Me tehtiin se!
Säästettiin 20 000 euroa asuntoa varten! Tänään oli tilipäivä, ja siirsin viimeisen erän. Seuraava vaihe onkin sitten se asunnon osto. Ah tätä tunnetta. Eihän se meidän säästäminen toki lopu, seuraavaksi halutaan kasaan jonkinlainen puskurirahasto. Eli se "jos jotain sattuu" -raha, mistä voi ostaa huoletta uuden laitteen rikkoutuneen tilalle, ottaa raha hammaslääkärikuluihin tms. Mutta säästämisen ei tarvitse olla ihan niin tiukkaa ja ehdotonta mitä nyt.
Hyvinhän tämä vajaa 1.5 vuotta on mennyt näinkin. Kamut ihmettelee, että miten hitossa pystytään. No hyvin. Ei tämä ole missään vaiheessa tuntunut mitenkään kovalta tai tiukalta. Tämä on ensinnäkin kahden kauppa, eli kumpikaan ei tähän pysty yksin. Yhteisiä päätöksiä, yhteistä säästämistä. Säästäminen näkyy lähinnä siinä, että miten paljon "turhaa" tulee ostettua. Jos ei säästettäisi, luultavasti mulla olisi enemmän tatuointeja, saattaisin pitää jotain rakennekynsiä. Ehkä shoppailisin vähän enemmän. Nyt en nimittäin muista koska olisin ostanut jotain ihan vaatekaupasta. Puolisolla olisi varmaan enemmän jotain hienoa elektroniikkaa. Säästäminen näkyy juhlimisessa, ei käydä ravintoloissa kuin erityisissä tilaisuuksissa, ja en muista koska oltaisiin viimeksi ryypännyt baarissa ja hurauttanut taksilla kotiin. Kyllähän me juhlitaan, mutta ei yleensä lähdetä baariin. Kalsarikännit for the win. Niin ja ne eväät. Kummankin töissä ihmetellään sinnikkyyttä tehdä eväät. Siinä säästää! Jos ostaa aina kaupasta tai käy jossain syömässä, menee helposti 6-10 euroa per päivä. Eväät? pari euroa per päivä. Niin ja tietysti se isoin: Meillä ei ole autoa, ja ollaan kahden aikuisen talous. Perheet ovat asia erikseen, eikä samaa säästämistahtia tai mallia voi soveltaa jos kuvioissa on lapsia.
En usko, että tulen ikänä palaamaan siihen entiseen täysin. Ei mun tarvi saada jotain turhia rakennekynsiä. Rakastan kirppiksiä, en minä kaipaa shoppailua liikkeissä. Ahistavia paikkoja muutenkin. Varmasti käydään vielä baarissa, mutta krapulat on tätä nykyä aika pahoja settejä mistä ei päivässä selvitä, niin rahan lisäksi sekin vaikuttaa. Ehkä se "ei niin tiukkaa ja ehdotonta mitä nyt " tulee jatkossa näkymään sitten siinä, että jos halutaan käydä siellä ravintolassa, saatetaan mennä. Ehkä panostetaan uuden kodin sisustukseen, kun voi vähän joustaa siinä säästämisessä väliaikaisesti. Niin, ja ne häät. Me tarvitaan siihenkin jokunen tonni.
Ja voin sanoa, mikään ei ole niin tyydyttävää kuin tili, jossa on kasvava summa euroja. Ihan valtavasti on muuttunut taloudellisesti siitä, mistä lähdettiin. Mun ainoa velka on opintolaina. Ei kulutusluottoja tai visaa. Ei osamaksuja edes puhelimesta. Silloin kun lähettiin tähän, mun kokonaisvelka oli n. 11 000 euroa, josta opintolainaa oli puolet. Puolisolla oli oma 3000 kulutusluottonsa.
Joulun alla tuskin ehditään paneutumaan asunnonhaku aiheeseen sen enempää, ihan tarpeeksi puuhaa muutenkin, mutta ihana tunne kun nyt se on mahdollista. Katsoa asuntoja vakavissaan ostoaikeissa, eikä vain haaveilla. Sekin on osa säästämistä ja taloudellista suunnittelua, päästä vuokralta pois ja saada se vuokraraha tuottamaan itselle. Mitäs muuta se on kuin säästämistä, kun lyhentää asuntolainaa? Joskus sen asunnon voi sitten myydä, jos hyvin käy niin voitolla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulevaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulevaisuus. Näytä kaikki tekstit
torstai 15. joulukuuta 2016
keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
Memento Mori
Hei taas. Pääsiäinen lähentelee ovella, ja kevätpäiväntasauskin oli ja meni. Oma arkeni on sujunut ihan normi uomissaan, töitä, salia ja sitä normaalia arkea vain. Pääsiäissuunnitelmia ei ole, pidetään viikinkimaraton ja nautitaan olostamme. Minähän olen lauantain töissä, joten mitään kivaa pääsiäislomaahan tässä ei pääse kertymään.
Alunperin Puolison Veljen piti tulla seutuville, mutta peruivat reissunsa kun solmivat pyhän liiton pankin kanssa Asuntolainan merkeissä. No, en minäkään sitten paljoa reissaa kun se omalle kohdalle tulee. No, mulla on Juhannuksena kesälomaa, joten Oulu ja Vaala kutsuu ja mahdollisesti vähän pidempi ajanjakso mitä yleensä ollaan.
Omassa kotopuolessa en ole käynyt hetkeen, ja käyminen on vähän hankalaa. Äidillä on hoitoja aina 3 viikon välein, ja eka viikko on sille se rankin heti hoidon jälkeen. Yhtään ei saa olla flunssainen tai mitenkään tautinen, ja mullahan on aina jotain nuhaa tms. Onhan pelkästään kilpirauhaseni jatkuvassa tulehdustilassa.. Kiva koittaa sumplia visiittiä niin, että mikään ei vaivaisi ja että vapaapäivät sopisivat äidin hoitorytmiin.
Viime lauantaina oli Kummipojan 1 vuotissynttärit. Onko siitä jo vuosi? Äkkiä meni. Seuraavaksi menee varmaan kouluun kohta... Siihen malliin tuntuu tää aika hujahtavan. Mutta luoja miten allerginen oon tollai puolituntemattomien kokoontumisia kohtaan. Kun ei olla Kummipojalle itse mitään sukua, niin ei tietysti tunneta niitä Mummoja, Vaareja, Setiä ja Tätejä sen kummemmin. Ihan mukavaahan siellä oli, mutta mä niin ahdistun noista tilanteista. Onneksi noita ei ole kun sen kerta vuoteen. Onko siis ihme, etten halua Häistäni sen kummempaa tilaisuutta?
Äitini haluaisi, että kutsuisin myös omat Kummit "häihini". Ymmärrän, äitini on tietysti aina haaveillut että omassa puutarhassa pidettäisiin ihan perinteiset häät, vihkiminen olisi Raision kirkossa ja morsian (minä) pukeutuisi valkoiseen. Häät olisi äidin suunnittelemat ja paikalla olisi koko suku, ystävät ja tutut yms. Sulhanen olisi paikallinen, varakkaan perheen poika. Sellai perinteiset häät tavallisella kuviolla. Äidillähän on ollut vähän vaikeuksia huomata, että en kasvanut sellaiseksi millaiseksi kuvitteli mun kasvavan. Etten mahdu siihen "Neiti kesäheinä" -muottiin, johon hän jo lapsena mut lokeroi. Se tunnollinen, kiltti ja herkkä balleriina, luonnonlapsi. Tavallaan surettaa, etten voi/halua toteuttaa tuota äidin haavetta.
