Viikko. Yksi hiton viikko enää. Nojoo, ja huominen lauantaivuoro, mutta koska olen tänään vapaalla, yhden lauantain nyt kestää vaikka päällään seisten.
Arkeeni ei sinänsä kuulu mitään ihmeellistä. Olin viimeviikonlopunkin töissä, ei tehty yhtikäs mitään. Nukuin 11 h ja katsoin netflixistä Miss Fishers murder mysteries -sarjaa. Ihan loisto, suosittelen. En ole tavannut ketään, käynyt missään tai tehnyt mitään. Interesting, eh?
Mitä nyt töissä pärähti taas alkuviikosta. Maanantain iltavuoro oli ihan tavallinen. Ei niin mitään ihmeellistä - minun mielestäni. Työkaveri unohti kuitenkin puhelimensa, ja huomasi asian vasta, kun olin lähtenyt, eikä hänellä ollut numeroani. Hän siis soitti pomon avaamaan oven, ja pahaa tarkoittamatta selitteli, että kun olen aina niin tarkka työajoista, hän piti vähän kiirettä, vähän hoppuili viimeisen asiakkaankin kanssa. Yay. Kiitos tästä.
Minähän odotin työkaveria ihan rauhassa, ei mun ollut kiire. En pyörinyt lähellä, sanonut mitään, tehnyt mitään, ihan just siksi, etten painosta toista. Että saa tehdä työnsä rauhassa. Mutta mimmi otti itse paineita, ettei halua minua viivästyttää. Ja sanoessaan sen pomolle, siitä se sota syntyi.
Sain kuulla tiistaina kunniani töissä, että miten mun on aina kiire jne. Että olisi avain pitänyt jättää kollegalle (joka ei ole ikänä siis ovia tuolla sulkenut... jos oisin avaimen jättänyt, siitä se sota vasta olisikin tullut!), että toinen ei saanut ees asiakasta tehdä loppuun rauhassa kun mun on niin kiire. Kollega yritti puolustaa, että en tehnyt mitään väärää, mutta vahinko oli jo tapahtunut.
Multa katkesi pinna, ja pistin vastaan, että hitto vie en tehnyt mitään väärää. Ei ole minun vika, jos toinen unohtaa puhelimensa. En painostanut mitenkään töiden teossa, sillä mun ei ollut kiire. Koitin välttää siivoamistakin, ettei toinen panikoi ja kiirehdi suotta. Suuhtahdin, että niin tai näin, aina teen väärin. Joko mulle raivotaan kun lähden niin täsmällisesti, nyt raivottiin, että mun ois pitänyt jättää avain sulkemista varten kokemattomalle työntekijälle. Että toinen olisi saanut "tehdä työnsä rauhassa ja painostamatta". Että olisi pitänyt lähteä sittenkin ajoissa. Vittu päättäisivät. Paskaa niskaan jos olet aikataulun mukainen, paskaa niskaan jos joustat ja olet ylitse. Pomo loukkaantui muhun pahemmin kun pistin vastaan, ja tiuski että ei mulle voi mistään sanoa kun joko kyynelehdin tai aina otan itseeni. Ei olla vieläkään puheväleissä.
Muista työkavereista 90 % oli mun tukena, lohduttelivat ja rauhoittelivat kun olin lähellä lyödä nyrkkiä seinään. Osa sanoi ymmärtävänsä mua täysin, kun ilmoitin, että ellei olis loma nurkan takana niin olisin irtisanoutunut kiukuspäissäni saman tien. Ja joo, mulle saa sanoa jos olen tehnyt jotain pieleen. Pitääkin sanoa, ei sitä muuten virheistään opi. Mutta vittu, mullehan ei tyhjästä nalkuteta. En kuuntele koululta lähdön jälkeen enää yhtään paskaa turhasta! Tajuan kyllä, että mulle on varmasti houkuttelevaa nalkuttaa ja purkaa tunteita, kun tunnollisena työnkekijänä ja pikku perfektionistina yleensä nyökyttelen katuvana päätäni.
Seurauksena tosta pikku episodista, laitoin parit työhakemukset heti tiistaina. Kummastakin tuli työhaastattelukutsu. Yksi sovittuna, toisen kohdalla vielä päivä auki kun kommunikointi tapahtuu sähköpostitse. Olen optimistinen. Lähden niin vittuun tuolta jos saan ton paikan. Onneksi haastis on lomalla, värväsin Puolison mulle malliksi.
Joka tapauksessa nimittäin nykyisessä tapahtuu muutoksia kun tuun lomilta. Siellä on liikaa työntekijöitä paikkoihin nähden. Johan meitä yritettiin irtisanoa alkukesästä, nyt elokuun jälkeen se on laillista. Ja on ihan yleisessä tiedossa, että jotain tapahtuu, joko sama toistuu kuin viimeksi, tai sitten tulee jotain osa-aikaistamisia tms. Jotain. Sillä tuleehan se äitiyslomalainenkin takaisin.
Pomo on ihan tolkuton. Aina luomassa jotain draamaa ihan itse, nytkin kaikki oli ihan hyvin, mutta pomo itse teki tyhjästä draaman. Sen on aina pakko vihata jotain, aina joku on sen nurjalla puolella, ei voi olla kaikki vain hyvin. Vitun marttyyri, "minä vanha eläkeläisrouva joudun teidän takianne.... " jne. Suosii sitä saatanan lusmua, koska se mimmi osaa nuolla persettä oikein, ja on ollut tuolla iäisyyden töissä. Väliä siitä että on firman laiskin, välttelee vessassa nais- ja lapsiasiakkaita, istuu tauoilla liian kauan ja tulee aina myöhässä. Vittu ainoa pomo, kuka arvostaa laiskoja, myöhästeleviä työntekijöitä, jotka vain osaa puhua oikein. Sen silmätikkuna on aina joku meistä täsmällisistä ja ahkerista. Joku eka pomo ikinä joka arvostelee mun taipumusta olla ajoissa ja mun tunnollisuuttani. "Sinä kun olet niin tunnollinen, että ei ole hyväksi..." Mulle riitti. Mä niin lähden.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rant. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rant. Näytä kaikki tekstit
perjantai 31. heinäkuuta 2015
sunnuntai 12. heinäkuuta 2015
Make Me Believe
Asiaa ja ajatuksia läskistä.
Mulla on työkaverina eräs kisoihinkin osallistunut salikonkari. Tyyppi on ihan mukava, mutta voi luoja mikä asenne sillä on. Haukkuu aika kärkevästi kaikkia pyöreämpiä että "Miksei toi tee itelleen mitään???" tai vastaavasti ruumiinrakenteeltaan hoikempia "Eihän tolla oo ees persettä, kannattaiskohan kyykätä vähän!?!" Ilman, että kukaan hänen mielipidettään kysyy. Salilta bongatessaan aloittelijan, joka teki liikettä väärin, tyyppi oli ilkkunut että "Mihinköhän ton liikkeen ois muka tarkoitus ottaa?" Aloittelijan vastatessa, oli sitten jatkanut että teet sen väärin, kannattaisko opetella eka ja tulla salille vasta sitten. Ai että pistää vihaksi. Välistä on saanut purra hammasta ihan todenteolla, ettei työrauha kärsi. Helvetti, kaikkienko pitää mahtua samaan muottiin? Ja hemmetti, jos joku tekee liikkeen väärin, niin voisko vaikka neuvoa eikä ilkkua! Just noiden tyyyppien takia ihmiset ei uskalla käydä salilla!
Ja minä kun en ole idiootti, tiedän ihan täsmälleen mitä mieltä hän on mun kiloistani. Sanoi asiakkaalle taannoin että "Noi kilpirauhasjutut on kyllä sen päivänen tekosyy ettei tosi, kyllä sitä jokainen laihtuu jos vain nostaa perseensä sieltä sohvalta". AAAARGH! Olen kasvattanut rautaisen itsehillinnän, oltais oltu tuon kanssa jo useamman kerran aika sodassa. Joo, niinhän se teoriassa menee. Tekosyyt sikseen ja perse ylös penkistä. Liiku ja syö vähemmän mitä kulutat, niin kaikki laihtuu. No guess what, minä kokeilin 3 viikkoa 1300 kcal ruokavaliolla, laihduin ihan kokonaiset puoli kiloa. Yay! Oliko sen arvoista? No ei helvetissä!
Ensinnäkin. Vittuako mun kilot muille kuuluu? Mikä siinä läskissä nyt edes niin ärsyttää? Sekö, että pullukka istuu terassilla auringossa tyytyväisenä ja syö burgerin vailla huolen häivää, kun toinen "uhraa" kulinaristiset nautinnot terveyden ja fitneksen nimessä ja jumppaa viikosta toiseen? Onko se kateutta? Miksi toi voi syödä suklaata ja mä en? Toki ymmärän visuaalisen puolen katukuvassa, jos ne makkarat on tungettu liian pieniin vaatteisiin, esimerkkinä Johanna Tukiainen. Makkara kuoressa -efekti, mutta sehän on nyt ihan sama vartalomallista riippumatta, ei ole kovin kaunista minkään kokoisella jos vaatteet ei istu. Terveys? onko jokunen ylikilo muutoin hyväkuntoisella tyypillä niin vaarallista? Ennen kuin tuomitaan, ilkutaan ja paheksutaan, oisko hyvä muistaa että ihmisillä on eri taustat, ikinä ei voi tietää kenenkään todellista tilaa, onko sairautta, lääkkeitä tai muuta. Tai pahempaa, mikä historia sillä pullukalla on, eräs tuttu kertoi ystävästään, jolle oltiin ilkeilty sen kiloista. Ja se on sairastanut nuorena anoreksiaa. Hienoa, kannattaa kommentoida jonkun läskejä paremmin tietämättä taustoista, voit laukaista jonkun syömishäiriön uudelleen!
Samaan aikaan luukutetaan tasa-arvoa, miten erilaisuus on ok, ollaan Lennejä ja sateenkaarilippuja. On ok kun kaikki on erilaisia, yaaay! mutta älä saatana kehtaa olla liian lihava, liian fitness, liian laiha, liian tyytyväinen itseesi. Muista kokeilla paleot, karppaamiset ja kaalisopat, muista haluta fitnesskissakroppaa ja haluta olla hoikka. Muista palvoa painoindeksiä terveyden mittarina, ylikilot tappaa ja kaikki ruokanautinnot ovat saatanasta. Ihan jäätävää tekopyhyyttä luukuttaa tasa-arvoa ja erilaisuuden rikkautta ja sitten perään tuomita vartalot, jotka ei mahdu just sun kauneuskäsitteeseen? ja se dissaus verhotaan terveyden kauniiseen viittaan, väitetään että ollaan vaan huolissaan toisen terveydestä silmät kirkkaina. Ai oletko lääkäri? No sitten, tunnet varmasti tyypin kaikki taustat, kun voit arvostella terveyttä. Ja miksi kenenkään pitäisi muuttaa itseään jonkun muun vuoksi? Mä en tee mitään itselleni kenenkään muun vuoksi, kuin itseni! Voi kysyä Puolisolta, että monestiko olen hänen mielipidettään kysellyt esim. hiusmallia valitessa!
Olen ollut sekä tosi laiha, että nyt vähän lihava. Ja jos jotain olen oppinut, onni ei ole painoindeksistä tai vaatekoosta kiinni. Eikä terveys. Ollessani parhaimmassa kondiksessa ikinä, siitä seurasi pahin olo ikinä kun vajaatoiminta iski. Josta toivutaan vieläkin. Ja on muuten jännä miten ihmisiä toisen koko oikeasti vaivaa! Ollessani laiha, oltiin muka niin huolissaan kun söin terveellisesti, ettei nyt ihan anoreksiaa ole! ja kai muistan elämästä nauttia! Ruokavaliossani ei ole oikeastaan kamalasti mikään muuttunut, syön yhä hyvin samanlaista evästä mitä silloin, mutta jännästi kun olen lihava, kukaan ei ole huolissani ruokavalioni terveellisyydestä! Vähän katsotaan kulmien alta että jopas olen päästänyt itteni läskiksi, jotkut vähän katelisena kun mua ei enää kilot vaivaa. Niin ja BMI ei ole maailman luotettavin mittari. Lihasmassaahan se ei huomioi. Olen joo vähän pyöreä, mutta ette uskoisi mitä mun vaakalukema näyttää, tai mikä mun bmi on. Kerroin äidilleni: "Sun vaaka on rikki, et sä paina niin paljoa".
Jos on hoikka, ollaan kadeja että vittu kun toi on tossa kunnossa. Hoikka ja sillä on hyvä itsekuri. Jos on läski, ollaan kadeja että vittu kun toi ei laihduta, miksi se saa nauttia herkuista ja mä tässä kärsin? Hitto tässä koko jutussa on jotain niin pahasti pielessä ettei tosi!
Niin ja korostetaas näin loppuun, että ääripäät ovat eri asia, joo jos on 300 kiloa painava ja 170 cm pitkä niin ei varmaan oo joo kauhean terveellistä. Tai jos se sama tyyppi painaisi 35 kg. Eipäs haljota oljenkorsia siellä.
lauantai 14. maaliskuuta 2015
Prisoner's song
Viikonloppu!
Niin, siis se huima yksi päivä, joka vuorotyöläisellä on vapaata. Välit Pomon kanssa on sen verta jäiset, että melkeen kaipaisin uutta lomaa. Tänään tuli jälleen uusi lastillinen sitä itseään niskaan. Siitä, etten jäänyt eilen ylitöihin. Väliä sillä, että mulla oli ohjelmaa. Tuhma minä, eihän moinen sovi! Siitä, että olen käyttänyt lauantaivuoroissa liukuvaa työaikaa (sellainen kun on..) - tulen varttia ohjattua aiemmin laittamaan paikat kuntoon, bussien hankalan kulkemisen vuoksi. Eihän nyt niin sovi tehdä. Muina päivinä liuku on ok, paitsi lauantaina. Se, että tulisin vartin myöhässä- sillä seuraavalla vuorolla - ei tietenkään sovi. Toisen työntekijän kohdalla se sopii - mutta ei mun. Mun on oltava 30 min aiemmin siis töissä ollakseni työvuoron alkaessa paikalla, mutta jos käytän ylimääräisen ajan työntekoon, en saa siitä palkkaa. Selvä.
