niistä isoista negatiivisista asioista elämässäni oli facebook. Aina siellä piti roikkua, koska "yhteydenpitoväline ihmisiin" tai "sitä kautta saa tietää mitä kaukana asuville tutuille kuuluu". Toisinsanoen stalkkeriväline. Sitä kautta päästin elämääni myös sellaisia ihmisiä, jotka toivat lähinnä ikäviä muistoja mieleen, tai vaikuttivat negatiivisesti elämääni. Kaikkihan tietävät mitä ovat ärsyttävät statuspäivitykset. Eiköhän jokaisen kaverilistalla ole sellaisia tyyppejä, joiden päivityksiä ei vain jaksa lukea, koska ovat ärsyttäviä. Minuun ne vaikuttivat joskus negatiivisesti, vaikeampi pysyä positiivisena. Toiseksi, facebook lisää koneenkäyttöaikaani. En halua istua tässä niin paljoa. Jos ei muuta tekemistä ole, saatoin roikkua facebookissa. Nyt, otan käteeni vaikka kirjan tai lehden ennemmin. 

Toinen syy, erittäin suuri sellainen, on facen jatkuva muuttuminen. Asetuksia muutellaan, eikä niistä juuri kerrota. Suuresta osaa luin jostain lehdestä. Vihaan sitä mainosp*skaa, että jos et ole varovainen asetustesi kanssa, löydät itsesi tukemasta jotain firmaa/tuotetta. En pidä siitä, että ikinä ei tiedä miltä face näyttää, ja siitä, että nykyään joka tykkäykseni näkyy kaikille. Siitä puhumattakaan, että niillä suojausasetuksilla "näkyy vain kavereille" ei ole suurta merkitystä, kyllä ne saa nähtyä suojauksista huolimatta.

Entäs ne ystävät sitten? Ei kaikilla voi numeroani olla, tai eihän kaikki ole vielä google plussassa. Suoraansanoen, ei kiinnosta. Halusin karsia elämästäni negatiivisia asioita, ja siihen sisältyy myös läjä ihmisiä. Todelliset ystäväni tajuavat kyllä soittaa minulle, lähettää sähköpostia tai käynnistää mesensä! Se, että ei pääse vakoilemaan facessa mitä elämääni kuuluu, onko uusia kuvia tai lukemaan statuspäivityksiäni on vain hyvä. Tiedän kyllä itse, miten pitää yhteyttä erinäisiin ihmisiin, joiden kanssa yhteydenpito aiemmin oli facen varassa. Haluatko tietää mitä minulle kuuluu? Soita, laita tekstari, tai liity google plussaan.

Tiedetäänpähän Puolison kanssa halutaanko meidät oikeasti paikalle esim. juhliin, kun nyt meidät on pakko kutsua puhelimen kautta, ei voi laittaa enää massakutsua facen kautta :D Entä jos jää juhlat väliin? Eipä haittane, silloin kyseessä ei tainnutkaan olla todellinen ystävä.

Perjantai.

Ensinnäkin, kiitoksia vinkeistä ja vastauksista edelliseen tekstiin :)

Lomani vetelee viimeisiään, tänään oli oppilaiden valmistujaiset. Tilaisuus sinänsä meni jees, paniikista huolimatta sain pikku puheen pidettyä. Sain nimittäin aamulla tietää, että Pomo ei pääse paikalle henk. koht syistä, ja puheenpito siirtyi minulle. Great, väännä siinä sitten puhe n. 1 h varoitusajalla. Selviydyin. Kahvittelujen jälkeen siirryin kollegani kanssa Telakan terassille parille, josta sitten kotio rentoutumaan.

Tein pikku perjantaisiivouksenkin. Kunnianhimoinen tavoite olisi pitää yksi siivouspäivä viikossa, jotta tämä vaivalla saamani järjestys pysyisi. Enää ois kissanhiekan vaihto jäljellä. Haaveilen kovin itseni kehittämisestä vähän järjestelmällisempään suuntaan. Olen aika huithapeli, eikä se elämänhallintakyky ole aina parhaimmillaan. Koti useimmiten näyttää just siltä että täällä todellakin asutaan, ja sotkuisesti. Onneksi siinä asiassa sentään olen saanut ryhdistäydyttyä, ja koti on yhä siisti.

Jahka kissanhiekan vielä vaihdan, korkkaan sen skumpan jonka pomoni ystävällisesti meille työntekijöilleen antoi. Juhlistan oppilaideni valmistumista ja projekti siisteysviikon onnistumista. Onnistuin myös viimein raivaamaan työkansioilleni ja -kirjoilleni oman kaapin, ja kaikki ne "läjät" joita ympäri kämppää löytyy, on viimein kesytetty! Olen skumppani ansainnut :3 

Raha-asioidenkin suhteen olen jotenkin positiivisella mielellä. En kuitenkaan ole tuhlari pahimmasta päästä. Shoppailu ei ole minulle addiktio, luottotiedot on kunnossa enkä ole senttiäkään kenellekään yksityishenkilölle velkaa. Sain juuri palkkanauhani ja budjetti elokuu on laadittuna. Kyllä tämä tästä! 

Sain myös töistä hyviä uutisia pomolta, mahdollista lisäkoulutusta tiedossa koulutukselliseen ammattitaitooni. Kerrassaan hyvä päivä.