Sehän on aina vähän välejä hiertänytkin, kun mun odotetaan olevan tietynlainen, käyttäytyvän tietyllä tavalla ja tekevän tiettyjä valintoja, ja joka kerta kun teen oman pääni mukaan, se on pettymys perheelle: Erosin siitä paikallisesta varakkaasta pojasta. Erosin kirkosta. Muutin Lahteen. Otin tatuointeja. Gootti/metallityyli ei ollutkaan vain "se vaihe". En muuttanutkaan takaisin Raisoon tai Turkuun, vaan lähdin Tampereelle. Otin lisää tatuointeja. Poikaystävä onkin Pohjoinen poika. En halunnutkaan lapsia. Kihloisa kesti iäisyys, eikä unelma Häistä koskaan toteudukaan. Äitini sai jo ylioppilasjuhlani, minähän en saanut valita edes omaa asuani sinne. Päätin jo silloin, että häitäni äiti ei saa. Hän sai yhdet juhlat, minä taatusti saan päättää toiset.
Nyt erityisesti tämä syöpäjuttu on saanut mut vähän tietoiseksi että yhä "memento mori" pitää paikkaansa. Mikään ei ole ikuista, ja tavallaan harmittanee, että jokainen valintani on tietynlainen pettymys äidilleni. Ja nimiasiaa suorastaan pelkään. Sillä häissä varmaan tulee viimeistään ilmi, että olen vaihtanut etunimeni. Olen vältellyt asiaa, sillä äiti on aina ollut niin ylpeä etunimivalinnastaan. Eikä ole ollenkaan ilahtunut, kun valitsinkin toisen nimen itselleni. En sitten koskaan ole kertonut että vaihdoin sen ihan virallisestikin. Sanoin aikanaan, että vanhemmat saa kutsua mua ihan miksi haluaa. Fiksu kertoisi asian etukäteen, ettei tule mitään kohtausta sitten Puolison perheen edessä, mutta en millään haluaisi. Onneksi maistraattihommat hoidetaan etukäteen, niin ei ainakaan siinä tule sitten esiin. Luultavasti pyydän Puolisoa välttämään nimiasiaa viimeiseen asti. Tervettä eikö?
Alunperin Puolison Veljen piti tulla seutuville, mutta peruivat reissunsa kun solmivat pyhän liiton pankin kanssa Asuntolainan merkeissä. No, en minäkään sitten paljoa reissaa kun se omalle kohdalle tulee. No, mulla on Juhannuksena kesälomaa, joten Oulu ja Vaala kutsuu ja mahdollisesti vähän pidempi ajanjakso mitä yleensä ollaan.
Omassa kotopuolessa en ole käynyt hetkeen, ja käyminen on vähän hankalaa. Äidillä on hoitoja aina 3 viikon välein, ja eka viikko on sille se rankin heti hoidon jälkeen. Yhtään ei saa olla flunssainen tai mitenkään tautinen, ja mullahan on aina jotain nuhaa tms. Onhan pelkästään kilpirauhaseni jatkuvassa tulehdustilassa.. Kiva koittaa sumplia visiittiä niin, että mikään ei vaivaisi ja että vapaapäivät sopisivat äidin hoitorytmiin.
Viime lauantaina oli Kummipojan 1 vuotissynttärit. Onko siitä jo vuosi? Äkkiä meni. Seuraavaksi menee varmaan kouluun kohta... Siihen malliin tuntuu tää aika hujahtavan. Mutta luoja miten allerginen oon tollai puolituntemattomien kokoontumisia kohtaan. Kun ei olla Kummipojalle itse mitään sukua, niin ei tietysti tunneta niitä Mummoja, Vaareja, Setiä ja Tätejä sen kummemmin. Ihan mukavaahan siellä oli, mutta mä niin ahdistun noista tilanteista. Onneksi noita ei ole kun sen kerta vuoteen. Onko siis ihme, etten halua Häistäni sen kummempaa tilaisuutta?
Äitini haluaisi, että kutsuisin myös omat Kummit "häihini". Ymmärrän, äitini on tietysti aina haaveillut että omassa puutarhassa pidettäisiin ihan perinteiset häät, vihkiminen olisi Raision kirkossa ja morsian (minä) pukeutuisi valkoiseen. Häät olisi äidin suunnittelemat ja paikalla olisi koko suku, ystävät ja tutut yms. Sulhanen olisi paikallinen, varakkaan perheen poika. Sellai perinteiset häät tavallisella kuviolla. Äidillähän on ollut vähän vaikeuksia huomata, että en kasvanut sellaiseksi millaiseksi kuvitteli mun kasvavan. Etten mahdu siihen "Neiti kesäheinä" -muottiin, johon hän jo lapsena mut lokeroi. Se tunnollinen, kiltti ja herkkä balleriina, luonnonlapsi. Tavallaan surettaa, etten voi/halua toteuttaa tuota äidin haavetta.
Sehän on aina vähän välejä hiertänytkin, kun mun odotetaan olevan tietynlainen, käyttäytyvän tietyllä tavalla ja tekevän tiettyjä valintoja, ja joka kerta kun teen oman pääni mukaan, se on pettymys perheelle: Erosin siitä paikallisesta varakkaasta pojasta. Erosin kirkosta. Muutin Lahteen. Otin tatuointeja. Gootti/metallityyli ei ollutkaan vain "se vaihe". En muuttanutkaan takaisin Raisoon tai Turkuun, vaan lähdin Tampereelle. Otin lisää tatuointeja. Poikaystävä onkin Pohjoinen poika. En halunnutkaan lapsia. Kihloisa kesti iäisyys, eikä unelma Häistä koskaan toteudukaan. Äitini sai jo ylioppilasjuhlani, minähän en saanut valita edes omaa asuani sinne. Päätin jo silloin, että häitäni äiti ei saa. Hän sai yhdet juhlat, minä taatusti saan päättää toiset.
Nyt erityisesti tämä syöpäjuttu on saanut mut vähän tietoiseksi että yhä "memento mori" pitää paikkaansa. Mikään ei ole ikuista, ja tavallaan harmittanee, että jokainen valintani on tietynlainen pettymys äidilleni. Ja nimiasiaa suorastaan pelkään. Sillä häissä varmaan tulee viimeistään ilmi, että olen vaihtanut etunimeni. Olen vältellyt asiaa, sillä äiti on aina ollut niin ylpeä etunimivalinnastaan. Eikä ole ollenkaan ilahtunut, kun valitsinkin toisen nimen itselleni. En sitten koskaan ole kertonut että vaihdoin sen ihan virallisestikin. Sanoin aikanaan, että vanhemmat saa kutsua mua ihan miksi haluaa. Fiksu kertoisi asian etukäteen, ettei tule mitään kohtausta sitten Puolison perheen edessä, mutta en millään haluaisi. Onneksi maistraattihommat hoidetaan etukäteen, niin ei ainakaan siinä tule sitten esiin. Luultavasti pyydän Puolisoa välttämään nimiasiaa viimeiseen asti. Tervettä eikö?
maanantai 14. maaliskuuta 2016
The Ultimate Fling
Maanantai on kuvioissa ja hieno viikonloppu takana. Meillä oli perjantaina pöytä Astorissa, ja oli kyllä hyvä kokemus. Palvelu ystävällistä ja ruoka tosi hyvää. Annoksetkin sopivan kokoisia. Mennään ihan varmasti toisenkin kerran, en voi kuin suositella lämpimästi. Astorista siirryttiin Bub kaksiin kasvoihin "nauttimaan" maailman pahinta lonkeroa, Helsinkiläinen lonkero -nimellä kulkevaa myrkkyä. Bubi oli super täysi, ja lonkero järkkyä, joten siirryttiin ihan perinteiselle Bub K:hon. K:ssa tuli poikkeamaan ystävämme A. En ole häntä nähnytkään sitten jonkun Bella Morten tai Lumouksen.... Liian kauan aikaa sitten. Lopulta mentiin bussilla kotio.
Lauantaina oli vähän päänsärkyä, mutta muuten ok olo. Iltapäivästä käytiin hakemassa meidän sormukset. Muutoin viihdyin Midsomerin Murhien parissa ihan kotosalla, sunnuntai meni vähän samoissa merkeissä.