Tästä eteenpäin istun vaikka naapurissa Teboililla ylimääräisen ajan, tulen töihin 5 min ennen vuoron alkua. That's it. Olen töissä minuutilleen siihen, mitä vuorolistassa lukee. Tehdään asia niin helpoksi kun vaan voi olla. Korneinta, että tämä lauantai-järjestely on ollut kuvioissa jo ainakin 3 kuukautta ihan hänenkin tietäen siitä, mutta asia on ongelma juuri nyt. Ei aiemmin, vaan tänään siitä päätettiin avautua. En tiedä mitä olen tehnyt väärin, mutta sellai fiilis että Pomo antaisi mulle kenkää jos voisi. Lomalta palattuani sain heti kättelyssä kuulla, että asiakaspalautteiden mukaan taso on laskenut. Vika on luonnollisesti minun, tai kahden muun. Ja se, jonka töitä eniten korjataan, on pomon suosikki. Tekee liian nopeasti ja huolimattomasti - tekee kovaa tulosta. Pomo rakastaa sitä mimmiä. Koska tulos. Koittaakohan se kalastella mua irtisanoutumaan? Noh, läheltä jo liippaa, ellen olisi niin kesälomanahne. Nyt on persein aika irtisanoutua. Mistä mä oikein bongaan nämä työpaikat? Koululla oli perseestä, nyt tämäkin alkaa näyttämään harvinaisen ahterilta paikalta olla töissä. Vai onko paskan määrä työpaikassa vakio, aiheet vaan vaihtuu?
Olen käynyt taas ahkeraa salilla ja ajoin lenkillä. Yay! Vehnätön ruokavalio on ihan loisto! Painon suhteen olen lakannut stressaamasta, laskee jos on laskeakseen. Sillä ihan sama miten paljon jumppaan, näännytän tai lasken kaloreita, mun sairauden kanssa se paino ei vain laske noin vain. Olen myös antanut itselleni anteeksi menneet "repsahdukset" - viime kesän, syksyn ja talven mässäykset. Kyse ei ollutkaan heikosta itsekurista tai siitä, että olen ihan luuseri. Joo - ilman niitä mässäilyjä painonnousu olisi voinut olla maltillisempi, mutta noussut olisi joka tapauksessa. Ja se mässys oli seurausta sairauden aiheuttamasta väsymyksestä. Väsyttää ihan vitusti koko ajan = otetaan energia ruuasta, koska et jaksa kokata, kun kerta väsyttää = syöt nopeaa ja helppoa = paskaa.
Niin, siis se huima yksi päivä, joka vuorotyöläisellä on vapaata. Välit Pomon kanssa on sen verta jäiset, että melkeen kaipaisin uutta lomaa. Tänään tuli jälleen uusi lastillinen sitä itseään niskaan. Siitä, etten jäänyt eilen ylitöihin. Väliä sillä, että mulla oli ohjelmaa. Tuhma minä, eihän moinen sovi! Siitä, että olen käyttänyt lauantaivuoroissa liukuvaa työaikaa (sellainen kun on..) - tulen varttia ohjattua aiemmin laittamaan paikat kuntoon, bussien hankalan kulkemisen vuoksi. Eihän nyt niin sovi tehdä. Muina päivinä liuku on ok, paitsi lauantaina. Se, että tulisin vartin myöhässä- sillä seuraavalla vuorolla - ei tietenkään sovi. Toisen työntekijän kohdalla se sopii - mutta ei mun. Mun on oltava 30 min aiemmin siis töissä ollakseni työvuoron alkaessa paikalla, mutta jos käytän ylimääräisen ajan työntekoon, en saa siitä palkkaa. Selvä.
Tästä eteenpäin istun vaikka naapurissa Teboililla ylimääräisen ajan, tulen töihin 5 min ennen vuoron alkua. That's it. Olen töissä minuutilleen siihen, mitä vuorolistassa lukee. Tehdään asia niin helpoksi kun vaan voi olla. Korneinta, että tämä lauantai-järjestely on ollut kuvioissa jo ainakin 3 kuukautta ihan hänenkin tietäen siitä, mutta asia on ongelma juuri nyt. Ei aiemmin, vaan tänään siitä päätettiin avautua. En tiedä mitä olen tehnyt väärin, mutta sellai fiilis että Pomo antaisi mulle kenkää jos voisi. Lomalta palattuani sain heti kättelyssä kuulla, että asiakaspalautteiden mukaan taso on laskenut. Vika on luonnollisesti minun, tai kahden muun. Ja se, jonka töitä eniten korjataan, on pomon suosikki. Tekee liian nopeasti ja huolimattomasti - tekee kovaa tulosta. Pomo rakastaa sitä mimmiä. Koska tulos. Koittaakohan se kalastella mua irtisanoutumaan? Noh, läheltä jo liippaa, ellen olisi niin kesälomanahne. Nyt on persein aika irtisanoutua. Mistä mä oikein bongaan nämä työpaikat? Koululla oli perseestä, nyt tämäkin alkaa näyttämään harvinaisen ahterilta paikalta olla töissä. Vai onko paskan määrä työpaikassa vakio, aiheet vaan vaihtuu?
Olen käynyt taas ahkeraa salilla ja ajoin lenkillä. Yay! Vehnätön ruokavalio on ihan loisto! Painon suhteen olen lakannut stressaamasta, laskee jos on laskeakseen. Sillä ihan sama miten paljon jumppaan, näännytän tai lasken kaloreita, mun sairauden kanssa se paino ei vain laske noin vain. Olen myös antanut itselleni anteeksi menneet "repsahdukset" - viime kesän, syksyn ja talven mässäykset. Kyse ei ollutkaan heikosta itsekurista tai siitä, että olen ihan luuseri. Joo - ilman niitä mässäilyjä painonnousu olisi voinut olla maltillisempi, mutta noussut olisi joka tapauksessa. Ja se mässys oli seurausta sairauden aiheuttamasta väsymyksestä. Väsyttää ihan vitusti koko ajan = otetaan energia ruuasta, koska et jaksa kokata, kun kerta väsyttää = syöt nopeaa ja helppoa = paskaa.
torstai 19. helmikuuta 2015
Here I go again
Tulipa muuten mieleen.
Oon joku ainoa tyyppi, joka ei voi sietää videoblogeja, tai videoklippejä blogeissa. Ärrrsyttää aina, kun on kivassa blogissa postaus videoituna. Enkä seuraa ensimmäistäkään blogia, joka on kokonaan videopohjainen. Ainoat videot joita esim. juutuubasta katson, on jotain kampaustutorial - juttuja jos tarvitsen tietoa vaikka töihin. Eli once in a blue moon.
Nyt oon huomannut ärsyyntyväni, kun esim. Iltiksen sivuilla on joka toisen uutisen kohdalla video aiheesta. Hmh. Mur. Haluan lukea tekstin, en kaivaa kuulokkeita päähäni, klikkailla adblokkeja ja maakiertoja veke ja sitten hienoisten äänisäätöjen jälkeen päästä vasta asiaan. (uutisvideot eivät tykkää maakierroista tai mainosblokkereista) Miksi sitten kuulokkeet? Koska meitä asuu täällä kaksi. Normi kajarit häiritsisi toisen telkkaria/pelaamista/muuta toimintaa. Surffaan paljon myös töistä tai bussista. Onko muuten noloa avata joku sivu, ja ruuhkabussissa kajahtaakin videon äänet "Mooooooi, teen ny tällasen videopostauksenn..." Voin sanoa, on.
Joo, oon vissiin yhtä muutosvastainen mitä mun "Meillehän ei mitään dikipoksia tule!" - isäni.
Oon joku ainoa tyyppi, joka ei voi sietää videoblogeja, tai videoklippejä blogeissa. Ärrrsyttää aina, kun on kivassa blogissa postaus videoituna. Enkä seuraa ensimmäistäkään blogia, joka on kokonaan videopohjainen. Ainoat videot joita esim. juutuubasta katson, on jotain kampaustutorial - juttuja jos tarvitsen tietoa vaikka töihin. Eli once in a blue moon.
Nyt oon huomannut ärsyyntyväni, kun esim. Iltiksen sivuilla on joka toisen uutisen kohdalla video aiheesta. Hmh. Mur. Haluan lukea tekstin, en kaivaa kuulokkeita päähäni, klikkailla adblokkeja ja maakiertoja veke ja sitten hienoisten äänisäätöjen jälkeen päästä vasta asiaan. (uutisvideot eivät tykkää maakierroista tai mainosblokkereista) Miksi sitten kuulokkeet? Koska meitä asuu täällä kaksi. Normi kajarit häiritsisi toisen telkkaria/pelaamista/muuta toimintaa. Surffaan paljon myös töistä tai bussista. Onko muuten noloa avata joku sivu, ja ruuhkabussissa kajahtaakin videon äänet "Mooooooi, teen ny tällasen videopostauksenn..." Voin sanoa, on.
Joo, oon vissiin yhtä muutosvastainen mitä mun "Meillehän ei mitään dikipoksia tule!" - isäni.
lauantai 7. helmikuuta 2015
Heavy
Pitkä viikonloppuvapaa edessä, töitä olisi vasta tiistaina. Seuraavaksi kun mulla on vapaa viikonloppu, olen lomalla! Niin, mulla on 5 palkallista vapaapäivää säästettynä, joten käytän ne pikku talvilomaan. Yay!
Podin viikolla äkillistä yksinäisyyden tunnetta, joten ajattelin ryhdistäytyä ja nähdä taas ihmisiäkin. Muitakin kuin J:tä tai Puolisoa. Niin muuten, mainitsinkohan että armas Huoltomieheni vaihtaa duunia? Se haki joskus vuonna kirves työtä Lännen kiinteistöhuollolta, mutta paikkaa ei silloin täytetty. Nyt Länneltä kyselivät Puolison perään, että olisikohan tuo yhä kiinnostunut, ja tuloksena se, että Puoliso vaihtaa työpaikkaa maaliskuun alussa. Siltä palaa lomat, joten mitä suunnitelmia meillä kesäksi tai talvilomaksi olikaan, se on nyt mennyttä, mutta rahasta ei sitten tarvitsekaan hetkeen murehtia. Uskon kyllä vakaasti, että Mr J tulee olemaan vahvasti osa elämäämme siitä huolimatta, että herrat eivät työskentelekään enää samassa firmassa.
Lääkitykseni tekee tehtävänsä, kolme viikkoa tyroksiinia takana. Olo on huomattavasti virkeämpi. Jaksan paremmin ja saan asioita taas tehtyäkin. Ja kuten totesin, jaksan taas nähdä ihmisiäkin. Valoa tunnelin päässä ehkä? Tukkaa ei lähde enää ihan niin runsaasti mitä ennen. Lihakset maitohappolevat ihan liian herkästi yhä, mutta suunta on parempi. Ruokahalukin on paranemassa. Ei entisellään, mutta parempi. Tekee mieli kokata taas, tehdä terveellistä ruokaa. Tekee toisinaan jotain mielikin. En olisi uskonut että sitäkin voi kaivata. Että tekee todella jotain mieli. On aika masentavaa, kun ei koe mitään "himoa" mitään kohtaan. Venhän jättö on ollut loistojuttu. Muutamia vahinkoja on sattunut (kuka uskoisi että hitto chilipähkinössä on vehnää?!?), mutta muutoin homma on ollut aika simppeliä. Ja ihan parhautta, että vatsa toimii! Ei ole niin turvonnut olo koko ajan.
Nyt muuten tulee sitten senpäivästä avautumista mieleni syövereistä, että onnea lukemiseen <3 tekstillä on mittaa ja paljon.
Paljon on positiivista, mutta negatiivistakin on. Se mainitsemani lihavuus. Olen lueskellut muiden kommentteja painosta ja painonpudotuksesta. Joo ei kaikki kilpparit ole läskejä. Esimerkiksi Veljen tyttöystävä on kovin kaunis ja hoikka. Mutta me lihomiseen taipuvaiset, kommentit eivät ole kovin rohkaisevia. Esimerkki 1. 1500 kaloria päivittäin, muutos vuoden alusta: 1 kilo miinusta. Noilla kaloreilla olisi normityypin pitänyt laihtua enemmän. Laihtuminen on mahdollista, mutta kysyy pieniä kaloreita ja paljoa liikuntaa. Ja hitosti kärsivällisyyttä. Kaikki ei laihdu siltikään. Facessa oli ketju "voiko pelkällä ruokavaliolla laihtua?" Ja yleisin vastaus oli, että ei. Miten minä olen laihduttanut aiemmin 10 kiloa? Pelkällä ruokavaliolla. Aloitin salin ja ulkoilun vasta myöhemmin. Ja yleistä tietoa on, että ei se liikunnan määrä, vaan se mitä syöt.
En ole ikinä tehnyt mitään näin vaikeaa: yrittänyt lopettaa laihduttamista. Olen puolet aikuisiästäni ollut jonkunsortin dieetillä tai painontarkkailija. Olen kahdesti laihduttanut ison määrän kiloja, ja kahdesti lihonnut ne takaisin. Tosin toisella kertaa sairauden avustamana. Jos on jotain kymmenisen vuotta jojoillut ja kikkaillut syömisiensä kanssa, ei ehkä ihmekään että mun keho meni sekaisin. En ole ainoa tapaus, jonka kilpirauhanen ei enää toimikaan niin kuin pitäisi. Kymmenisen vuotta kaloritarkkailua, erilaisia dieettejä. Kymmenen vuotta ilman "normaalia syömistä". Joo, luin kyllä jo kauan sitten, että mitä teen ei ole pidemmän päälle hyvästä. Ettei ole järkevää kytätä jatkuvasti kaloreita, rääkätä kroppaansa. Jojoilla. Varoiteltiin että keho menee sekaisin moisesta jojoilusta. Koko ajan ajattelin, että no sitten joskus kun saavutan tavoitteeni. Niin, olin monesti ihannepainossa, mutta lopetinko? Yritinkö syödä terveellisesti ja normaalisti? No en! En yhäkään ollut sen onnellisempi tai tyytyväisempi. Nytkin, kun keho on sekaisin, aineenvaihduta tukossa ja hormonitoiminta pielessä, mitä minä mietin? "Miten minä nyt saan nää läskit laihdutettua?" Heti perään hoen "Mun pitää vaan hyväksyä olevani läski" ja kiskon suklaata kaksin käsin, kun nyt kerta saa. Onko kumpikaan se järkevä tai terveellinen ajatustapa? No ei! Sen sijaan että edes yrittäisin löytää sitä "normaalia tasapainoa", sitä tavallista syömistä ihan normaalilla ruualla, käytänkin nyt kilpparia oikeutuksena älyttömään mättöön. Kun en kerta enää voi laihduttaa. Olen kyllä vintistä niin pimeä ettei tosi.