Häiden ajankohtakin alkaa valjeta. Tarkkaa päivää ei ole, mutta ensi talvena kuitenkin. Ihan siksi, että mun porukat tekee töitä kesällä. Paikka: Tampere. Varaillaan jokin kiva ravintola tarkoitusta varten, jossa ihan siis aterioidaan. Maistraattihommat ovat sitten erikseen. Jatkoja saatetaan ajatella sitten jossain keskustan hotellin tuntumassa nuorison kesken. Kutsuttuina lähinnä siis Puolison perhe ja oma perheeni, sisältäen sisarusten kumppanit. Häiden juhlintaa, mutta pienessä kaavassa ja ei ees niin perinteisesti.
Haluan kuitenkin vähän panostaa, joten jokunen kilo on aikeissa kadottaa (morsiusdieetti here I come?) ja tukkaani tosiaan kasvatellaan. Mutta tässäkin taas maltilla, ei mitään mekkotavotteita (enhän edes aio pukeutua valkoiseen) vaan siivoan ruokavaliotani lähemmäs clean eating -periaatteita. Ei se määrä vaan se laatu. Saan syödä just niin paljon kun haluan, kunhan se on oikeanlaista evästä. Joo aloittelin jokunen viikko sitten, mutta muutin systeemiä nyt vähän. Ei oikein sovi mulle enää noi "syö x määrä kaloria tai 100 g prodea 50 hiilaria " -ohjeet, kun nälkä tulee jo rajoittamisen ajattelustakin. Tuntuu että vaikka halua olisi, niin keho ja mieli heittää vastaan ihan heti kun ajattelenkin että jotain pitää rajoittaa. Ehkä on aika sitten vaihtaa systeemiä.
Tukka nyt onneksi kasvaa yrittämättäkin, on yllättävän pitkä jo.. Värjäilin sen sunnuntaina ruskeaksi, ja nyt saa puljailu loppua. Saa kasvaa rauhassa ja parempi kuntoiseksi.
Lauantaina oli vähän päänsärkyä, mutta muuten ok olo. Iltapäivästä käytiin hakemassa meidän sormukset. Muutoin viihdyin Midsomerin Murhien parissa ihan kotosalla, sunnuntai meni vähän samoissa merkeissä.
Häiden ajankohtakin alkaa valjeta. Tarkkaa päivää ei ole, mutta ensi talvena kuitenkin. Ihan siksi, että mun porukat tekee töitä kesällä. Paikka: Tampere. Varaillaan jokin kiva ravintola tarkoitusta varten, jossa ihan siis aterioidaan. Maistraattihommat ovat sitten erikseen. Jatkoja saatetaan ajatella sitten jossain keskustan hotellin tuntumassa nuorison kesken. Kutsuttuina lähinnä siis Puolison perhe ja oma perheeni, sisältäen sisarusten kumppanit. Häiden juhlintaa, mutta pienessä kaavassa ja ei ees niin perinteisesti.
Haluan kuitenkin vähän panostaa, joten jokunen kilo on aikeissa kadottaa (morsiusdieetti here I come?) ja tukkaani tosiaan kasvatellaan. Mutta tässäkin taas maltilla, ei mitään mekkotavotteita (enhän edes aio pukeutua valkoiseen) vaan siivoan ruokavaliotani lähemmäs clean eating -periaatteita. Ei se määrä vaan se laatu. Saan syödä just niin paljon kun haluan, kunhan se on oikeanlaista evästä. Joo aloittelin jokunen viikko sitten, mutta muutin systeemiä nyt vähän. Ei oikein sovi mulle enää noi "syö x määrä kaloria tai 100 g prodea 50 hiilaria " -ohjeet, kun nälkä tulee jo rajoittamisen ajattelustakin. Tuntuu että vaikka halua olisi, niin keho ja mieli heittää vastaan ihan heti kun ajattelenkin että jotain pitää rajoittaa. Ehkä on aika sitten vaihtaa systeemiä.
Tukka nyt onneksi kasvaa yrittämättäkin, on yllättävän pitkä jo.. Värjäilin sen sunnuntaina ruskeaksi, ja nyt saa puljailu loppua. Saa kasvaa rauhassa ja parempi kuntoiseksi.
tiistai 1. joulukuuta 2015
Sinä Saatana
Sain viimein aikaiseksi varattua ajan ravintoterapeutille. Olen syömisten kanssa sekaisin kuin seinäkello. Olen lihava tunnesyöjä, kilpirauhasvaivainen, kärsin ärtyvän suolen oireyhtymästä... ja kaikkiin on olemassa oma ruokavalionsa. Syö näin jos haluat laihtua. Syö näin jotta kilpirauhasesi toimii. Syö näin jotta vatsasi ja suolistosi ei vittuile sinulle. Jos kaikkea noudattaa niin vittu jää jäljelle joku salaatinlehti! Olen lopen kyllästynyt ruokavaliopuljailuun! Haluan vain voida hyvin.
Joku sanoisi että syö vain normaalia ruokaa niin eikö sillä pääse puljaamisesta. Nojoo, ihan ok idea muuten, mutta mun herkästi ärtyvä vatsani aiheuttaa ihan kunnon fyysistä kipua, jos syön jotain väärää. Ja toisekseen, mitä on normaali ruoka? Se mitä Puolisoni syö? Puolison eväät ovat vain variaatioita omistani. Enkä minä tiedä mikä on "normaalia". Lapsuudessa syötiin aina vain keitettyjä perunoita. Puolet aikuisiästäni olen laskenut makroa ja kuluttanut rahkaa, kanafilettä ja parsaa. En minä tiedä mikä on normaalia ruokaa. No, normaaliushan on illuusiota, se kana & parsasetti on saliharrastaja fitnessintoilijalle normaalia, mutta pitsa, burger & makkara -linja on toiselle normaalia. Isälleni on normaalia syödä keitettyjä perunoita, suolakurkkua ja jotain lihaa, mielellään kermassa, kuten mun lapsuudessa syötiin. Mun elimistö ei kestä mun entistä "normaalia" ruokavaliotani, vastsa pistää vastaan ihan kunnolla.
Nyt olen sitten pitänyt ruokapäivistä kaiken varalle, vähän sellai kutina, että semmoi komento sieltä tulisi kuitenkin. Jos voisin vähän nopeuttaa juttuja laatimalla sen sapuskapäiväkirjan valmiiksi. Voisi laatia myös tekstiä siitä, että mitä mun mahani ei tunnu kestävän.. Netti on siitä perkele, että siihen tietoon helposti hukkuu. Ei tiedä mitä uskoa, kun sitä tietoa voi muokata kuka tahansa. Joten, ammattiapu, here I come.
Asiasta pihviin. Joulukuu kehissä, ja viimeinen työkuukausi aluillaan. Itselleni luontaiseen tyyliin olen laatinut varasuunnitelmaa, jos ei työsuhde jatkukaan. Tai no, tässä tilanteessa varmaan kuka tahansa miettisi että mitäs sitten. En varmastikaan pidä uuden työn kanssa kiirettä, pääsen kuitenkin liiton euroille. Ja luultavasti heitän hiusalalle hyvästit, käyn ehkä kurssia tai jotain koulutusta jostain muusta aiheesta. Olen aina halunnut käydä alkoholipassin... En voi palata kampaajaksi, olin aina aika paska naisten hiusten suhteen, ja nyt kun en ole naisten hiuksia väkertänyt puoleen vuoteen, olen entistä paskempi. Joku sihteeri ois ihan loisto, mutta vaatii varmaan vähän onnea ja lisäkurssitusta että saisi jonkun paikan, on nimittäin aika haettuja ne työpaikat...
Joku sanoisi että syö vain normaalia ruokaa niin eikö sillä pääse puljaamisesta. Nojoo, ihan ok idea muuten, mutta mun herkästi ärtyvä vatsani aiheuttaa ihan kunnon fyysistä kipua, jos syön jotain väärää. Ja toisekseen, mitä on normaali ruoka? Se mitä Puolisoni syö? Puolison eväät ovat vain variaatioita omistani. Enkä minä tiedä mikä on "normaalia". Lapsuudessa syötiin aina vain keitettyjä perunoita. Puolet aikuisiästäni olen laskenut makroa ja kuluttanut rahkaa, kanafilettä ja parsaa. En minä tiedä mikä on normaalia ruokaa. No, normaaliushan on illuusiota, se kana & parsasetti on saliharrastaja fitnessintoilijalle normaalia, mutta pitsa, burger & makkara -linja on toiselle normaalia. Isälleni on normaalia syödä keitettyjä perunoita, suolakurkkua ja jotain lihaa, mielellään kermassa, kuten mun lapsuudessa syötiin. Mun elimistö ei kestä mun entistä "normaalia" ruokavaliotani, vastsa pistää vastaan ihan kunnolla.
Nyt olen sitten pitänyt ruokapäivistä kaiken varalle, vähän sellai kutina, että semmoi komento sieltä tulisi kuitenkin. Jos voisin vähän nopeuttaa juttuja laatimalla sen sapuskapäiväkirjan valmiiksi. Voisi laatia myös tekstiä siitä, että mitä mun mahani ei tunnu kestävän.. Netti on siitä perkele, että siihen tietoon helposti hukkuu. Ei tiedä mitä uskoa, kun sitä tietoa voi muokata kuka tahansa. Joten, ammattiapu, here I come.
Asiasta pihviin. Joulukuu kehissä, ja viimeinen työkuukausi aluillaan. Itselleni luontaiseen tyyliin olen laatinut varasuunnitelmaa, jos ei työsuhde jatkukaan. Tai no, tässä tilanteessa varmaan kuka tahansa miettisi että mitäs sitten. En varmastikaan pidä uuden työn kanssa kiirettä, pääsen kuitenkin liiton euroille. Ja luultavasti heitän hiusalalle hyvästit, käyn ehkä kurssia tai jotain koulutusta jostain muusta aiheesta. Olen aina halunnut käydä alkoholipassin... En voi palata kampaajaksi, olin aina aika paska naisten hiusten suhteen, ja nyt kun en ole naisten hiuksia väkertänyt puoleen vuoteen, olen entistä paskempi. Joku sihteeri ois ihan loisto, mutta vaatii varmaan vähän onnea ja lisäkurssitusta että saisi jonkun paikan, on nimittäin aika haettuja ne työpaikat...
torstai 26. marraskuuta 2015
No gods, No masters
Ai että tätä mun päivitystahtia, viikko vielä nii ois kuukausi väliä. Hups. No voinette arvata syynkin, että miksi hiljaista: Koska ei yksinkertaisesti ole mitään ihmeempää kirjoitettavaa! En ole käynyt missään, tehnyt mitään, ei ole tapahtunut mitään.... Käydään töissä ja eletään normi arkea vain.
And don't get me wrong, mä rakastan elämääni just näin. On kivaa käydä töissä, elää normi arkea. Pidän elämästäni juuri näin. En kaipaa yöelämää, viihteilyä tai tapahtumia. Näin on hyvä. Jos saan jatkosopparin, niin voidaan alkvuodesta tehdä ensimmäiset visiitit pankkeihin, että jos vaikka lainaa? Tuskin nyt heti sitä asuntolainaa täräytetään, mutta kartoitetaan vähän vaatimuksia.
Niin, se jatko. Alkaa kuumottamaan, kun on enää kuukausi sopparia jäljellä. Pitääkö tässä työnhakuprojektiin ryhtyä vaiko ei? Ihan kivasti on tuntunut menevän, mun mielestä. Heidän mielstä en sitten tiedä, en ole niin itseriittoinen optimisti että olisin varma mistään. Kovin tekisi mieli heittää aluepäällikköä viestillä että "pliis kerrottehan ajoissa että jatkuuko soppari vai ei" Mutta en taida sitä tehdä. Vähän liian aikaista siihen tiedusteluun, ja eiköhän ne tajua sen itsekin. Jos nyt ees ensiviikon oottais ennen kun mitään kyselisi. Odottavan aika on pitkä?
Jouluna mennään jälleen Puolison perheen luo, uusivuosi on arvoitus, saa nähdä tehdäänkö mitään ihmeellistä. Ja kumma kyllä, mieluiten kai oisin kotosalla. Uusivuosi on ihan pyllystä lähteä ryypylle, bussit ei kulje ja taksia on mahdoton saada. Yöksikään et kuitenkaan tahdo jäädä, koska koti on ihana paikka herätä. Olo on kuin teinillä joka koittaa kalastella kyytiä joltakin jonnekin baanalle. Not fun!
And don't get me wrong, mä rakastan elämääni just näin. On kivaa käydä töissä, elää normi arkea. Pidän elämästäni juuri näin. En kaipaa yöelämää, viihteilyä tai tapahtumia. Näin on hyvä. Jos saan jatkosopparin, niin voidaan alkvuodesta tehdä ensimmäiset visiitit pankkeihin, että jos vaikka lainaa? Tuskin nyt heti sitä asuntolainaa täräytetään, mutta kartoitetaan vähän vaatimuksia.
Niin, se jatko. Alkaa kuumottamaan, kun on enää kuukausi sopparia jäljellä. Pitääkö tässä työnhakuprojektiin ryhtyä vaiko ei? Ihan kivasti on tuntunut menevän, mun mielestä. Heidän mielstä en sitten tiedä, en ole niin itseriittoinen optimisti että olisin varma mistään. Kovin tekisi mieli heittää aluepäällikköä viestillä että "pliis kerrottehan ajoissa että jatkuuko soppari vai ei" Mutta en taida sitä tehdä. Vähän liian aikaista siihen tiedusteluun, ja eiköhän ne tajua sen itsekin. Jos nyt ees ensiviikon oottais ennen kun mitään kyselisi. Odottavan aika on pitkä?
Jouluna mennään jälleen Puolison perheen luo, uusivuosi on arvoitus, saa nähdä tehdäänkö mitään ihmeellistä. Ja kumma kyllä, mieluiten kai oisin kotosalla. Uusivuosi on ihan pyllystä lähteä ryypylle, bussit ei kulje ja taksia on mahdoton saada. Yöksikään et kuitenkaan tahdo jäädä, koska koti on ihana paikka herätä. Olo on kuin teinillä joka koittaa kalastella kyytiä joltakin jonnekin baanalle. Not fun!
perjantai 4. syyskuuta 2015
Where waters fall frozen
Niinhän se oli, ettei Ex-pomo ollut ilmeisesti ihan uskonut minua, kun sanoin että vaikka se mut vuorosta vapauttaa niin rahat tarvii maksaa silti kun kyseessä ei ole mun oma pyyntö. Oli uskonut vasta, kun kirjanpitäjänsä oli sanonut samaa, että mulle tulee maksaa mun rahat. Siksi sitten tajusi pyytää mut töihinkin maanantaiksi, ettei nyt ihan tappiolle jää.
On muuten ärsyttävää kun sua pidetään tyhmempänä mitä olet. Sanot jotain että asia on pihvi, sulle nyökytellään että joo, pihvi on, muttei uskota kuitenkaan. Mielessä aatellaan että ei toi tiedä mistä puhuu. Ja sitten vähän yllätytään että kappas, asia olikin pihvi. Ja mulle tuppaa usein käymään noin, että mua pidetään tyhmempänä mitä olen. Jos sanon jotain, niin uskotaan vasta kun joku toinen vahvistaa asian tai googlataan juttu. Perkeles, voin olla vähän erikoinen, mutta oon oikeasti aika fiksu ja tiedän monestakin asiasta aika paljon.
Eilettäin oli lekuri, ja arvot olivat ihan promillen verran huonontuneet edellisestä (eli melkeest samat...) ja olo kun on ollut ihan jees, niin lääkitys jatkuu samana. Kontrolli sitten 6 kk päästä. Yay! Käynnit harvenee. Jos helmikuussa ois kaikki yhä jees, niin ehkä saisin kontrollit vuoteen? Sillä selvennykseksi, että vaikka aluksi kärkyin lekuriaikoja, juoksin labroissa ja lekurilla selvittämässä vaivojani ihan neuroottisena, niin nyt kun on diagnoosi, en minä siitä lekurilla juoksusta nauti! Juoksin vain siksi, kun joku oli vialla. Olisi ihanaa jos saisi kokonaisen vuoden ilman verikokeita ja kontrolleja.