Ei voi uskoa, että miten vaikeaa on heittää se tarkkailu metsään. Ja tehdä se siis järkevästi. Koska tähän asti joo olen tosiaan heittänyt kaloritarkkailun metsään. Ja ihan kunnolla! Syöminen on jälleen mun rakas harrastus, tuki, ilo, palkinto ja lohduke. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa. Annoin mun ikiongelmalle tunnesyömiselle täydet vapaudet taas. Mun pienessä päässäni on kaksi vaihtoehtoa: salaattia, puuroa, parsakaalia, rahkaa ja kanafileetä tai sitten pitsaa, mässyä, hamppareita ja mättöä. Eli hitonmoinen dieetti tai sitten ihan läskiksi. Multa puuttuu se kolmas: normaali syöminen. Normaali ruoka ja syöminen, joka ei sisällä kalorien tarkkailua, tai sitten sitä pitsaakaan. Se että syödään kun on nälkä. Joku sanoisi että kokeile ihan ruoka-aikoja. Jepjep, arkenahan tuo toimiikin... jotenkin. Koska sitten esim. päivällisellä voi vetää tupla-annoksen, kun on kerta ruoka-aika. Ei ole enää nälkä, mutta kun on hyvää, eikä enää pidä tarkkailla syömisiään.
Minulla ei ole hajuakaan miten pitäisi edetä. Onko hyvä, että irrottaudun kunnolla kalorinlaskemisesta ja painontarkkailusta ihan totaalisesti? Vaikka sitten läskin kautta. Vai onko mulle kehittymässä hyvää vauhtia ahmimishäiriö? Vaihdan ortoreksian ahmimishäiriöön? Miksi hitossa mun pitää olla tällainen ääripäiden ihminen? Olen ihan pihalla jopa siitä, mitä on se maaginen "normaali syöminen". Mutta ei tällainen läskeily ole sen enempää hyväksi mitä se ikiaikainen laihduttelukaan. Joskus mun pitää hakea se tasapaino joka tapauksessa. Alettava edes sen verta tarkkailemaan syömisiäni, että löydän sen "normaalin". Ehkä pitää palata ihan ruohonjuuritasolle, ja vetää ruokaa kun on nälkä. Lakata tuijottamasta kelloon ja kuunnella mahaa. Ja koittaa kuunnella sitä myös siinä syömisen lopettamisessa, ei syödä enää kun nälkä on poissa. Koittaa hillitä se tunnesyömisen ääni.
Että sellasta kilometriavautumista tällä kertaa. Jos oikeasti jaksoit lukea tänne asti, oot joku sankari <3
Podin viikolla äkillistä yksinäisyyden tunnetta, joten ajattelin ryhdistäytyä ja nähdä taas ihmisiäkin. Muitakin kuin J:tä tai Puolisoa. Niin muuten, mainitsinkohan että armas Huoltomieheni vaihtaa duunia? Se haki joskus vuonna kirves työtä Lännen kiinteistöhuollolta, mutta paikkaa ei silloin täytetty. Nyt Länneltä kyselivät Puolison perään, että olisikohan tuo yhä kiinnostunut, ja tuloksena se, että Puoliso vaihtaa työpaikkaa maaliskuun alussa. Siltä palaa lomat, joten mitä suunnitelmia meillä kesäksi tai talvilomaksi olikaan, se on nyt mennyttä, mutta rahasta ei sitten tarvitsekaan hetkeen murehtia. Uskon kyllä vakaasti, että Mr J tulee olemaan vahvasti osa elämäämme siitä huolimatta, että herrat eivät työskentelekään enää samassa firmassa.
Lääkitykseni tekee tehtävänsä, kolme viikkoa tyroksiinia takana. Olo on huomattavasti virkeämpi. Jaksan paremmin ja saan asioita taas tehtyäkin. Ja kuten totesin, jaksan taas nähdä ihmisiäkin. Valoa tunnelin päässä ehkä? Tukkaa ei lähde enää ihan niin runsaasti mitä ennen. Lihakset maitohappolevat ihan liian herkästi yhä, mutta suunta on parempi. Ruokahalukin on paranemassa. Ei entisellään, mutta parempi. Tekee mieli kokata taas, tehdä terveellistä ruokaa. Tekee toisinaan jotain mielikin. En olisi uskonut että sitäkin voi kaivata. Että tekee todella jotain mieli. On aika masentavaa, kun ei koe mitään "himoa" mitään kohtaan. Venhän jättö on ollut loistojuttu. Muutamia vahinkoja on sattunut (kuka uskoisi että hitto chilipähkinössä on vehnää?!?), mutta muutoin homma on ollut aika simppeliä. Ja ihan parhautta, että vatsa toimii! Ei ole niin turvonnut olo koko ajan.
Nyt muuten tulee sitten senpäivästä avautumista mieleni syövereistä, että onnea lukemiseen <3 tekstillä on mittaa ja paljon.
Paljon on positiivista, mutta negatiivistakin on. Se mainitsemani lihavuus. Olen lueskellut muiden kommentteja painosta ja painonpudotuksesta. Joo ei kaikki kilpparit ole läskejä. Esimerkiksi Veljen tyttöystävä on kovin kaunis ja hoikka. Mutta me lihomiseen taipuvaiset, kommentit eivät ole kovin rohkaisevia. Esimerkki 1. 1500 kaloria päivittäin, muutos vuoden alusta: 1 kilo miinusta. Noilla kaloreilla olisi normityypin pitänyt laihtua enemmän. Laihtuminen on mahdollista, mutta kysyy pieniä kaloreita ja paljoa liikuntaa. Ja hitosti kärsivällisyyttä. Kaikki ei laihdu siltikään. Facessa oli ketju "voiko pelkällä ruokavaliolla laihtua?" Ja yleisin vastaus oli, että ei. Miten minä olen laihduttanut aiemmin 10 kiloa? Pelkällä ruokavaliolla. Aloitin salin ja ulkoilun vasta myöhemmin. Ja yleistä tietoa on, että ei se liikunnan määrä, vaan se mitä syöt.
En ole ikinä tehnyt mitään näin vaikeaa: yrittänyt lopettaa laihduttamista. Olen puolet aikuisiästäni ollut jonkunsortin dieetillä tai painontarkkailija. Olen kahdesti laihduttanut ison määrän kiloja, ja kahdesti lihonnut ne takaisin. Tosin toisella kertaa sairauden avustamana. Jos on jotain kymmenisen vuotta jojoillut ja kikkaillut syömisiensä kanssa, ei ehkä ihmekään että mun keho meni sekaisin. En ole ainoa tapaus, jonka kilpirauhanen ei enää toimikaan niin kuin pitäisi. Kymmenisen vuotta kaloritarkkailua, erilaisia dieettejä. Kymmenen vuotta ilman "normaalia syömistä". Joo, luin kyllä jo kauan sitten, että mitä teen ei ole pidemmän päälle hyvästä. Ettei ole järkevää kytätä jatkuvasti kaloreita, rääkätä kroppaansa. Jojoilla. Varoiteltiin että keho menee sekaisin moisesta jojoilusta. Koko ajan ajattelin, että no sitten joskus kun saavutan tavoitteeni. Niin, olin monesti ihannepainossa, mutta lopetinko? Yritinkö syödä terveellisesti ja normaalisti? No en! En yhäkään ollut sen onnellisempi tai tyytyväisempi. Nytkin, kun keho on sekaisin, aineenvaihduta tukossa ja hormonitoiminta pielessä, mitä minä mietin? "Miten minä nyt saan nää läskit laihdutettua?" Heti perään hoen "Mun pitää vaan hyväksyä olevani läski" ja kiskon suklaata kaksin käsin, kun nyt kerta saa. Onko kumpikaan se järkevä tai terveellinen ajatustapa? No ei! Sen sijaan että edes yrittäisin löytää sitä "normaalia tasapainoa", sitä tavallista syömistä ihan normaalilla ruualla, käytänkin nyt kilpparia oikeutuksena älyttömään mättöön. Kun en kerta enää voi laihduttaa. Olen kyllä vintistä niin pimeä ettei tosi.
Ei voi uskoa, että miten vaikeaa on heittää se tarkkailu metsään. Ja tehdä se siis järkevästi. Koska tähän asti joo olen tosiaan heittänyt kaloritarkkailun metsään. Ja ihan kunnolla! Syöminen on jälleen mun rakas harrastus, tuki, ilo, palkinto ja lohduke. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa. Annoin mun ikiongelmalle tunnesyömiselle täydet vapaudet taas. Mun pienessä päässäni on kaksi vaihtoehtoa: salaattia, puuroa, parsakaalia, rahkaa ja kanafileetä tai sitten pitsaa, mässyä, hamppareita ja mättöä. Eli hitonmoinen dieetti tai sitten ihan läskiksi. Multa puuttuu se kolmas: normaali syöminen. Normaali ruoka ja syöminen, joka ei sisällä kalorien tarkkailua, tai sitten sitä pitsaakaan. Se että syödään kun on nälkä. Joku sanoisi että kokeile ihan ruoka-aikoja. Jepjep, arkenahan tuo toimiikin... jotenkin. Koska sitten esim. päivällisellä voi vetää tupla-annoksen, kun on kerta ruoka-aika. Ei ole enää nälkä, mutta kun on hyvää, eikä enää pidä tarkkailla syömisiään.
Minulla ei ole hajuakaan miten pitäisi edetä. Onko hyvä, että irrottaudun kunnolla kalorinlaskemisesta ja painontarkkailusta ihan totaalisesti? Vaikka sitten läskin kautta. Vai onko mulle kehittymässä hyvää vauhtia ahmimishäiriö? Vaihdan ortoreksian ahmimishäiriöön? Miksi hitossa mun pitää olla tällainen ääripäiden ihminen? Olen ihan pihalla jopa siitä, mitä on se maaginen "normaali syöminen". Mutta ei tällainen läskeily ole sen enempää hyväksi mitä se ikiaikainen laihduttelukaan. Joskus mun pitää hakea se tasapaino joka tapauksessa. Alettava edes sen verta tarkkailemaan syömisiäni, että löydän sen "normaalin". Ehkä pitää palata ihan ruohonjuuritasolle, ja vetää ruokaa kun on nälkä. Lakata tuijottamasta kelloon ja kuunnella mahaa. Ja koittaa kuunnella sitä myös siinä syömisen lopettamisessa, ei syödä enää kun nälkä on poissa. Koittaa hillitä se tunnesyömisen ääni.
Että sellasta kilometriavautumista tällä kertaa. Jos oikeasti jaksoit lukea tänne asti, oot joku sankari <3
lauantai 6. joulukuuta 2014
The Curse
Joskus olisi kiva, jos olisi ammatti joka ei seuraisi minua kaikkialle. En aina jaksaisi lausetta "ota sakset mukaan". Joskus haluaisin, että ammattini olisi joku sellainen, ettei tarvitsisi tehdä töitä vapaalla. Pahinta tässä, että jengi ei oikeasti tajua sitä, että mulle se hiustenlaitto on työtä. Ajattelee, että koska se on heille niin kivaa ja rentouttavaa, että se on sitä myös mulle. Ei, se on työtä. Ei rentouttavaa, ei osa hauskaa viikonloppua.
Ideaali viikonloppuna rentoudun, pidän hauskaa enkä hipaisekaan saksia tai kampaa. Ikävä kyllä kaikki reissut Raisioon perheeni luo ovat työreissuja, ja samoin suuri osa reissuista Puolison perheen luo. Sitten ihmtelellään, että miksi en käy perheeni luona useammin. En vain jaksa tehdä aina vapaillani töitä.
Haluaisin hautautua kotiin Tampereelle, sillä olen sitten oman perheeni luona tai pohjoisessa Puolison perheen luona, aina joku odottaa multa hiustenleikkuuta "etsää vähän vois leikata?" ja kun kyseessä on perhe, en voi edes kieltäytyä. Vaikka muuten olisi kuinka kivaa, niin se fakta pilaa aika tehokkaasti kaiken, että joudun töihin. Aina. Kaikkialla. JA EN VITTU HALUA!
Luulin, että saksien "unohtaminen" ratkaisisi asian. Väärin. Isäni ei käynytkään parturissa kuten luulin, vaan päätti odottaa että tulen uudestaan käymään, jotta mulla on sitten mukava puolen vuoden kasvu-urakka edessäni. Eihän hän nyt halua kenenkään muun hiuksia leikkaavan, kun tytär kerta osaa. Ja on niin rentouttavaa sitten saunan jälkeen kun iltasella leikataan tukkaa. Väliäkö sillä, että minä tiedoistan joutuvani töihin lauantai-illalla kello yhdeksän. Mutta sehän on rentouttavaa ja kivaa - "Eikö ole kiva kun on ammatti, voi tehdä työtään vaikka missä ja koska".... EI! Pohjoisessa mun eteen lykättiin harrastelijasakset "kyllä se näillä sujuu, ei oo niin tarkkaa". No on. Mä en vain "klipsi sieltä täältä". Ja kun asiakas nostaa perseensä penkistä, kuka ne jäljet siivoo? No minäpä ne yleensä.
Mua taas vituttaa koko hiusala. Tuntuu että en saa hengittää asialta ollenkaan. Haluaisin vaihtaa alaa, tehdä jotain ihan muuta ja haudata koko hiuksiston. Ikävä kyllä tämä ongelma ei ammattia vaihtamalla parane. Kyky leikata hiuksia ei katoa ihan hetkessä, että vaikka olisin mikä, niin samat pyynnöt raikaisi korvissani silti. Ja aina just niiltä ihmisiltä, joille en vain voi sanoa ei olematta ihan järjettömän itsekäs kusipää. Ja yksikään ei näe sitä mun kantilta. Kukaan koskaan ei ole sanonut ymmärtävänsä mua tän harmituksen kanssa, jos olen asiasta puhunut. "No mutta ei kai se nyt noin iso asia ole? Sehän on pieni juttu vain. Ja perhettähän tässä ollaan, ajattele mitä ne on tehnyt sun eteen" Kiitti. Tähän tekee mun oloni paremmaksi. Se on todella ahdistavaa, että ne tahot joille normaalisti voisin työmurheistani tai muista puhua, ovat nyt se ongelma, ne joille en asiasta voi puhua.
Ja kyllä. Mä aion vielä vaihtaa alaa. Jahka saan kerrottua Puolisolle. Mulla on oikeastaan jo haju, että mikä se voisi olla.
Ideaali viikonloppuna rentoudun, pidän hauskaa enkä hipaisekaan saksia tai kampaa. Ikävä kyllä kaikki reissut Raisioon perheeni luo ovat työreissuja, ja samoin suuri osa reissuista Puolison perheen luo. Sitten ihmtelellään, että miksi en käy perheeni luona useammin. En vain jaksa tehdä aina vapaillani töitä.