Sain viimein verolaputkin. Eli viimevuoden verotuspäätöksen. Muut sai sen jo keväällä, mutta mun yrityksen takia minä sain keväästä vasta jotkut infolaput ja tänään itse laskelmat ja tiedon palautuksista. Tiesin kyllä saavani rahaa takaisin, sillä veroprossani oli järkyttävän iso, ja maksoin yrityksestäni hullut ennakot, vaikka tein tappiota. Oletin saavani jotain kuutisensataa, mutta hitto, kaks tonnia!!! En oo ikänä saanut tollasia palautuksia. Ja joka hiton sentti menee jemmaan meidän asuntosäästöä varten.
Mutta oli kyllä mahtava loma. Aloitettiin mökkeilyllä, ja mikään ei ole tehnyt meidän parisuhteelle niin hyvää, kuin se mökkireissu. Me kaksi yhdessä, ilman mitään tekniikkaa, kaksi päivää. Tämä koko loma vahvisti meidän parisuhdetta, tulevaisuus on valoisa. Suunnitelmissa on säästää kasa rahaa, että voi hakea asuntolainaa. Ostetaan asunto, ja saapa nähdä käydäänkö ennen sitä ah niin romanttisesti maistraatissa, että lainahommat sujuu mutkattomammin. Mutta tosta nyt ei olla mitään ees puhuttu sen kummemmin, muuta kuin puolivitsillä ajatustasolla. Kerrankin voin sanoa olevani todella onnellinen just näin. Sen ihmisen kanssa, jonka vierestä haluan herätä loppuelämäni.
Syksy saa mut niin energiseksi. Tänään loman päättäjäisiksi olen siivoillut, järjestänyt vaatekaappia, kaivanut tarvittavat paperit maanantaiksi... Jahka Puoliso tulee kotio, käydään vähän kaupoilla, sitten rentoutusta. Ehkä värjään tyvikasvuni. Saunotaan. Otetaan viikonlopusta ilo irti!
On muuten ärsyttävää kun sua pidetään tyhmempänä mitä olet. Sanot jotain että asia on pihvi, sulle nyökytellään että joo, pihvi on, muttei uskota kuitenkaan. Mielessä aatellaan että ei toi tiedä mistä puhuu. Ja sitten vähän yllätytään että kappas, asia olikin pihvi. Ja mulle tuppaa usein käymään noin, että mua pidetään tyhmempänä mitä olen. Jos sanon jotain, niin uskotaan vasta kun joku toinen vahvistaa asian tai googlataan juttu. Perkeles, voin olla vähän erikoinen, mutta oon oikeasti aika fiksu ja tiedän monestakin asiasta aika paljon.
Eilettäin oli lekuri, ja arvot olivat ihan promillen verran huonontuneet edellisestä (eli melkeest samat...) ja olo kun on ollut ihan jees, niin lääkitys jatkuu samana. Kontrolli sitten 6 kk päästä. Yay! Käynnit harvenee. Jos helmikuussa ois kaikki yhä jees, niin ehkä saisin kontrollit vuoteen? Sillä selvennykseksi, että vaikka aluksi kärkyin lekuriaikoja, juoksin labroissa ja lekurilla selvittämässä vaivojani ihan neuroottisena, niin nyt kun on diagnoosi, en minä siitä lekurilla juoksusta nauti! Juoksin vain siksi, kun joku oli vialla. Olisi ihanaa jos saisi kokonaisen vuoden ilman verikokeita ja kontrolleja.
Sain viimein verolaputkin. Eli viimevuoden verotuspäätöksen. Muut sai sen jo keväällä, mutta mun yrityksen takia minä sain keväästä vasta jotkut infolaput ja tänään itse laskelmat ja tiedon palautuksista. Tiesin kyllä saavani rahaa takaisin, sillä veroprossani oli järkyttävän iso, ja maksoin yrityksestäni hullut ennakot, vaikka tein tappiota. Oletin saavani jotain kuutisensataa, mutta hitto, kaks tonnia!!! En oo ikänä saanut tollasia palautuksia. Ja joka hiton sentti menee jemmaan meidän asuntosäästöä varten.
Mutta oli kyllä mahtava loma. Aloitettiin mökkeilyllä, ja mikään ei ole tehnyt meidän parisuhteelle niin hyvää, kuin se mökkireissu. Me kaksi yhdessä, ilman mitään tekniikkaa, kaksi päivää. Tämä koko loma vahvisti meidän parisuhdetta, tulevaisuus on valoisa. Suunnitelmissa on säästää kasa rahaa, että voi hakea asuntolainaa. Ostetaan asunto, ja saapa nähdä käydäänkö ennen sitä ah niin romanttisesti maistraatissa, että lainahommat sujuu mutkattomammin. Mutta tosta nyt ei olla mitään ees puhuttu sen kummemmin, muuta kuin puolivitsillä ajatustasolla. Kerrankin voin sanoa olevani todella onnellinen just näin. Sen ihmisen kanssa, jonka vierestä haluan herätä loppuelämäni.
Syksy saa mut niin energiseksi. Tänään loman päättäjäisiksi olen siivoillut, järjestänyt vaatekaappia, kaivanut tarvittavat paperit maanantaiksi... Jahka Puoliso tulee kotio, käydään vähän kaupoilla, sitten rentoutusta. Ehkä värjään tyvikasvuni. Saunotaan. Otetaan viikonlopusta ilo irti!
keskiviikko 19. elokuuta 2015
Where waters fall frozen
Ensimmäisestä lomaviikosta toivuttu, toinenkin edennyt jo puoliväliin. Käytiin viikonloppuna vähän viihteilemässä, ja ilta sisälsi sekä paljon hauskuutta että karvaita pettymyksiä. Kirjoitin aiheesta rant-postauksenkin, mutta päädyin poistamaan sen. Lyhykäisyydessään eräät ennen niin hyvät ystävämme olivat toooosi outoja. Huonolla tavalla. Välttelevän vaisuja, paikoitellen vähän tylyjäkin.. Selkeästi joku oli vialla. Lähdettiin seurasta aika nopeasti, ei sitten jos ei kiinnosta.
Nyt olen lähinnä koittanut koota itseäni. Valvon myöhään ja nukun pitkään, ookoo kuulostaa lomalta? Nojoo, mutta koitan kääntää rytmiä taas takaisin normaaliksi. Ja kevennellä ruokavaliota, on nimittäin vähän lomaisa ruokavaliokin. Ja mulla vähemmän keveä olo ja ulkomuoto. Aika tehdä jotain.
Ei nimittäin se uuden työn aloitus ole kovin vireä jos unirytmi on vituillaan ja ruokavalio päin helvettiä. Niin, irtisanoin itseni maanantaina. Tapahtuma oli ex-pomolle yllätys, mutta selkeästi mieluisa. Homma meni paremmin mitä osasin edes kuvitella. Vapautti mut yhdestä työpäivästä ja saan silti lomaltapaluurahat yms. Yay, mulla onkin neljän viikon loma.
Tänään tulee pari kaveria hiustenleikkuuseen, sitä ennen tulis kai vähän järjestää kämppää. Meinataan Puolison kanssa käydä lähiaikoina Näsilinnassa, mahdollisesti huomenna. Ehkäpä pikniköidäänkin tässä joku päivä.
Nyt olen lähinnä koittanut koota itseäni. Valvon myöhään ja nukun pitkään, ookoo kuulostaa lomalta? Nojoo, mutta koitan kääntää rytmiä taas takaisin normaaliksi. Ja kevennellä ruokavaliota, on nimittäin vähän lomaisa ruokavaliokin. Ja mulla vähemmän keveä olo ja ulkomuoto. Aika tehdä jotain.
Ei nimittäin se uuden työn aloitus ole kovin vireä jos unirytmi on vituillaan ja ruokavalio päin helvettiä. Niin, irtisanoin itseni maanantaina. Tapahtuma oli ex-pomolle yllätys, mutta selkeästi mieluisa. Homma meni paremmin mitä osasin edes kuvitella. Vapautti mut yhdestä työpäivästä ja saan silti lomaltapaluurahat yms. Yay, mulla onkin neljän viikon loma.
Tänään tulee pari kaveria hiustenleikkuuseen, sitä ennen tulis kai vähän järjestää kämppää. Meinataan Puolison kanssa käydä lähiaikoina Näsilinnassa, mahdollisesti huomenna. Ehkäpä pikniköidäänkin tässä joku päivä.
keskiviikko 12. elokuuta 2015
Let it go
Noniin, loma <3
Viikonloppu oli mitä ihanin. Mökki, jonka Puoliso bongasi tori.fi -sivustolta, oli juuri mitä luvattiin. Ihan loistopaikka. Tilava, upea ja rauhaisassa paikkaa. Perjantaina vain grillattiin ja saunottiin, piti se talviturkkikin heittää. Lauantaina mietittiin, että mennäänkö Virroille satamaan, Tuuriin Keskisen kyläkauppaan vai Ähtäriin eläimiä katsomaan. No ylläri, että eläimet voitti ihan 1000-0.
Kokonaisuudesaan viikonloppu meni luonnon helmassa nauttiessa toistemme seurasta, grillaillessa, oleillessa ja saunoessa. Ihan mahtavaa.
Maanantaina aamusta hyppäsin junaan ja kohti Raisiota. Kierrettiin äidin kanssa läjä kirppiksiä ja poimittiin äidille marjoja varastoon mehua varten. Tiistaina käytiin Brinkhallin kartanolla ja kokkailtiin hyvää. Kotio palauduin tänään, kun oli se näytetyö erääseen parturiin. Ja mä sain sen työn!
Tosin, toimipisteenä on Nokia. Työmatka from hell, olen himassa puoli kasi. Mutta kaikkeen tottuu. Katsotaan nyt pitäneekö ostaa se auto.. Mutta olen innossani! Vaatii vähän tottumista, Puolison pitää kokata enemmän, arki pitänee järjestää uusiksi, mutta ainakin pääsin haluamaani firmaan!
Viikonloppu oli mitä ihanin. Mökki, jonka Puoliso bongasi tori.fi -sivustolta, oli juuri mitä luvattiin. Ihan loistopaikka. Tilava, upea ja rauhaisassa paikkaa. Perjantaina vain grillattiin ja saunottiin, piti se talviturkkikin heittää. Lauantaina mietittiin, että mennäänkö Virroille satamaan, Tuuriin Keskisen kyläkauppaan vai Ähtäriin eläimiä katsomaan. No ylläri, että eläimet voitti ihan 1000-0.
Kokonaisuudesaan viikonloppu meni luonnon helmassa nauttiessa toistemme seurasta, grillaillessa, oleillessa ja saunoessa. Ihan mahtavaa.
Maanantaina aamusta hyppäsin junaan ja kohti Raisiota. Kierrettiin äidin kanssa läjä kirppiksiä ja poimittiin äidille marjoja varastoon mehua varten. Tiistaina käytiin Brinkhallin kartanolla ja kokkailtiin hyvää. Kotio palauduin tänään, kun oli se näytetyö erääseen parturiin. Ja mä sain sen työn!
Tosin, toimipisteenä on Nokia. Työmatka from hell, olen himassa puoli kasi. Mutta kaikkeen tottuu. Katsotaan nyt pitäneekö ostaa se auto.. Mutta olen innossani! Vaatii vähän tottumista, Puolison pitää kokata enemmän, arki pitänee järjestää uusiksi, mutta ainakin pääsin haluamaani firmaan!
torstai 6. elokuuta 2015
L.O.M.A
Oijoi, yksi päivä. Yksi.
Kolme viikkoa taivasta. Siis vapaata.
Omiin suunnitelmiini tuli pieni muutos, alunperin piti nimittäin olla tämä viikonloppu yksikseni kotona kun Puoliso olisi mökkeilemässä Äijäporukalla. Homma kuitenkin uusiksi, kun eräälle kavereistaan sattui äkillistä surua kohdalle, ja Puoliso jäi punnitsemaan vaihtoehtoja, että peruakko vaiko eikö. Ei se perunut, vaan kysyi minut mukaan. Joten me mennään nyt sitten mökkeilemään.
Maanantaina säntään porukoilleni, pitää ilahduttaa perhettäni läsnäolollani. Käydään varmastikin kirppikset läpi, sekä sitten Brinkhallin kartanolla. Olen vähän heikkona historiaan. Piti olla vähän pidempään, mutta keskiviikkona olisi yhteen työhaastatteluun liittyvä näyteleikkaus.
Niin, työhaastis. Oli eilettäin yksi. Ja ne haastattelijat hoki koko ajan, että miten heillä on niiiin paljon haastateltavia, miten niiiin paljon hakemuksia. Tuli vähän sellai olo, että pitäisikö tyypit päästää tuskistaan ja kääntyä kannoillaan heti. En uskonut mahdollisuuksiini, juuri ton valtavan hakumäärän takia, aattelin hukkuvani aika hyvin massaan. Sanoivat, että haastattelevat tämän viikon, ja purkavat ensiviikolla. Soittivatkin jo tänään mua sitten koetyöhön, raahaan Puolison mallikseni keskiviikkona. Toivotaan parasta.
Haastis onkin viimeinen lomasuunnitelmani, sen jälkeen nautin tasan siitä ihanasta suunnittelemattomuudesta. Mutta ensin huominen. Se yksi päivä enää.
Kolme viikkoa taivasta. Siis vapaata.
Omiin suunnitelmiini tuli pieni muutos, alunperin piti nimittäin olla tämä viikonloppu yksikseni kotona kun Puoliso olisi mökkeilemässä Äijäporukalla. Homma kuitenkin uusiksi, kun eräälle kavereistaan sattui äkillistä surua kohdalle, ja Puoliso jäi punnitsemaan vaihtoehtoja, että peruakko vaiko eikö. Ei se perunut, vaan kysyi minut mukaan. Joten me mennään nyt sitten mökkeilemään.
Maanantaina säntään porukoilleni, pitää ilahduttaa perhettäni läsnäolollani. Käydään varmastikin kirppikset läpi, sekä sitten Brinkhallin kartanolla. Olen vähän heikkona historiaan. Piti olla vähän pidempään, mutta keskiviikkona olisi yhteen työhaastatteluun liittyvä näyteleikkaus.
Niin, työhaastis. Oli eilettäin yksi. Ja ne haastattelijat hoki koko ajan, että miten heillä on niiiin paljon haastateltavia, miten niiiin paljon hakemuksia. Tuli vähän sellai olo, että pitäisikö tyypit päästää tuskistaan ja kääntyä kannoillaan heti. En uskonut mahdollisuuksiini, juuri ton valtavan hakumäärän takia, aattelin hukkuvani aika hyvin massaan. Sanoivat, että haastattelevat tämän viikon, ja purkavat ensiviikolla. Soittivatkin jo tänään mua sitten koetyöhön, raahaan Puolison mallikseni keskiviikkona. Toivotaan parasta.
Haastis onkin viimeinen lomasuunnitelmani, sen jälkeen nautin tasan siitä ihanasta suunnittelemattomuudesta. Mutta ensin huominen. Se yksi päivä enää.
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
Where do we draw the line?
Vapaa viikonloppu edennyt sunnuntaihin. Onneksi on edes kaunis päivä!
Eilettäin oli kummipojan nimiäiset, ja ihan jeeshän ne meni. Tilaisuus oli tosi vapaamuotoinen, lähinnä syötiin ja kahviteltiin ja ihailtiin päivän Päähenkilöä. Minulla on joku outo kyky saada pieni Kummipoika nauramaan, tyyppi aina naureskelee ja hymyilee mulle kun yhtään huomioin häntä :).