Haluaisin hautautua kotiin Tampereelle, sillä olen sitten oman perheeni luona tai pohjoisessa Puolison perheen luona, aina joku odottaa multa hiustenleikkuuta "etsää vähän vois leikata?" ja kun kyseessä on perhe, en voi edes kieltäytyä. Vaikka muuten olisi kuinka kivaa, niin se fakta pilaa aika tehokkaasti kaiken, että joudun töihin. Aina. Kaikkialla. JA EN VITTU HALUA!
Luulin, että saksien "unohtaminen" ratkaisisi asian. Väärin. Isäni ei käynytkään parturissa kuten luulin, vaan päätti odottaa että tulen uudestaan käymään, jotta mulla on sitten mukava puolen vuoden kasvu-urakka edessäni. Eihän hän nyt halua kenenkään muun hiuksia leikkaavan, kun tytär kerta osaa. Ja on niin rentouttavaa sitten saunan jälkeen kun iltasella leikataan tukkaa. Väliäkö sillä, että minä tiedoistan joutuvani töihin lauantai-illalla kello yhdeksän. Mutta sehän on rentouttavaa ja kivaa - "Eikö ole kiva kun on ammatti, voi tehdä työtään vaikka missä ja koska".... EI! Pohjoisessa mun eteen lykättiin harrastelijasakset "kyllä se näillä sujuu, ei oo niin tarkkaa". No on. Mä en vain "klipsi sieltä täältä". Ja kun asiakas nostaa perseensä penkistä, kuka ne jäljet siivoo? No minäpä ne yleensä.
Mua taas vituttaa koko hiusala. Tuntuu että en saa hengittää asialta ollenkaan. Haluaisin vaihtaa alaa, tehdä jotain ihan muuta ja haudata koko hiuksiston. Ikävä kyllä tämä ongelma ei ammattia vaihtamalla parane. Kyky leikata hiuksia ei katoa ihan hetkessä, että vaikka olisin mikä, niin samat pyynnöt raikaisi korvissani silti. Ja aina just niiltä ihmisiltä, joille en vain voi sanoa ei olematta ihan järjettömän itsekäs kusipää. Ja yksikään ei näe sitä mun kantilta. Kukaan koskaan ei ole sanonut ymmärtävänsä mua tän harmituksen kanssa, jos olen asiasta puhunut. "No mutta ei kai se nyt noin iso asia ole? Sehän on pieni juttu vain. Ja perhettähän tässä ollaan, ajattele mitä ne on tehnyt sun eteen" Kiitti. Tähän tekee mun oloni paremmaksi. Se on todella ahdistavaa, että ne tahot joille normaalisti voisin työmurheistani tai muista puhua, ovat nyt se ongelma, ne joille en asiasta voi puhua.
Ja kyllä. Mä aion vielä vaihtaa alaa. Jahka saan kerrottua Puolisolle. Mulla on oikeastaan jo haju, että mikä se voisi olla.
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Rebirth
Psst. Tästä tulee sitten kilometripostaus.
Flunssa ei hellitä otettaan suosiolla, kröhin ja niistän yhä. Ääni on käheä ja liikkumaan ei vieläkään uskalla. Pyhpöh.
Piti tänään nähdä hierojaystävää Hervannasta vohvelikahvilan merkeissä, mutta ei taas mennyt ihan niinkuin piti. Pääsin töistä neljältä, treffit oli viideltä. Tyyppi laittaa viestiä, että myöhästyi bussista ja myöhstynee vähän. Ok, ei siinä mitään, alkuperäinen 30 min venaaminen vaihtui 50 minuutiksi. Onneksi on keskustan kaupat viihdykkeenä. Kävin Cals Ohlsonilla ostamassa keittiöveitsiä ja pyörin Henkkiksellä "ikkunaostoksilla". Kulutettuani tunnin, suuntasin pysäkille kaveria vastaan. Jonkin ajan kuluttua sain kuitenkin viestin, että bussi ei tullut, ja on yhä Hervannassa. Ookoo... minä vähän flunssainen, siihen mennessä jo nälkäinenkin olin tappanut kaupungilla aikaa jo tunnin verran, ja pitäisi vielä varrota uudet 30 min? Not so good. Peruin homman ja hyppäsin kotibussiin. Kaveri oli pettynyt, ja ymmärrän sen. En ihan tiedä ymmäriskö hän mun pointtia, että alkuperäinen 30 min vartoominen on ihan eri kuin puolitoista tuntia. Puoli tuntia ei ole aika eikä mitään. Mutta puolitoista tuntia yhteen soittoon on liikaa. Olisin tietysti heti suunnannut vaikka syömään jonnekin jos bussisotku olisi ollut tiedossa. Tuntuu kuitenkin, että tyyppi on mulle nyt vähän vihainen. No olkoot, olen silti tyytyväinen päätökseeni lähteä kotiin.
Muutoin elämääni ei taas kuulu mitään ihmeempää. Sain firmani viimeiset kirjanpitojutut hoidettua, valitettavasti vaan kirjanpitäjä varmaan muistaa minua vielä laskulla. Verottajallekin pitäisi vielä pulittaa sievoinen summa, mutta ilmeisesti ensivuonna olisi tulossa komea potti takaisin.
Tuntuu että henkinen toipuminen kaikesta tästä muutoksesta on yhä kesken. Olen ollut uudessa työssäni nyt reippaat kaksi kuukautta, tottunut työhöni, mutta en siltikään ole vielä tottunut itse ajatukseen, että olen siellä töissä. En ole tottunut arkeeni. Härmälään on tavallaan kotiutunut, ja tavallaan en. Tunnen paikkoja jo paremmin, mutta eihän tämä vielä koti ole.
Jotenkin tämä palkoilliseksi paluu herätti muistot koulun duuniajoista tosi voimakkaasti. En yrittäjäaikoina nähnyt unia tai koulun paineet eivät palanneet mieleeni, mutta nyt... näen toistuvasti painajaisia siitä ajasta, kun olin koululla töissä. Heräilen öisin siihen paniikinomaiseen tunteeseen, että on kirjallisia töitä tarkistamatta, siihen paniikkiin että työasiat ovat kuralla. Ja minä en ikinä muutoin näe painajaisia. Kaikissa muissa tapauksissa voin hallita uniani, mutta en tässä. Yksikin sähköposti tai yhteydenotto joltain koulun tyypeistä aiheuttaa minussa lähes paniikkihäiriön omaisia oireita. Sitä ahdistusta ei voi sanoin kuvailla!
Jännä, että pieleen menneet firman raha-asiat eivät tuo samanlaista tunnetta. Ehkä siksi, että siinä asiassa sain läheisten tukea, ja siitä suosta on jo melkein noustu, ja se oli oma asiani. Koulusta pääsin eroon, mutta se paska jota sain siellä kokea, se henkinen taakka, se paska joka mun päälle aina lyötiin, se ei ollut itse aiheuttamaani. Se kaikki paska oli jonkun muun muhun suuntaamaa, jos yritin päästä eroon, niskaan tuli lisää paskaa. Koulun tyypit ovat lisäilleet mua ties mihin sosiaalisen median verkostoihin. On laitettu ystäväksi facessa, seurataan twitterissä ja linked-in pyyntökin on tullut. Faceen hyväksyin, mutta muualle en. En kehdanut torpata niitä facessa kun kerta näennäisesti ollaan väleissä kuitenkin. Ei ne siellä tiedä mitään tästä että miten voimakkaasti ex-pomon tyrannius muhun vaikutti.
Multa kollega kysyi alkuviikosta, että voisinko palata koululle töihin. Vastasin, että harkitsisin asiaa n. 8000 kuukausipalkasta, mutta yhtään pienemmästä summasta edes ajattelisi asiaa. Enkä tuostakaan välttämättä vielä suostuisi. Totuus kai enemmänkin on, että ennemmin ammun itseni, kuin menen sinne enää koskaan. En halua edes kävellä yliopistonkatua! En tajua kyllä, että miksi ne haluaa olla mun kanssa tekemisissä ees sosiaalisessa mediassa. Tyypit kuitenkin väittää mua kyselleille asiakkaille, että oon muuttanut Ouluun. Ja ihan hyvin tietävät että missä asun. Asiakkaita on nimittäin randomilla eksynyt mun nykyiseen paikkaan, ja olleet aika yllättyneitä.
Ja tämä henkinen myllerrys tän asian kanssa vie mun voimat. Ulkoisesti olen ok, jaksan käydä töissä ja olla normaali asiakkaiden kanssa. Mutta olen poikki henkisesti. Oli harvinaista minulta edes yrittää tänään jotain sosiaalista elämää. Koska yritän uusiksi? Ei hajua. Haluan nähdä kyllä ystäviä, ei siitä ole kyse. Rakastan kaikkia ystäviäni, mutta henkisesti olen paskana. Ja viimeinen vuosi on muuttanut mua ihmisenä aika tavalla.
Tiedän sen ihan hyvin itsekin. Ja ehkä siitä syystä osa vanhoista ystävistäni on kaikonnut näköpiiristä. En ole niin puhelias mitä ennen. Olen suorempi kuin ennen, helvetin paljon kyynisempi ja sarkastisempi. Tietyllä tapaa olen positiivisempi, uskon tulevaan ja tiedän selviytyväni vaikka ja mistä, mutta esim. yrittäjyyttä ja Suomen taloustilannettä miettien olen ihan jäätävän pessimistinen. (Jos mulla ois eri ala, olisin muuttanut pois Suomesta ihan salamana. Mutta ei kampaaja saa töitä ulkomailta.) Kammoni väenpaljoutta kohtaan on pahempi mitä ikinä. Tähän asti esim. yökerho on ollut ihan mieluisa paikka käydä. Nyt en haluaisi, liikaa porukkaa! Nykyään nautin eniten kotona olosta, Puolison seurasta, kissoistani, elokuvista, sarjoista, kirjoista, ihanan autuaasta joutenolosta. Materia on menettänyt mun maailmassa täyden merkityksensä. Pidän huolta ulkonäöstäni vain siksi, että turhamainen puoleni haluaa minun yhä näyttävän kauniilta. Mutta näytän siltä vain mennessäni julkisille paikoille. Sanoin Puolisollekin, että se ihminen joka lähtee aamulla töihin, on ihan eri näköinen mitä se nainen, joka viettää kotona vapaapäivää. Sääli että Puoliso näkee sen kotimenninkäisen, ei sitä kaunista naista joka käy töissä. Tuntuu, että tein ihan oikean päätöksen, etten vietä bileitä synttäreinäni. En kestäisi niin isoa sosiaalista tilannetta. Halu nähdä ystäviä on onneksi tallella. On ihmisiä, jotka mielelläni tapaisin. Siitä ei ole kyse. Pitää vain olla sellainen päivä, että kykenen siihen.
Flunssa ei hellitä otettaan suosiolla, kröhin ja niistän yhä. Ääni on käheä ja liikkumaan ei vieläkään uskalla. Pyhpöh.
Piti tänään nähdä hierojaystävää Hervannasta vohvelikahvilan merkeissä, mutta ei taas mennyt ihan niinkuin piti. Pääsin töistä neljältä, treffit oli viideltä. Tyyppi laittaa viestiä, että myöhästyi bussista ja myöhstynee vähän. Ok, ei siinä mitään, alkuperäinen 30 min venaaminen vaihtui 50 minuutiksi. Onneksi on keskustan kaupat viihdykkeenä. Kävin Cals Ohlsonilla ostamassa keittiöveitsiä ja pyörin Henkkiksellä "ikkunaostoksilla". Kulutettuani tunnin, suuntasin pysäkille kaveria vastaan. Jonkin ajan kuluttua sain kuitenkin viestin, että bussi ei tullut, ja on yhä Hervannassa. Ookoo... minä vähän flunssainen, siihen mennessä jo nälkäinenkin olin tappanut kaupungilla aikaa jo tunnin verran, ja pitäisi vielä varrota uudet 30 min? Not so good. Peruin homman ja hyppäsin kotibussiin. Kaveri oli pettynyt, ja ymmärrän sen. En ihan tiedä ymmäriskö hän mun pointtia, että alkuperäinen 30 min vartoominen on ihan eri kuin puolitoista tuntia. Puoli tuntia ei ole aika eikä mitään. Mutta puolitoista tuntia yhteen soittoon on liikaa. Olisin tietysti heti suunnannut vaikka syömään jonnekin jos bussisotku olisi ollut tiedossa. Tuntuu kuitenkin, että tyyppi on mulle nyt vähän vihainen. No olkoot, olen silti tyytyväinen päätökseeni lähteä kotiin.
Muutoin elämääni ei taas kuulu mitään ihmeempää. Sain firmani viimeiset kirjanpitojutut hoidettua, valitettavasti vaan kirjanpitäjä varmaan muistaa minua vielä laskulla. Verottajallekin pitäisi vielä pulittaa sievoinen summa, mutta ilmeisesti ensivuonna olisi tulossa komea potti takaisin.
Tuntuu että henkinen toipuminen kaikesta tästä muutoksesta on yhä kesken. Olen ollut uudessa työssäni nyt reippaat kaksi kuukautta, tottunut työhöni, mutta en siltikään ole vielä tottunut itse ajatukseen, että olen siellä töissä. En ole tottunut arkeeni. Härmälään on tavallaan kotiutunut, ja tavallaan en. Tunnen paikkoja jo paremmin, mutta eihän tämä vielä koti ole.
Jotenkin tämä palkoilliseksi paluu herätti muistot koulun duuniajoista tosi voimakkaasti. En yrittäjäaikoina nähnyt unia tai koulun paineet eivät palanneet mieleeni, mutta nyt... näen toistuvasti painajaisia siitä ajasta, kun olin koululla töissä. Heräilen öisin siihen paniikinomaiseen tunteeseen, että on kirjallisia töitä tarkistamatta, siihen paniikkiin että työasiat ovat kuralla. Ja minä en ikinä muutoin näe painajaisia. Kaikissa muissa tapauksissa voin hallita uniani, mutta en tässä. Yksikin sähköposti tai yhteydenotto joltain koulun tyypeistä aiheuttaa minussa lähes paniikkihäiriön omaisia oireita. Sitä ahdistusta ei voi sanoin kuvailla!
Jännä, että pieleen menneet firman raha-asiat eivät tuo samanlaista tunnetta. Ehkä siksi, että siinä asiassa sain läheisten tukea, ja siitä suosta on jo melkein noustu, ja se oli oma asiani. Koulusta pääsin eroon, mutta se paska jota sain siellä kokea, se henkinen taakka, se paska joka mun päälle aina lyötiin, se ei ollut itse aiheuttamaani. Se kaikki paska oli jonkun muun muhun suuntaamaa, jos yritin päästä eroon, niskaan tuli lisää paskaa. Koulun tyypit ovat lisäilleet mua ties mihin sosiaalisen median verkostoihin. On laitettu ystäväksi facessa, seurataan twitterissä ja linked-in pyyntökin on tullut. Faceen hyväksyin, mutta muualle en. En kehdanut torpata niitä facessa kun kerta näennäisesti ollaan väleissä kuitenkin. Ei ne siellä tiedä mitään tästä että miten voimakkaasti ex-pomon tyrannius muhun vaikutti.
Multa kollega kysyi alkuviikosta, että voisinko palata koululle töihin. Vastasin, että harkitsisin asiaa n. 8000 kuukausipalkasta, mutta yhtään pienemmästä summasta edes ajattelisi asiaa. Enkä tuostakaan välttämättä vielä suostuisi. Totuus kai enemmänkin on, että ennemmin ammun itseni, kuin menen sinne enää koskaan. En halua edes kävellä yliopistonkatua! En tajua kyllä, että miksi ne haluaa olla mun kanssa tekemisissä ees sosiaalisessa mediassa. Tyypit kuitenkin väittää mua kyselleille asiakkaille, että oon muuttanut Ouluun. Ja ihan hyvin tietävät että missä asun. Asiakkaita on nimittäin randomilla eksynyt mun nykyiseen paikkaan, ja olleet aika yllättyneitä.
Ja tämä henkinen myllerrys tän asian kanssa vie mun voimat. Ulkoisesti olen ok, jaksan käydä töissä ja olla normaali asiakkaiden kanssa. Mutta olen poikki henkisesti. Oli harvinaista minulta edes yrittää tänään jotain sosiaalista elämää. Koska yritän uusiksi? Ei hajua. Haluan nähdä kyllä ystäviä, ei siitä ole kyse. Rakastan kaikkia ystäviäni, mutta henkisesti olen paskana. Ja viimeinen vuosi on muuttanut mua ihmisenä aika tavalla.
Tiedän sen ihan hyvin itsekin. Ja ehkä siitä syystä osa vanhoista ystävistäni on kaikonnut näköpiiristä. En ole niin puhelias mitä ennen. Olen suorempi kuin ennen, helvetin paljon kyynisempi ja sarkastisempi. Tietyllä tapaa olen positiivisempi, uskon tulevaan ja tiedän selviytyväni vaikka ja mistä, mutta esim. yrittäjyyttä ja Suomen taloustilannettä miettien olen ihan jäätävän pessimistinen. (Jos mulla ois eri ala, olisin muuttanut pois Suomesta ihan salamana. Mutta ei kampaaja saa töitä ulkomailta.) Kammoni väenpaljoutta kohtaan on pahempi mitä ikinä. Tähän asti esim. yökerho on ollut ihan mieluisa paikka käydä. Nyt en haluaisi, liikaa porukkaa! Nykyään nautin eniten kotona olosta, Puolison seurasta, kissoistani, elokuvista, sarjoista, kirjoista, ihanan autuaasta joutenolosta. Materia on menettänyt mun maailmassa täyden merkityksensä. Pidän huolta ulkonäöstäni vain siksi, että turhamainen puoleni haluaa minun yhä näyttävän kauniilta. Mutta näytän siltä vain mennessäni julkisille paikoille. Sanoin Puolisollekin, että se ihminen joka lähtee aamulla töihin, on ihan eri näköinen mitä se nainen, joka viettää kotona vapaapäivää. Sääli että Puoliso näkee sen kotimenninkäisen, ei sitä kaunista naista joka käy töissä. Tuntuu, että tein ihan oikean päätöksen, etten vietä bileitä synttäreinäni. En kestäisi niin isoa sosiaalista tilannetta. Halu nähdä ystäviä on onneksi tallella. On ihmisiä, jotka mielelläni tapaisin. Siitä ei ole kyse. Pitää vain olla sellainen päivä, että kykenen siihen.
tiistai 8. heinäkuuta 2014
Verta Sataa
Asiaa värjäyksestä.
Tyypit jotka mut tuntevat, tietävät että vaihdan tukkani väriä todella usein. Olen kameleontti. Joku vuosi takaperin valittelin allergisoitumistani vaalennusaineelle. Rakastin olla blondi, ja siitä piti luopua sen perhanan kutinan ja kirvelyn vuoksi. Pelkäsin, että joku päivä palaa vielä päänahka rakoille.
Normivärjäystä ei allergia tuntunut vielä estävän. Silloin. Takkujen tultua kehiin vähän hillitsin värjäilyjäni. Suurimmaksi osaksi siksi, että näiden värjääminen on niin perseestä. Pidin luonnonblondia minun mittapuulla aika pitkään, kunnes tajusin, että sekin saatanan aine on alkanut kutisemaan. Punertavanruskea tuli kehiin, jottei tarvi värjätä niin usein mitä blondia. Laitoin otsikseni punaiseksi hetken mielijohteesta hoitoainevärillä Lumouksen ajaksi, ja tänään sitten värjäsin sen pois, kun oli aika ruma. Ja se saamarin kevytvärikin kutisi, jopa otsiksen mittaisella läänillä!! Tajusin tänään: Olen allerginen hiusvärille.
Ja kun kerran kutisee, oireet vaan pahenee. Paluuta ei ole. Mitä enemmän värjään, sen pahemmaksi se käy. Kutinaa seuraa kirvely. Kirvelyä ihottuma ja pahempi kutina. Siitä eteenpäin seuraakin mukavaa turvottelua, rikkinäistä ihoa yms hauskaa. Ja millä alalla minä olen? Niinpäniin. Värjäänkö enää tukkaani? En. En halua ottaa riskiä. Pahentaa oireita. Voin ehkä kokeilla jotain "allergisoimattomia värejä", jos ei kutinaa esiintyisi. Mutta ei sellaista ole olemassakaan kuin allergisoimaton väri. Jos olet allerginen värille, ihan sama mitä hiton "allergialiiton suosittelemaa" hiusväriä ostat. Samaa paskaa purkissa, eri tavalla koottuna vain. Hellävaraisissakin väriaineissa on PPD johdannaisia, jotka allergisoivat ihan yhtä lailla. Jotkut suoravärit voisivat ehkä tulla kysymykseen. Mutta nehän eivät kunnolla värjäämättömään tartu. Ettäsillälailla. Minä ja asfaltinvärinen tukka. Siihen kun läsäyttää parit harmaat hiukset lähivuosina niin näytän ihan mummolta. Nyt vituttaa. Ehkä raidotan sitten joskus kun otan nämä takut pois.
Mites sitten ammattini? Mun on lähivuosina pakko vaihtaa alaa. Värjäys nyt on ihan ok, en ole saanut käsiin ihottumaa. Vielä. Permisaineet ottaa keuhkoon aika kunnolla. Laittaa yskittämään. Viitteitä sekin herkistymiselle.
Olen taas siinä pisteessä, missä olin 10 vuotta sitten. Mikä minusta tulee isona? No vitustako minä tiedän. Luulin että kampaaja. Mutta ei sitten, sillä en voi tätä työtä enää montaa vuotta tehdä. Helpottamaan tämä ei tule.
Tähän asti kouluja on takana Lukio, kauppis, 2 vuotta ammattikorkeaa ja kampaamokoulu. En voi ihmeen kauaa enää opiskella, sillä multa loppuu tukikuukaudet. Ja mitä sitten haluaisin opiskella? Ei hajua. Mitä haluaisin tehdä, jos en voi kampaaja olla? En minä tiedä.
Mahtavaa. Voisinko vaan voittaa lotossa?
Tyypit jotka mut tuntevat, tietävät että vaihdan tukkani väriä todella usein. Olen kameleontti. Joku vuosi takaperin valittelin allergisoitumistani vaalennusaineelle. Rakastin olla blondi, ja siitä piti luopua sen perhanan kutinan ja kirvelyn vuoksi. Pelkäsin, että joku päivä palaa vielä päänahka rakoille.
Normivärjäystä ei allergia tuntunut vielä estävän. Silloin. Takkujen tultua kehiin vähän hillitsin värjäilyjäni. Suurimmaksi osaksi siksi, että näiden värjääminen on niin perseestä. Pidin luonnonblondia minun mittapuulla aika pitkään, kunnes tajusin, että sekin saatanan aine on alkanut kutisemaan. Punertavanruskea tuli kehiin, jottei tarvi värjätä niin usein mitä blondia. Laitoin otsikseni punaiseksi hetken mielijohteesta hoitoainevärillä Lumouksen ajaksi, ja tänään sitten värjäsin sen pois, kun oli aika ruma. Ja se saamarin kevytvärikin kutisi, jopa otsiksen mittaisella läänillä!! Tajusin tänään: Olen allerginen hiusvärille.
Ja kun kerran kutisee, oireet vaan pahenee. Paluuta ei ole. Mitä enemmän värjään, sen pahemmaksi se käy. Kutinaa seuraa kirvely. Kirvelyä ihottuma ja pahempi kutina. Siitä eteenpäin seuraakin mukavaa turvottelua, rikkinäistä ihoa yms hauskaa. Ja millä alalla minä olen? Niinpäniin. Värjäänkö enää tukkaani? En. En halua ottaa riskiä. Pahentaa oireita. Voin ehkä kokeilla jotain "allergisoimattomia värejä", jos ei kutinaa esiintyisi. Mutta ei sellaista ole olemassakaan kuin allergisoimaton väri. Jos olet allerginen värille, ihan sama mitä hiton "allergialiiton suosittelemaa" hiusväriä ostat. Samaa paskaa purkissa, eri tavalla koottuna vain. Hellävaraisissakin väriaineissa on PPD johdannaisia, jotka allergisoivat ihan yhtä lailla. Jotkut suoravärit voisivat ehkä tulla kysymykseen. Mutta nehän eivät kunnolla värjäämättömään tartu. Ettäsillälailla. Minä ja asfaltinvärinen tukka. Siihen kun läsäyttää parit harmaat hiukset lähivuosina niin näytän ihan mummolta. Nyt vituttaa. Ehkä raidotan sitten joskus kun otan nämä takut pois.
Mites sitten ammattini? Mun on lähivuosina pakko vaihtaa alaa. Värjäys nyt on ihan ok, en ole saanut käsiin ihottumaa. Vielä. Permisaineet ottaa keuhkoon aika kunnolla. Laittaa yskittämään. Viitteitä sekin herkistymiselle.
Olen taas siinä pisteessä, missä olin 10 vuotta sitten. Mikä minusta tulee isona? No vitustako minä tiedän. Luulin että kampaaja. Mutta ei sitten, sillä en voi tätä työtä enää montaa vuotta tehdä. Helpottamaan tämä ei tule.
Tähän asti kouluja on takana Lukio, kauppis, 2 vuotta ammattikorkeaa ja kampaamokoulu. En voi ihmeen kauaa enää opiskella, sillä multa loppuu tukikuukaudet. Ja mitä sitten haluaisin opiskella? Ei hajua. Mitä haluaisin tehdä, jos en voi kampaaja olla? En minä tiedä.
Mahtavaa. Voisinko vaan voittaa lotossa?
sunnuntai 8. kesäkuuta 2014
Dead Souls
Tajusinpa tässä netissä pörrätessäni, että naisen sterilisaation ikäraja on 30 vuotta. Olen haaveillut toimenpiteestä jo jonkin aikaa, sillä ei nyt mikään uutinen varmaan kenellekään, että en halua lapsia.
Ehkäisymetodit ovat kohdallani vähän hankala asia, mikään ei oikein sovi. Hormonaalinen ehkäisy sotkee elimistöni, tuhatkunta pillerimerkkiä kokeiltu ja aina jotain probleemaa. Välivuotoa, lihomista, haluttomuutta, näppyläisyyttä tai pahoinvointia. Laastariehkäisyn liimalle olin allerginen, renkulat aiheuttivat niinikään ongelmia... joten kondomeilla mennään. Olisi vapauttavaa, ettei tarvitsisi miettiä.
Minulle on koko aikuisen elämäni hoettu, että mieleni voi muuttua vielä. No, olen kolmekymppinen, eikä mitään oiretta siihen suuntaan ole. Koululla käväisi ex-kollega tuoreen kolmen viikon ikäisen vauvansa kanssa. Olihan se söpö, mutta minussa se ei aiheuttanut juuri mitään tunteita. Kissanpentu aiheuttaa kissakuumetta, mutta vauvalle olin immuuni. En rehellisesti sanottuna usko, että mieleni yht äkkiä lapsista muuttuisi, jos vastasyntynyt vauvakaan ei aiheuta minussa mitään reaktiota. Lapsia pitää haluta. Sitäpaitsi, niitä ei hankita, vaan saadaan. Olen monesti kuullut tämän "Ajattele niitä, jotka haluavat lapsia eivätkä voi saada niitä!" Entä sitten? Ei se paranna kenenkään lapsettoman oloa, että minä saisin lapsia "koska niitä kuuluu hankkia". Yhtälailla kuin se, että minä ylensyön ei tuo afrikan nälkäänäkeville kylläisempää oloa. Ei lapseton saa lapsia, jos minä päätänkin lisääntyä. You get my point?
Olin jo varaamassa gyneaikaa, mutta tajusin sentään odottaa siihen, että Puoliso tulee Virosta. Se on ollut viikonlopun Virossa äijäporukalla, ja on tämä nyt sellainen asia, josta hänellä on oikeus tietää tai sanoa mielipiteensä. Puolison mielipide lastenhankinnasta ei ole käsittääkseni ihan niin jyrkkä mitä omani, mutta eipä hänkään niitä kummemmin tunnu elämäänsä kaipaavan. Mutta pitää siitä silti keskustella, sillä kyllä Puolisolla on oikeus saada lapsia elämäänsä, jos niin haluaa. Ei se tarkoita sitä, että minun velvollisuuteni olisi niitä tuottaa, mutta kyse on siinätapauksessa kompromisseista ja valinnoista. Mikäli ollaan Puolison kanssa tulevaisuudesta samalla paperilla, varaan gyneajan sitten ensiviikolla. Mikäli Puoliso taas ilmoittaa vastalauseen, että haluaisi kuitenkin joskus lapsia, pitää vähän keskustella lisää. Lähinnä siitä, että miten kovaa hän niitä haluaa, voi tulla valinta eteen. If you know what I mean.