Sinänsä jännää olla tollai tilaisuudessa. Kaverin suku + minä ja Puoliso. Tyypit kattoo meitä vähän outona, osa oli etukäteen meidät tuominnutkin että "ei työkaveri voi olla kummi!" J piti päänsä, että meistähän tulee kummit, sillä näkeehän se meitä enemmän ja huomattavasti useammin mitä sukuaan. Me voidaan olla läsnä arjessa, siinä missä suku lähinnä erityistilaisuuksissa.
Pitkästä aikaa viikonloppu kun ei ryypätty tai tehty oikeastaan mitään ihmeellistä. Kummeilun lisäksi ollaan aikalailla oltu vain kotosalla. Hyvä niin, ryyppäys vie kaikki rahat. Mitään kummempaa ohjelmaa ei ole tuleville viikoille, sekin on yksinomaan vain hyvä asia.
Viikolla tuli käytyä Liitossa, tyypit oli ihan sitä mieltä että irtisanomiseni on laiton. Kysyivät että mitä haluan. "Kyllä me saadaan sulle sun työpaikka takaisin, eri asia on että haluatko sitä?". Niin. Työpaikka = Rahaa ja minä <3 Raha, mutta jos koulu oli iso kasa paskaa, niin tää on vähintäänkin pieru. Vastasin, että joo kyllä mä toisia töitä haen, mutta haluan lähteä omilla ehdoillani, en tuollai että irtisanotaan syillä millä tahansa. Että haluan vähän aikaa duuninhakuun. Liitosta sanoivat soittelevansa pomolleni torstaina, mutta loppuviikosta ei pomosta kuulunut mitään. Katsotaan mikä on vastaanotto huomenna kun menen aamuvuoroon. Krokotiilinnahka, se pitää kasvattaa ja pian!
Hiusala. Mikä vittu sitä oikein vaivaa? Duuni toisensa jälkeen on ihan käsittämätöntä paskaa. Tampereen kaikki duunipaikat ovat toinen toistaan pahempia. Polkevat työntekijän oikeuksia, pomot ovat sadistisia ja työkaverit ihan järkyttäviä persereikiä. Selkäänpuukotusta, työpaikkakiusaamista, Vittumaisia pomoja... Diva on jopa liitossa mustalla listalla työntekijöiden kohtelusta. Sittarin hiustalolla on ihan kusinen maine, työkaverit ja pomot syyttelevät ja kiusaavat, kukaan viihdy siellä paria päivää pidempään. Ämroomille on ikä- ja naamaraja. Palkkaavat vain kauniita nuoria naisia. Yli kolmekymppisiä ei palkata elleivät ole about hiusguruja ja kilpailuissa menestyneitä. Jopa mun nykyinen paikka on huonomaineinen, Liitossa sanottiin että tuttu juttu on, ja ymmärrän miksi koulun entinen pomo vähän irvisti kuultuaan työpaikastani. Ainoat paikat joilla on jees maine ovat vuokratuolimestoja. Niin ja se Ha(i)rlekiini, ainoa mistä ei ihan suoranaista schaibaa ole tarjolla, pomot hyppyyttävät ja luottavat liikaa vanhoihin työntekijöihin. Niin ja juoruja paikan laadusta suhteessa hintatasoon on aika paljon.. Hairstore meni konkkaan joten ei siitä sen enempää, asiakkaat valittivat palvelusta, työntekijät nenäkkäitä. Että hienoa olla kampaaja, valitse näistä sitten.
Mun täysi fiilis on se, että vaihdan alaa. Palaan takaisin merkonominhommiin, sihteeri, assari, mitä vain paperinpyöritystä. Vaikka vittu varastotyttö, ihan mitä muuta tahansa. Taistelen duunini pitämisestä sen vuoksi, että tosiaan saan sitä hakuaikaa. Heinäkuussa aloitan haun todella (jotta ehdin pitää vähän lomaa...), ja haen niin kauan että joku sopiva paikka löytyy. En jousta takaisin hiusalalle. Jos taas käy niin, että liitto ei saa tapeltua työpaikkaani takaisin, käytän ansiosidonnaisaikani johonkin kurssitukseen/koulutukseen.
Eilettäin oli kummipojan nimiäiset, ja ihan jeeshän ne meni. Tilaisuus oli tosi vapaamuotoinen, lähinnä syötiin ja kahviteltiin ja ihailtiin päivän Päähenkilöä. Minulla on joku outo kyky saada pieni Kummipoika nauramaan, tyyppi aina naureskelee ja hymyilee mulle kun yhtään huomioin häntä :).
Sinänsä jännää olla tollai tilaisuudessa. Kaverin suku + minä ja Puoliso. Tyypit kattoo meitä vähän outona, osa oli etukäteen meidät tuominnutkin että "ei työkaveri voi olla kummi!" J piti päänsä, että meistähän tulee kummit, sillä näkeehän se meitä enemmän ja huomattavasti useammin mitä sukuaan. Me voidaan olla läsnä arjessa, siinä missä suku lähinnä erityistilaisuuksissa.
Pitkästä aikaa viikonloppu kun ei ryypätty tai tehty oikeastaan mitään ihmeellistä. Kummeilun lisäksi ollaan aikalailla oltu vain kotosalla. Hyvä niin, ryyppäys vie kaikki rahat. Mitään kummempaa ohjelmaa ei ole tuleville viikoille, sekin on yksinomaan vain hyvä asia.
Viikolla tuli käytyä Liitossa, tyypit oli ihan sitä mieltä että irtisanomiseni on laiton. Kysyivät että mitä haluan. "Kyllä me saadaan sulle sun työpaikka takaisin, eri asia on että haluatko sitä?". Niin. Työpaikka = Rahaa ja minä <3 Raha, mutta jos koulu oli iso kasa paskaa, niin tää on vähintäänkin pieru. Vastasin, että joo kyllä mä toisia töitä haen, mutta haluan lähteä omilla ehdoillani, en tuollai että irtisanotaan syillä millä tahansa. Että haluan vähän aikaa duuninhakuun. Liitosta sanoivat soittelevansa pomolleni torstaina, mutta loppuviikosta ei pomosta kuulunut mitään. Katsotaan mikä on vastaanotto huomenna kun menen aamuvuoroon. Krokotiilinnahka, se pitää kasvattaa ja pian!
Hiusala. Mikä vittu sitä oikein vaivaa? Duuni toisensa jälkeen on ihan käsittämätöntä paskaa. Tampereen kaikki duunipaikat ovat toinen toistaan pahempia. Polkevat työntekijän oikeuksia, pomot ovat sadistisia ja työkaverit ihan järkyttäviä persereikiä. Selkäänpuukotusta, työpaikkakiusaamista, Vittumaisia pomoja... Diva on jopa liitossa mustalla listalla työntekijöiden kohtelusta. Sittarin hiustalolla on ihan kusinen maine, työkaverit ja pomot syyttelevät ja kiusaavat, kukaan viihdy siellä paria päivää pidempään. Ämroomille on ikä- ja naamaraja. Palkkaavat vain kauniita nuoria naisia. Yli kolmekymppisiä ei palkata elleivät ole about hiusguruja ja kilpailuissa menestyneitä. Jopa mun nykyinen paikka on huonomaineinen, Liitossa sanottiin että tuttu juttu on, ja ymmärrän miksi koulun entinen pomo vähän irvisti kuultuaan työpaikastani. Ainoat paikat joilla on jees maine ovat vuokratuolimestoja. Niin ja se Ha(i)rlekiini, ainoa mistä ei ihan suoranaista schaibaa ole tarjolla, pomot hyppyyttävät ja luottavat liikaa vanhoihin työntekijöihin. Niin ja juoruja paikan laadusta suhteessa hintatasoon on aika paljon.. Hairstore meni konkkaan joten ei siitä sen enempää, asiakkaat valittivat palvelusta, työntekijät nenäkkäitä. Että hienoa olla kampaaja, valitse näistä sitten.