Jatkan aiheesta alla, mutta jos olet herkkä veltelemään hernuleita nenuusi, jätä lukematta oman mielenrauhasi takia. Jatkan aiheesta omaan, helvetin suoraan tyyliini! Jos joku loukkaantuu, syytä itseäsi.
Ehkäisymetodit ovat kohdallani vähän hankala asia, mikään ei oikein sovi. Hormonaalinen ehkäisy sotkee elimistöni, tuhatkunta pillerimerkkiä kokeiltu ja aina jotain probleemaa. Välivuotoa, lihomista, haluttomuutta, näppyläisyyttä tai pahoinvointia. Laastariehkäisyn liimalle olin allerginen, renkulat aiheuttivat niinikään ongelmia... joten kondomeilla mennään. Olisi vapauttavaa, ettei tarvitsisi miettiä.
Minulle on koko aikuisen elämäni hoettu, että mieleni voi muuttua vielä. No, olen kolmekymppinen, eikä mitään oiretta siihen suuntaan ole. Koululla käväisi ex-kollega tuoreen kolmen viikon ikäisen vauvansa kanssa. Olihan se söpö, mutta minussa se ei aiheuttanut juuri mitään tunteita. Kissanpentu aiheuttaa kissakuumetta, mutta vauvalle olin immuuni. En rehellisesti sanottuna usko, että mieleni yht äkkiä lapsista muuttuisi, jos vastasyntynyt vauvakaan ei aiheuta minussa mitään reaktiota. Lapsia pitää haluta. Sitäpaitsi, niitä ei hankita, vaan saadaan. Olen monesti kuullut tämän "Ajattele niitä, jotka haluavat lapsia eivätkä voi saada niitä!" Entä sitten? Ei se paranna kenenkään lapsettoman oloa, että minä saisin lapsia "koska niitä kuuluu hankkia". Yhtälailla kuin se, että minä ylensyön ei tuo afrikan nälkäänäkeville kylläisempää oloa. Ei lapseton saa lapsia, jos minä päätänkin lisääntyä. You get my point?
Olin jo varaamassa gyneaikaa, mutta tajusin sentään odottaa siihen, että Puoliso tulee Virosta. Se on ollut viikonlopun Virossa äijäporukalla, ja on tämä nyt sellainen asia, josta hänellä on oikeus tietää tai sanoa mielipiteensä. Puolison mielipide lastenhankinnasta ei ole käsittääkseni ihan niin jyrkkä mitä omani, mutta eipä hänkään niitä kummemmin tunnu elämäänsä kaipaavan. Mutta pitää siitä silti keskustella, sillä kyllä Puolisolla on oikeus saada lapsia elämäänsä, jos niin haluaa. Ei se tarkoita sitä, että minun velvollisuuteni olisi niitä tuottaa, mutta kyse on siinätapauksessa kompromisseista ja valinnoista. Mikäli ollaan Puolison kanssa tulevaisuudesta samalla paperilla, varaan gyneajan sitten ensiviikolla. Mikäli Puoliso taas ilmoittaa vastalauseen, että haluaisi kuitenkin joskus lapsia, pitää vähän keskustella lisää. Lähinnä siitä, että miten kovaa hän niitä haluaa, voi tulla valinta eteen. If you know what I mean.
Jatkan aiheesta alla, mutta jos olet herkkä veltelemään hernuleita nenuusi, jätä lukematta oman mielenrauhasi takia. Jatkan aiheesta omaan, helvetin suoraan tyyliini! Jos joku loukkaantuu, syytä itseäsi.
perjantai 6. kesäkuuta 2014
The Bitter End
Viikko hujahtanut perjantaihin, ja mulla on vapaa viikonloppu. Puoliso lähtee poikaporukalla Viroon, joten olen kaikenpäälle yksin. Rauhallinen viikonloppu kotosalla tekisi kyllä hyvää, sillä kesä, lämpö ja terassit ovat vieneet tätä naista aika kunnolla. Terassien kutsu on ollut aikalailla viikottaista, ja olen vähän hukassa elämäntyylini kanssa.
Lasken päiviä heinäkuun loppuun. Tämä väliaika tuntuu sen verta kidutukselta, että haen nautintoa elämääni siitä mistä saa, sosialisoinnista ja viihteellä olosta. Hetken hauska turruttaa mukavasti todellisuuden siitä, että ammatillinen suunta on yhä aavistuksen hukassa.
Tajusin eilen, että se "hukka" on aika kokonaisvaltaista. En ole jaksanut liikuntaa edes ajatella, ei huvita. Ruokavalio on taas mitä sattuu, sillä parin vuoden intohimoisen makrojen laskeskelun jälkeen ajatuskin rahkasta tai kanafileistä oksettaa. En tiedä enää mitä suuhun pistää, sillä fitness-pöperöt tulee korvistakin, mutta en enää tiedä että mikä muu vaihtoehto on olemassa roskaruuan ja fitness-sapuskan välissä. Joku pyörittelee siellä silmiään että mitä tapahtui ihan normaalille kotiruualle? No en minä enää edes muista mitä se on. Aiemmin kokkailin kermaa ja pastaa. Vaihdoin sen kanaan ja salaattiin. Olisiko joku välimuoto? Haluaisin syödä terveellisesti, mutta en rehellisesti sanottuna edes tiedä mitä se "normaali terveellinen ruoka" oikein on. Katselin ystävän vinkistä Clean Eating -juttuja. Hommassa tuntuu olevan jonkinlainen juju. Suht normia sapuskaa, mutta aidoista aineksista eikä mitään keinotekoista käsiteltyä moskaa.
Pitäisi löytää koko olemiselleni vähän muuta suuntaa kuin kesäterassit ja kotilöhöily. Sitä se arkeni on ollut. Viikonloppuna viihteillään, arkena käydään vähän töissä, syödään jotain epämääräistä moskaa ja katsotaan milloin mitäkin sarjaa maratonina.
En tajua miten päädyin tähän tilanteeseen, että syön moskaa ja haen elämääni nautintoa terasseilta. Miten sen salihiiren elämäntavan kanssa tuli niin totaalinen seinä vastaan. Yksikin puuro+raejuusto+makeuttamaton mehukeitto vielä ja oksennan. Kalorit, makrot, saleilu ja koko hela hoito alkoi tympäsemään ihan kunnolla. Totaaliblokki. Jatkoin kuitenkin niin pitkään, että en enää tiedä mitä välimuotoa on treenarin ja läskin välillä. Tätä vauhtia olen syksyllä lihava. Paino nousee kohisten kun ruokana on pitsa ja juomana lonkku. Jälkkärinä jätski. Töissä eineksiä eväänä kun ei kokkaus innosta. Kun en enää osaa kokata muuta kuin 45 g pastaa/riisiä, 100 g jotain proteiinia ja vapaasti kasviksia.
Lopputulos: inhoan itseäni. Inhoan sitä paskaa jota suuhuni tungen, mutta mulla ei ole voimia muuttaa sitä. Koitin tehdä töihin jotain salaattia evääksi, no vitut se mitään nälkää pitänyt ja loppupäivän juoksin jääkaapilla yhtenään. Inhoan miltä vartaloni alkaa taas näyttämään. Inhoan sitä, että mulla ei ole halua tai voimia liikkua muualle kuin kohti terasseja tai pitseriaa. Inhoan sitä, etten osaa enää tehdä normaalia terveellistä ruokaa. Inhoan sitä, että en ole saanut otetta itsestäni ja nostettua itseäni tästä suosta. Jos saan, se jatkuu sen pari päivää, kunnes romahdan. Haen sitä terveellistä ruokaa vääristä lähteistä, romahdan yritysten jälkeen koska mun on vaan niin saatanallinen nälkä. Järkikin sanoo, että ei sitä elä pelkällä salaatilla ja maustamattomalla jogurtilla. Silti yritän, vedän aamiaiseksi jonkun jogurtti+marjasetin, töissä jotain salaattia, välipalana taas joku snadi jogurtti, ja kotiinpäästyä on nälkä niin että näköä haittaa. Nälän vuoksi joko tilataan jotain, tai haetaan kaupasta jotain nopeaa laitettavaa. Ja kappas - kierre on valmis.
Ehkä voisin käyttää tämän yksinäisen viikonlopun vähän itsetutkiskeluun. Voisi lueskella vähän ruokablogeja, selailla ohjeita ja tutustua taas normaalin ruuan pariin. Tutustua tarkemmin Clean Eating -resepteihin. Voisi kokeilla vaikka pientä kävelylenkkiä. jos saisi tähän elämään jotain rytmiä ja tasapainoa taas. Jos löytäisi sitä iloa muualta kuin terasseista ja aamukamman piikkien taittelusta (Tj 38). Jos vaikka.
tiistai 27. toukokuuta 2014
4 Käskyä
Huu. Pari kuukautta enää. Kirjallisia hommia on koululle iso läjä, tilaa pitää siivota ja paljon, mutta loppu lähenee!
Koulun meno sinänsä on ihan naurettavaa. Oppilaat juttelee mulle yhtä sun toista, ja ei voi kuin pyöritellä päätään ja kiittää itseään siitä, että en ole enää palkkalistoilla. Ihme jos niillä on kohta enää yhtään kampaamo-opea, sen verran paljon tuntuu Kollega saavan läjää niskaan. Ennen meitä oli sentään kaksi, joille pystyi huutamaan. Nyt se raukka on yksin ottamassa kaiken paskan vastaan.
Ensinnäkin, edelleenkään koulu ei pidä lupauksiaan asioiden suhteen, esim. Enkunmatka. Paperillekin alussa laitettu, että enkunmatka tulee, ja yht äkkiä teksti poistetaan netistä ja väitetään, että ei mistään tollasesta ole ollut koskaan puhettakaan. Onneksi tytöillä oli se paperi tallessa, joten pitkin hampain koulu suostui enkunreissuun.
Tutkintotilaisuudessa huudetaan Kollegalle kaikkien edessä, pakotetaan oppilaita poikkeamaan näyttösuunnitelmasta ja hoetaan että "kyllä mä osaan, mutta ostaatko sä?"... Juupajuu. Puhumattakaan siitä, että jokunen vuosi sitten mut ja Kollega pakotettiin tekemään joidenkin oppilaiden kirjalliset näyttötyöt. Jos oppilas ei osannut/viitsinyt tehdä, niin meidän piti ne tehdä muka "esimerkkinä", kunhan menee läpi.
Nyt mun kesän yritystaloustunnit, voi jösses. Tunteja on tuplasti enemmän mitä ennen, ja mun pitäs sitten kaikkeen keksiä jotain asiaa. Valitin aiheesta jo kolmesti, että liika tuntimäärä ei palvele ketään. Oppilaat menee sekaisin ja multa loppuu aiheet. Mutta ei, työt ovat melkeen valmiit ja mulla ois tunteja vielä 5 x 5 jäljellä. Ei niin mitään järkeä. Pitäsköhän tehdä raju temppu ja näyttää joku muka yritystalouteen liittyvä leffa, kuten Wolf of Wall street tms? Ei hajuakaan mihin tuhlaan noin monta tuntia. Normina tollai tuntimäärä on kaikki tunnit mitä yhelle ryhmälle pidetään. Nyt on jo takana tollai määrä! Tosi laadukasta opetusta joo, kun tunteja on liikaa ja ope joutuu siksi poikkeamaan aiheesta.
Koulun meno sinänsä on ihan naurettavaa. Oppilaat juttelee mulle yhtä sun toista, ja ei voi kuin pyöritellä päätään ja kiittää itseään siitä, että en ole enää palkkalistoilla. Ihme jos niillä on kohta enää yhtään kampaamo-opea, sen verran paljon tuntuu Kollega saavan läjää niskaan. Ennen meitä oli sentään kaksi, joille pystyi huutamaan. Nyt se raukka on yksin ottamassa kaiken paskan vastaan.
Ensinnäkin, edelleenkään koulu ei pidä lupauksiaan asioiden suhteen, esim. Enkunmatka. Paperillekin alussa laitettu, että enkunmatka tulee, ja yht äkkiä teksti poistetaan netistä ja väitetään, että ei mistään tollasesta ole ollut koskaan puhettakaan. Onneksi tytöillä oli se paperi tallessa, joten pitkin hampain koulu suostui enkunreissuun.
Tutkintotilaisuudessa huudetaan Kollegalle kaikkien edessä, pakotetaan oppilaita poikkeamaan näyttösuunnitelmasta ja hoetaan että "kyllä mä osaan, mutta ostaatko sä?"... Juupajuu. Puhumattakaan siitä, että jokunen vuosi sitten mut ja Kollega pakotettiin tekemään joidenkin oppilaiden kirjalliset näyttötyöt. Jos oppilas ei osannut/viitsinyt tehdä, niin meidän piti ne tehdä muka "esimerkkinä", kunhan menee läpi.
Nyt mun kesän yritystaloustunnit, voi jösses. Tunteja on tuplasti enemmän mitä ennen, ja mun pitäs sitten kaikkeen keksiä jotain asiaa. Valitin aiheesta jo kolmesti, että liika tuntimäärä ei palvele ketään. Oppilaat menee sekaisin ja multa loppuu aiheet. Mutta ei, työt ovat melkeen valmiit ja mulla ois tunteja vielä 5 x 5 jäljellä. Ei niin mitään järkeä. Pitäsköhän tehdä raju temppu ja näyttää joku muka yritystalouteen liittyvä leffa, kuten Wolf of Wall street tms? Ei hajuakaan mihin tuhlaan noin monta tuntia. Normina tollai tuntimäärä on kaikki tunnit mitä yhelle ryhmälle pidetään. Nyt on jo takana tollai määrä! Tosi laadukasta opetusta joo, kun tunteja on liikaa ja ope joutuu siksi poikkeamaan aiheesta.
keskiviikko 16. huhtikuuta 2014
Poison
Liikunta- ja ruoka-aiheista asiaa. Laitan tähän blogiin nyt kuitenkin, enkä Losing it-versioon.
Lueskelin fitfashion -nettisaitilta yhtä blogia, jossa ihmeteltiin mikä fitneksessä niin ärsyttää. Itse teksti oli asiallinen, ja sai miettimään itsekin suhtautumistani "salipissiksiin", jotka itseänikin ärsyttävät. Viimeksi tällä viikolla salilla pyöri pari tällättyä mimmiä Better Bodies -trikoissaan itseään peilaamassa. Mitään muuta en heidän sitten nähnytkään tekevän. Peilasivat vain ja asettelivat trikoitaan. Mutta mitä se on minulta pois? Ei mitään. Siinähän käyttävät euronsa salijäsenyyteen ja satasen trikoisiin jos haluavat. Parempikin että vain peilaavat, eivätpähän varaile laitteita. Miinuksena tietysti että kun tägäilevät saliselfieitään #fitness -tagin alle niin aina häviää vähän kunnioitusta itse lajilta.
Yleensä mulla keittää yli aika nopeasti jos jostain paljon kohkataan tai joku on tosi muodissa. Oma suhtautuminen tähän "fitness -buumiin" on yllättävänkin neutraali. Lähinnä nauran noille kaikille proteiinisipseille yms prodetuotteille, joita kauppoihin on syntynyt tämän buumin myötä, jotka ovat ihan yhtä tyhjän kanssa.
Muutaman asian kuitenkin haluan tehdä selväksi:
(näin omasta mielestäni)
Harrastan salilla käyntiä. Tavoittelen mielestäni kivannäköistä, lihaksikasta kroppaa. En harrasta mitään Fitness -sanan alle liittyvää! Liikunta on harrastus, en ole fitnesstyttö. Koska minusta fitness = urheilua, jossa on mm. kasa erilaisia kisoja. Fitnessurheilija = kisaa/ on kisannut /tähtää kisoihin. Saliharrastus on eri asia kuin fitnessurheilu.
"Mikset voi syödä kuten muutkin? Miksi pitää olla noin erikoinen?" Ööh, syön ihan tavallisesti. Tai siis siten tavallisesti, mikä on minulle normaalia. Miksi rahkojani ja prodepainotteista ruokavaliotani kummastellaan outona? Miksei Puolisolta kysytä että " Mikset voi syödä suolakurkkuja? Miksi pitää olla noin outo ja olla syömättä suolakurkkuja?" Tarkkaa syömisten tarkkailua kammoksutaan sen syömishäiriön pelossa. Ei voi olla normaalia laskea jatkuvasti kaloreita ja katsoa mitä syö. Pitää herkutella ja höllätä. Muuten tulee anoreksia! Justjoo. Joillekin terveellinen syöminen on se normi! Eikä mitään erikoista. Ei kaikki edes halua olla kännissä/syödä kebua/mättää karkki ja sipsiä!
Hmh. Syömisten tarkkailu on eri asia kuin laihduttaminen. Syömistensä suunnittelu ja kalorin laskeminen ei automaattisesti tarkoita, että syömishäiriö vaanii. Itse haluan jättää herkut pois ruokavaliosta ihan siksi, että mulla lähtee lapasesta! Olen ollut joskus lihava, en voi IKINÄ palata entiseen. En voi lakata tarkkailemasta syömisiäni! Jos sen teen - lihon uusiksi! Olen tunnesyöjä, mun on pakko tarkkailla jokaista suupalaa, jättää partyissä suklaakakut väliin. Sillä "se yksi suklaakakunpala vain - joka ei kaada ruokavaliota" merkkaa itselle yleensä viikon mättäjäisiä. Minulle se, etten tarkkaile syömisiäni ja "höllään vähän" voi merkitä pahimmillaan terveydellistä haittaa ja ylipainon tuomia sairauksia! Sukumme naiset lihovat vastanseudulta. Oolen Oomeena - raikaa kun meidän suvun naiset lihoo. Pahimmillaan luultiin, että olin raskaana. Ei - olin vain lihava. Ja omenalihavuushan on se pahin.
Kyllä. Lasken kaloreita. Kyllä. Suunnittelen syömisiäni. Ei, en juo alkoholia paria annosta enempää. Ei. En mielelläni syö kakkuja tms edes juhlissa. En halua "höllätä tämän kerran". Koska kyllä. Minun kohdallani se yksi pala kaataa koko dieetin. Onneksi olen ollut punttimimmi ja rahkanpurija aika kauan, joten lähimmät ystäväni asian tajuavat. Ja se, mikä saa mut näkemään punaista: "Ai et juo alkoholia? Mitä - ootko toipuva alkoholisti?" MITÄ VITTUA? Et juo alkoholia = sulla on alkoholiongelma! Justjust. Joten tehdäänpä nyt näin julkisesti selväksi: En ole alkoholisti. Se, että vähensin alkoholinkäyttöä radikaalisti johtui tasan siitä, että en enää koskaan halua käyttää kokonaista päivää oksentamiseen. En enää koskaan halua menettää muistiani totaalisesti. En enää koskaan halua menettää kontrollia omasta käyttäytymisestäni. Krapulat pahenee iän myötä - myös ne henkiset. Sitäpaitsi. Akoholigrammassa on lähes yhtä paljon kaloreita mitä rasvassa. Ja kukaan ei halua vetää salaattia krapularuuaksi, joten seuraavan päivän mättö on väistämätön. Saatan juoda yhden lonkeron, lasin viiniä, mutta kännissä en ole ollut enää pitkään aikaan. Enkä aio ollakaan.
Siinä. Johan helpotti.
Lueskelin fitfashion -nettisaitilta yhtä blogia, jossa ihmeteltiin mikä fitneksessä niin ärsyttää. Itse teksti oli asiallinen, ja sai miettimään itsekin suhtautumistani "salipissiksiin", jotka itseänikin ärsyttävät. Viimeksi tällä viikolla salilla pyöri pari tällättyä mimmiä Better Bodies -trikoissaan itseään peilaamassa. Mitään muuta en heidän sitten nähnytkään tekevän. Peilasivat vain ja asettelivat trikoitaan. Mutta mitä se on minulta pois? Ei mitään. Siinähän käyttävät euronsa salijäsenyyteen ja satasen trikoisiin jos haluavat. Parempikin että vain peilaavat, eivätpähän varaile laitteita. Miinuksena tietysti että kun tägäilevät saliselfieitään #fitness -tagin alle niin aina häviää vähän kunnioitusta itse lajilta.
Yleensä mulla keittää yli aika nopeasti jos jostain paljon kohkataan tai joku on tosi muodissa. Oma suhtautuminen tähän "fitness -buumiin" on yllättävänkin neutraali. Lähinnä nauran noille kaikille proteiinisipseille yms prodetuotteille, joita kauppoihin on syntynyt tämän buumin myötä, jotka ovat ihan yhtä tyhjän kanssa.
Muutaman asian kuitenkin haluan tehdä selväksi:
(näin omasta mielestäni)
Harrastan salilla käyntiä. Tavoittelen mielestäni kivannäköistä, lihaksikasta kroppaa. En harrasta mitään Fitness -sanan alle liittyvää! Liikunta on harrastus, en ole fitnesstyttö. Koska minusta fitness = urheilua, jossa on mm. kasa erilaisia kisoja. Fitnessurheilija = kisaa/ on kisannut /tähtää kisoihin. Saliharrastus on eri asia kuin fitnessurheilu.
"Mikset voi syödä kuten muutkin? Miksi pitää olla noin erikoinen?" Ööh, syön ihan tavallisesti. Tai siis siten tavallisesti, mikä on minulle normaalia. Miksi rahkojani ja prodepainotteista ruokavaliotani kummastellaan outona? Miksei Puolisolta kysytä että " Mikset voi syödä suolakurkkuja? Miksi pitää olla noin outo ja olla syömättä suolakurkkuja?" Tarkkaa syömisten tarkkailua kammoksutaan sen syömishäiriön pelossa. Ei voi olla normaalia laskea jatkuvasti kaloreita ja katsoa mitä syö. Pitää herkutella ja höllätä. Muuten tulee anoreksia! Justjoo. Joillekin terveellinen syöminen on se normi! Eikä mitään erikoista. Ei kaikki edes halua olla kännissä/syödä kebua/mättää karkki ja sipsiä!
Hmh. Syömisten tarkkailu on eri asia kuin laihduttaminen. Syömistensä suunnittelu ja kalorin laskeminen ei automaattisesti tarkoita, että syömishäiriö vaanii. Itse haluan jättää herkut pois ruokavaliosta ihan siksi, että mulla lähtee lapasesta! Olen ollut joskus lihava, en voi IKINÄ palata entiseen. En voi lakata tarkkailemasta syömisiäni! Jos sen teen - lihon uusiksi! Olen tunnesyöjä, mun on pakko tarkkailla jokaista suupalaa, jättää partyissä suklaakakut väliin. Sillä "se yksi suklaakakunpala vain - joka ei kaada ruokavaliota" merkkaa itselle yleensä viikon mättäjäisiä. Minulle se, etten tarkkaile syömisiäni ja "höllään vähän" voi merkitä pahimmillaan terveydellistä haittaa ja ylipainon tuomia sairauksia! Sukumme naiset lihovat vastanseudulta. Oolen Oomeena - raikaa kun meidän suvun naiset lihoo. Pahimmillaan luultiin, että olin raskaana. Ei - olin vain lihava. Ja omenalihavuushan on se pahin.
Kyllä. Lasken kaloreita. Kyllä. Suunnittelen syömisiäni. Ei, en juo alkoholia paria annosta enempää. Ei. En mielelläni syö kakkuja tms edes juhlissa. En halua "höllätä tämän kerran". Koska kyllä. Minun kohdallani se yksi pala kaataa koko dieetin. Onneksi olen ollut punttimimmi ja rahkanpurija aika kauan, joten lähimmät ystäväni asian tajuavat. Ja se, mikä saa mut näkemään punaista: "Ai et juo alkoholia? Mitä - ootko toipuva alkoholisti?" MITÄ VITTUA? Et juo alkoholia = sulla on alkoholiongelma! Justjust. Joten tehdäänpä nyt näin julkisesti selväksi: En ole alkoholisti. Se, että vähensin alkoholinkäyttöä radikaalisti johtui tasan siitä, että en enää koskaan halua käyttää kokonaista päivää oksentamiseen. En enää koskaan halua menettää muistiani totaalisesti. En enää koskaan halua menettää kontrollia omasta käyttäytymisestäni. Krapulat pahenee iän myötä - myös ne henkiset. Sitäpaitsi. Akoholigrammassa on lähes yhtä paljon kaloreita mitä rasvassa. Ja kukaan ei halua vetää salaattia krapularuuaksi, joten seuraavan päivän mättö on väistämätön. Saatan juoda yhden lonkeron, lasin viiniä, mutta kännissä en ole ollut enää pitkään aikaan. Enkä aio ollakaan.
Siinä. Johan helpotti.
maanantai 14. huhtikuuta 2014
Ammatinvalintakysymys
Pakko vähän avautua. I know, itseppä hommani valitsin ja osaamattomat kampaajat ovat yhtä ärsyttäviä ja maksava asiakas on aina oikeassa. Muttakun vituttaa aina välistä silti. Erityisesti tällai öiden jälkeen kun unta takana 3 h. Voin jo sieluni silmin kuvitella ne herneet mitä anonyymit lukijani vetelee just nenuihinsa, ja sen paskaryöpyn mun asiakaspalveluasenteesta. Muahaha. Antaa palaa vaan :D
- "Se väri/permis jonka teit 4 kk sitten ei kyllä pysynyt tuolla tyvessä, kato vaikka kun on 4 cm väritöntä/suoraa!" .... Niin. Tukkahan ei suotta kasva 1 cm kuussa.
- "Juhlat ois lauantaina, kai sen voi näin maanantaina föönata niin että pysyy sitten varmasti lauantaina?" ... Joo. Toki. Ja on varmasti toooosi kaunis sitten 5 päivän kuluttua.
- "Miten voi olla näin kallis? Tuolla ja tuolla tehään näääin halvalla! Kai sää ny kympillä leikkaat?" ... Niin. Yrittäjänähän mulle jää siitä kympistä hikeen pari euroa. Yay. Ja mitä edes teet täällä jos siellä ja tuolla saa niin halvalla?
- "Kyllä sä mut ehit äkkiä leikkaamaan, vähän vaan klipsit" ... Mitä kohtaa "on täyttä- tänään ei kerkeä" -lauseesta et ymmärtänyt? Tulos on sitten sen mukainen jos "vähän vaan klipsin". Ja mystisesti se "vähän vaan" on aina about tyylinmuutos.
- "Haluun tän leikattavan niin, että latvat kääntyy sisäänpäin" ... Aha. Ja mä haluan luonnonpunaisen tukan ja 10 cm lisää mittaa lyhyehköön varteeni. Ja ne lehmätkin haluavat taatusti lentää.
- "Joo mulla on vaativa moniväriaika, mutta ethän sitten sotke tätä mun valkoista 100 000 euron arvoista silkkipooloneuletta jonka alla mulla ei ole mitään ja kaulukset on ainakin poskiin asti?"... Et sitten mitään yhtään helpompaa vaatetta keksinyt? Mites ois jos sittenkin tulisit toiste jonkun muun puseron kanssa?
- "otetaan sentti pois" ... leikkaan sentin. "Öö, otetaas vielä toinenkin sentti" ... Leikkaan sen toisenkin sentin "Ei tää nyt vieläkään oo hyvä, leikkaappa vielä sentti" ... leikkaan vielä kolmannenkin sentin "Jos vielä vähän? AAAARGH! Kai maksatkin sitten neljästä leikkauksesta, koska ohjeidesi mukaan olen tehnyt työn jo neljästi?
- "Haluisin värjätä tän, kerrohan nyt mikä kaupan purkki mun pitää valita?" .... Öö, meidät koulutetaan vain ammattituotteisiin, en tiedä. "Mitenniin et tiedä? Sinähän olet ammattilainen! Ompa huonoa palvelua, omaan taskuun vaan halutaan värieurot eikä neuvoa asiakasta halvemmissa konsteissa!" .... Niin. Juuripa niin. Väliä sillä että kaupan purkit ovat ihan eri maailma mitä ammattivärit, ja että mulla ei oikeasti ole käryäkään mitä marketista löytyy. Paska asiakaspalvelija, selväse.
- "Tee mun pitkään tukkaan sellainen leikkaus mikä mulle sopisi" ... No vaihtoehtojahan on aika monia, ajattelitko lyhyestä, puolipitkästä vai pitkästä mitasta mallia? " No sellanen mikä mulle sopii!" ... No mutta yhteen naamaan sopii monen monta leikkausta "Sellanen mikä mulle sopii!!!!!!" ... Kun sitten teen sellaisen joka mielestäni sopii: "No eihän tämä nyt ole yhtään sellainen kun halusin. Kai tää sopii, mutta en nyt yhtään tällaista tarkoittanut. " ... Ajatustenlukulaite. I want one.
- "Leikkaa niin, että tää mun ohut tukka onkin tuuhea, mutta älä lyhyttä kun haluan että ois pitkä" ... Ööh, ainoa konsti saada ohut tukka näyttämään tuuheammalta on mennä aika lyhyeksi tai hommata tuuhennos. Mutta väliäkös tuolla, saksillahan sitä tuuheutta saadaan. Tai sitten ei.
- "haluaisin vaalean tukan" ... Ookoo. Kato näistä kuvista että millai vaalea miellyttää, luonnonvaalea, kullanvaalea, viileänvaalea vai platina? " No ei mitään noista, mutta vaalea! Haluan vaalean! ... Just. Ja lisävaihtoehtojahan on ihan kauheasti noiden jälkeen.
Jos sittenkin vaihtais Oulussa alaa johonkin Ei asiakaspalvelua - juttuun? Tai sitten meen jonnekkin parturiin. Äijät on helpompia. Ja älkää nyt mua ihan liian tosissanne sitten ottako kun tällai vuodatuksia kirjoittelen.
- "Se väri/permis jonka teit 4 kk sitten ei kyllä pysynyt tuolla tyvessä, kato vaikka kun on 4 cm väritöntä/suoraa!" .... Niin. Tukkahan ei suotta kasva 1 cm kuussa.
- "Juhlat ois lauantaina, kai sen voi näin maanantaina föönata niin että pysyy sitten varmasti lauantaina?" ... Joo. Toki. Ja on varmasti toooosi kaunis sitten 5 päivän kuluttua.
- "Miten voi olla näin kallis? Tuolla ja tuolla tehään näääin halvalla! Kai sää ny kympillä leikkaat?" ... Niin. Yrittäjänähän mulle jää siitä kympistä hikeen pari euroa. Yay. Ja mitä edes teet täällä jos siellä ja tuolla saa niin halvalla?
- "Kyllä sä mut ehit äkkiä leikkaamaan, vähän vaan klipsit" ... Mitä kohtaa "on täyttä- tänään ei kerkeä" -lauseesta et ymmärtänyt? Tulos on sitten sen mukainen jos "vähän vaan klipsin". Ja mystisesti se "vähän vaan" on aina about tyylinmuutos.
- "Haluun tän leikattavan niin, että latvat kääntyy sisäänpäin" ... Aha. Ja mä haluan luonnonpunaisen tukan ja 10 cm lisää mittaa lyhyehköön varteeni. Ja ne lehmätkin haluavat taatusti lentää.
- "Joo mulla on vaativa moniväriaika, mutta ethän sitten sotke tätä mun valkoista 100 000 euron arvoista silkkipooloneuletta jonka alla mulla ei ole mitään ja kaulukset on ainakin poskiin asti?"... Et sitten mitään yhtään helpompaa vaatetta keksinyt? Mites ois jos sittenkin tulisit toiste jonkun muun puseron kanssa?
- "otetaan sentti pois" ... leikkaan sentin. "Öö, otetaas vielä toinenkin sentti" ... Leikkaan sen toisenkin sentin "Ei tää nyt vieläkään oo hyvä, leikkaappa vielä sentti" ... leikkaan vielä kolmannenkin sentin "Jos vielä vähän? AAAARGH! Kai maksatkin sitten neljästä leikkauksesta, koska ohjeidesi mukaan olen tehnyt työn jo neljästi?
- "Haluisin värjätä tän, kerrohan nyt mikä kaupan purkki mun pitää valita?" .... Öö, meidät koulutetaan vain ammattituotteisiin, en tiedä. "Mitenniin et tiedä? Sinähän olet ammattilainen! Ompa huonoa palvelua, omaan taskuun vaan halutaan värieurot eikä neuvoa asiakasta halvemmissa konsteissa!" .... Niin. Juuripa niin. Väliä sillä että kaupan purkit ovat ihan eri maailma mitä ammattivärit, ja että mulla ei oikeasti ole käryäkään mitä marketista löytyy. Paska asiakaspalvelija, selväse.
- "Tee mun pitkään tukkaan sellainen leikkaus mikä mulle sopisi" ... No vaihtoehtojahan on aika monia, ajattelitko lyhyestä, puolipitkästä vai pitkästä mitasta mallia? " No sellanen mikä mulle sopii!" ... No mutta yhteen naamaan sopii monen monta leikkausta "Sellanen mikä mulle sopii!!!!!!" ... Kun sitten teen sellaisen joka mielestäni sopii: "No eihän tämä nyt ole yhtään sellainen kun halusin. Kai tää sopii, mutta en nyt yhtään tällaista tarkoittanut. " ... Ajatustenlukulaite. I want one.
- "Leikkaa niin, että tää mun ohut tukka onkin tuuhea, mutta älä lyhyttä kun haluan että ois pitkä" ... Ööh, ainoa konsti saada ohut tukka näyttämään tuuheammalta on mennä aika lyhyeksi tai hommata tuuhennos. Mutta väliäkös tuolla, saksillahan sitä tuuheutta saadaan. Tai sitten ei.
- "haluaisin vaalean tukan" ... Ookoo. Kato näistä kuvista että millai vaalea miellyttää, luonnonvaalea, kullanvaalea, viileänvaalea vai platina? " No ei mitään noista, mutta vaalea! Haluan vaalean! ... Just. Ja lisävaihtoehtojahan on ihan kauheasti noiden jälkeen.
Jos sittenkin vaihtais Oulussa alaa johonkin Ei asiakaspalvelua - juttuun? Tai sitten meen jonnekkin parturiin. Äijät on helpompia. Ja älkää nyt mua ihan liian tosissanne sitten ottako kun tällai vuodatuksia kirjoittelen.
torstai 20. maaliskuuta 2014
Northern Crown
Tiistaina vietettiin vuosipäiväämme, tuli Puolison kanssa 8 vuotta yhteiseloa täyteen. Syötiin hyvin, mutta huomenna pitäisi olla sitten jotain Puolison suunnittelemaa. Odotan mielenkiinnolla <3
Ostara. Kevätpäiväntasaus, kevään juhla. Iloinen asia, ja pitäisi olla hyvällä päällä. Ja minuu ottaa taas niin paljon kaikki aivoon tänään ettei tosikaan. Ensinnäkin. Pikkukiusa. Asiakkaat, jotka luulevat olevansa kavereitani ja "Emputtelevat". "Emppu, mitäs mieltä olet Emppu?" "Emppu tuletko katsomaan Emppu" Kuulostavat joltain tungettelevalta puhelinmyyjältä joka toistaa nimeä koko ajan. Ja mähän vihaan sitä, että mua kutsutaan Empuksi. Se on Emilia, ei Emppu. Mutta eihän sitä asiakkaalle sovi raivostua. Varsinkin noin pienestä. Mutta kun ärsyttää! Ehkä otan sen saman tekniikan käyttöön, jota käytän kun joku kutsuu minua vanhalla nimelläni. En reagoi. Just sanoin puhelinmyyjälle kun kysyi minua entisellä nimelläni, että ei ole sennimistä henkilöä tässä numerossa. Hähä. Lopetti puhelun hämmentyneenä.
Toiseksi, täällä töissä ravaa myyjiä/kerääjiä/tyrkyttäjiä/ruinaajia ihan helvetisti. Milloin mitäkin rihkamaa, piirroksia, kolehtia jos vaikka minne hyväntekeväisyyteen ja jos jonkinsortin koululuokkaa. Tällä viikolla jo nelisen ruikkaajaa/myyjää koettu. Laitan kohta oikeasti oveen lapun että kaupustelu ja ruinaaminen kielletty.
Kolmanneksi, vituttaa taas nämä "Mitä oot tehny sun tukalle?!?" "Mikä sua vaivaa?!" " Et oo ollenkaan oma ittes enää" "Mikä on vialla, et oo ensinkään ittes ja toi tukkakin..." Ja siis, nämä kommentithan ovat kaikki noilta puolitutuilta, oppilailta yms, jotka eivät tosissaan tunne sitten ensinkään hyvin. Joo. Se, että laitatin rastat ja vaihdoin tukanväriä tarkoittaa sitä, että mulla on joku vialla ja olen jotenkin kriisissä tai että kaikki ei ole kunnossa. Melkein nauroin tuolle "Et oo ollenkaan oma ittes enää" ... Öö, mistä lähtien kyseinen opiskelija luuli että tuntisi minut? Emmehän ikänä ole nähneet vapaa-aikana, ainoastaan ope-oppilas kontakti. Jepjep. Tukkakommentit nyt on ihan tuttua kauraa, mielipide on kuin peräreikä, jokaisella on sellainen. Mutta se, vähän keljuttaa että tulee noita väitteitä etten ole oma itseni. Puoliso on ainoa, jolla on oikeus ihmetellä, että mikä minua vaivaa tms. Koska hän on ainoa joka minut oikeasti tuntee läpikotaisin.
Ja sikälimikäli joku ruudun silläpuolen pyörittelee päätään että minulla ei ole kaikki muumit laaksossa: Olen ok. Siitä huolimatta, että postausaiheet ovat joulusta saakka aika synkeitä. Kaamosmasennus oli tänä talvena harvinaisen paha, talousvaikeudet pahensi sitä kunnolla. Mutta toipumassa ollaan. Mutta muutos on osa toipumistani. Haaveiden toteutus, päätösten teko ja irtautuminen kaikesta sellaisesta, jota en oikeasti elämässäni kaipaa tai tarvitse. Olen aina ollut kameleontti ulkonäöllisesti, joten ei kannata ihmetellä vakka pukeutuisin jätesäkkiin. It's just me. Ja Oulusta käsinkin pidetään taatusti yhteyttä ystäviin <3
Ostara. Kevätpäiväntasaus, kevään juhla. Iloinen asia, ja pitäisi olla hyvällä päällä. Ja minuu ottaa taas niin paljon kaikki aivoon tänään ettei tosikaan. Ensinnäkin. Pikkukiusa. Asiakkaat, jotka luulevat olevansa kavereitani ja "Emputtelevat". "Emppu, mitäs mieltä olet Emppu?" "Emppu tuletko katsomaan Emppu" Kuulostavat joltain tungettelevalta puhelinmyyjältä joka toistaa nimeä koko ajan. Ja mähän vihaan sitä, että mua kutsutaan Empuksi. Se on Emilia, ei Emppu. Mutta eihän sitä asiakkaalle sovi raivostua. Varsinkin noin pienestä. Mutta kun ärsyttää! Ehkä otan sen saman tekniikan käyttöön, jota käytän kun joku kutsuu minua vanhalla nimelläni. En reagoi. Just sanoin puhelinmyyjälle kun kysyi minua entisellä nimelläni, että ei ole sennimistä henkilöä tässä numerossa. Hähä. Lopetti puhelun hämmentyneenä.
Toiseksi, täällä töissä ravaa myyjiä/kerääjiä/tyrkyttäjiä/ruinaajia ihan helvetisti. Milloin mitäkin rihkamaa, piirroksia, kolehtia jos vaikka minne hyväntekeväisyyteen ja jos jonkinsortin koululuokkaa. Tällä viikolla jo nelisen ruikkaajaa/myyjää koettu. Laitan kohta oikeasti oveen lapun että kaupustelu ja ruinaaminen kielletty.
Kolmanneksi, vituttaa taas nämä "Mitä oot tehny sun tukalle?!?" "Mikä sua vaivaa?!" " Et oo ollenkaan oma ittes enää" "Mikä on vialla, et oo ensinkään ittes ja toi tukkakin..." Ja siis, nämä kommentithan ovat kaikki noilta puolitutuilta, oppilailta yms, jotka eivät tosissaan tunne sitten ensinkään hyvin. Joo. Se, että laitatin rastat ja vaihdoin tukanväriä tarkoittaa sitä, että mulla on joku vialla ja olen jotenkin kriisissä tai että kaikki ei ole kunnossa. Melkein nauroin tuolle "Et oo ollenkaan oma ittes enää" ... Öö, mistä lähtien kyseinen opiskelija luuli että tuntisi minut? Emmehän ikänä ole nähneet vapaa-aikana, ainoastaan ope-oppilas kontakti. Jepjep. Tukkakommentit nyt on ihan tuttua kauraa, mielipide on kuin peräreikä, jokaisella on sellainen. Mutta se, vähän keljuttaa että tulee noita väitteitä etten ole oma itseni. Puoliso on ainoa, jolla on oikeus ihmetellä, että mikä minua vaivaa tms. Koska hän on ainoa joka minut oikeasti tuntee läpikotaisin.
Ja sikälimikäli joku ruudun silläpuolen pyörittelee päätään että minulla ei ole kaikki muumit laaksossa: Olen ok. Siitä huolimatta, että postausaiheet ovat joulusta saakka aika synkeitä. Kaamosmasennus oli tänä talvena harvinaisen paha, talousvaikeudet pahensi sitä kunnolla. Mutta toipumassa ollaan. Mutta muutos on osa toipumistani. Haaveiden toteutus, päätösten teko ja irtautuminen kaikesta sellaisesta, jota en oikeasti elämässäni kaipaa tai tarvitse. Olen aina ollut kameleontti ulkonäöllisesti, joten ei kannata ihmetellä vakka pukeutuisin jätesäkkiin. It's just me. Ja Oulusta käsinkin pidetään taatusti yhteyttä ystäviin <3
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
Happy new year!
Vietin uudenvuoden Puolison kanssa ystävien juhlissa Kalkussa, kuten aikaisemmin mainitsinkin. Ilta oli oikein onnistunut, uusia ystäviä saatu, tanssittua tuli ja juteltua rutkasti kaverien kanssa. Paluu kotiinkaan ei ollut ongelma, eräs hervantalainen ystävä oli onnistunut järkkäämään kyydin, joten neljän jälkeen päästiin mukavasti kyydillä kotio.
Alkohlinkulutukseni oli minimaalista, joten heräilin ilman krapulaa. Päiväni onkin ollut varsin onnistunut. Siivoilin, kävin pitkällä kävelylenkillä, tein herkullista kasvissosekeittoa... Vielä pitäisi järkätä huonekaluja irti seinistä, sillä huomenna olisi turkiskuoriaismyrkytys vol 2.
Tässä välissä toivottelen hienot uudenvuodet kaikille.
Sitten vähän ranttia. Ja tässäkohtaa varoitus on oikeasti paikallaan, että teksti saattaa loukata hyvinkin juuri sinua armas lukijani.
Alkohlinkulutukseni oli minimaalista, joten heräilin ilman krapulaa. Päiväni onkin ollut varsin onnistunut. Siivoilin, kävin pitkällä kävelylenkillä, tein herkullista kasvissosekeittoa... Vielä pitäisi järkätä huonekaluja irti seinistä, sillä huomenna olisi turkiskuoriaismyrkytys vol 2.
Tässä välissä toivottelen hienot uudenvuodet kaikille.
Sitten vähän ranttia. Ja tässäkohtaa varoitus on oikeasti paikallaan, että teksti saattaa loukata hyvinkin juuri sinua armas lukijani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)