Mun täysi fiilis on se, että vaihdan alaa. Palaan takaisin merkonominhommiin, sihteeri, assari, mitä vain paperinpyöritystä. Vaikka vittu varastotyttö, ihan mitä muuta tahansa. Taistelen duunini pitämisestä sen vuoksi, että tosiaan saan sitä hakuaikaa. Heinäkuussa aloitan haun todella (jotta ehdin pitää vähän lomaa...), ja haen niin kauan että joku sopiva paikka löytyy. En jousta takaisin hiusalalle. Jos taas käy niin, että liitto ei saa tapeltua työpaikkaani takaisin, käytän ansiosidonnaisaikani johonkin kurssitukseen/koulutukseen.
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Far from Home
En tahdo puhua viikonlopusta. Pelkkä ajattelukin saa mut kaipaamaan jotain, jota en just nyt voi saada. Liian kivaa. Liian kotoisaa ja mukavaa.
Töihin paluu keljutti tiistaina ihan kunnolla. Mitenkäs muutenkaan hienon "loman" jälkeen. Nyt kuitenkin on jo vähän toivuttu entiselleen, arki maistuu taas. Kuukausi menee kuitenkin nopeasti, joulunahan me mennään pohjoiseen taas. Ja ollaan tiistai illasta sunnuntaihin asti!
Vihaan marraskuuta, mutta mun mielialaa kohentaa yhä parantuva rahatilanne. Taloudellinen kurimus ja ahdinko on tosiaan ohi. Suunnittelen talouttani huolella, ja olen jo lyhentänyt velkaani erinäisille tahoille (visa, opintolainat...) ihan kiitettävästi. Ja mun tilannehan on siis alunalkaenkin ollut aika hyvä, kun velkaa on tasan pankille ja suuri osa opintolainaa. Mulla on luottotiedot tallella, ei verovelkaa tai muuta sellaista. Yrittäjyys itsessään ei jättänyt mitään ylimääräistä velkaa. Heinäkuuhun mennessä saan maksettua visalaskuni kokonaan pois. Oli iiiiso virhe moinen kortti ikinä edes hyväksyä. Nyt tilasin tiliini visa electronin, ja hautaan debit/credit -kortin pöytälaatikkoon tasan autonvuokrausta varten. Tuntuu aivan mahtavalta tuijotella budjettia ja tajuta, että pärjäisin jälleen yksinkin. Olen itsenäinen nainen, en mielelläni tukeudu yhtään keneenkään. Parisuhteessakin mulle on tärkeää, että siitä huolimatta pärjäisin itsekin. En halua olla riippuvainen. Olen kuitenkin superonnellinen, että minulla on Puoliso. Pärjäisin itsekin, mutta minun ei tarvitse.
Meillä on taas yhteisiä tavotteita. Minä pienennän velkaani, jotta saadaan joskus asuntolaina. Puoliso säästää Oulua varten. Jo kesällä tilanne on huomattavasti parempi. Osuuspankin osuus opintolainasta on maksettu, visa maksettu, jäljellä vain Nordea. Muutetaan Ouluun, jahka taloustilanne on tarpeeksi kohentunut ja jahka työtilanne näyttäisi siltä. Oulusta tai Muhokselta voisi sitten jokskus hamaassa tulevaisuudessa ostaa kämpän.
Mulla on hieman talvilomaakin, ajateltiin koittaa sitä mission impossiblea saada lomat samaan aikaan sitten kevättalvesta. Voitaisiin lähteä - ylläripylläri - Ouluun ja Vaalaan.
Asiasta pihviin. Eräs asia ihmettyttää ja ärrrsyttää. Nimittäin Avioliitto vs Avoliitto - juttu. Ollaan asuttu yhdessä kahdeksan vuotta. Talvella yhteistä taivalta tulee täyteen yhdeksän vuotta. Silti, äitini ja erinäiset asiakkaat jaksavat muistuttaa yhä uudelleen, että en voi kutsua Puolisoa Miehekseni, kun ei kerta olla naimisissa. Korjaa sanomisiani että "Poikaystävä!" jos erehdyn sanomaan että "mieheni". Jahas. Eli jos ei ikinä mennä naimisiin, mulla on vielä kuusikymppisenäkin poikaystävä? Missä kohtaa on oikeus kutsua Avomiestään tittelillä "mun mies"? Onko siihen ikäraja? Tuntuu pöljältä että on seurustellut melkein vuosikymmenen, asunut yhdessä abouttiarallaa saman verran ja kutsua toista "poikaystäväksi", aivan kun oltaisi jotain 14-vuotiaita, tai seurusteltu jotain pari kuukautta. Ja pöljältä tuntuu senkin puolesta että tuo "Poika" täyttää tän kuun lopussa 33 vuotta. Että sellanen poika, kulkee kohti neljääkymppiä. Äidille perustelin tuota "mieheni" -nimitystä juuri sillä, että ollaan avoLIITOSSA ja avoPUOLISOITA. Mulla on AvoMIES, joten voinen kutsua kumppaniani tittelillä mun mies.
Onko niillä rekistereillä ja sillä ylimääräisellä i-kirjaimella niin iso merkitys? Meidän arjessa se vihkimys ei tekisi yhtään mitään eroa. Poistaisi yhden nimen ovesta ja pistäisi mut kortinvaihtorumbaan? Sikälimikäli niin haluaisin, saattaisinhan pitää mukavan harvinaisen sukunimeni. Olenhan suomessa uniikki tapaus (Jepjep, yhäkin, vaikka vaihdoin mummonimeni Emiliaksi vuosi sitten). I-kirjaimen lisääminen avoliittoomme ei toisi oikeastaan mitään muutosta. Ehkä joskus sitten ikääntyessä jos pitää jotain perimisiä miettiä, mutta toistaiseksi ei niin mitään. Meillä on kuitenkin ilmankin renkuloita aikomus viettää elämämme yhdessä. Meillä on tulevaisuudensuunnitelmia ja elämme ihan samanlaista elämää kuin avioliitossa olevat paritkin. Taloutemme on yhteinen, emme kalkuloi kauppalaskuja tai muuta sellaista. Ehkä siis voin nimittää Puolisoa yhä Puolisoksi tai Miehekseni. Minullahan on Liitto. Minä olen Avovaimo. Me ollaan Puolisoita, ei siihen ylimääräisiä kirjaimia tai rekistereitä tarvita.
Töihin paluu keljutti tiistaina ihan kunnolla. Mitenkäs muutenkaan hienon "loman" jälkeen. Nyt kuitenkin on jo vähän toivuttu entiselleen, arki maistuu taas. Kuukausi menee kuitenkin nopeasti, joulunahan me mennään pohjoiseen taas. Ja ollaan tiistai illasta sunnuntaihin asti!
Vihaan marraskuuta, mutta mun mielialaa kohentaa yhä parantuva rahatilanne. Taloudellinen kurimus ja ahdinko on tosiaan ohi. Suunnittelen talouttani huolella, ja olen jo lyhentänyt velkaani erinäisille tahoille (visa, opintolainat...) ihan kiitettävästi. Ja mun tilannehan on siis alunalkaenkin ollut aika hyvä, kun velkaa on tasan pankille ja suuri osa opintolainaa. Mulla on luottotiedot tallella, ei verovelkaa tai muuta sellaista. Yrittäjyys itsessään ei jättänyt mitään ylimääräistä velkaa. Heinäkuuhun mennessä saan maksettua visalaskuni kokonaan pois. Oli iiiiso virhe moinen kortti ikinä edes hyväksyä. Nyt tilasin tiliini visa electronin, ja hautaan debit/credit -kortin pöytälaatikkoon tasan autonvuokrausta varten. Tuntuu aivan mahtavalta tuijotella budjettia ja tajuta, että pärjäisin jälleen yksinkin. Olen itsenäinen nainen, en mielelläni tukeudu yhtään keneenkään. Parisuhteessakin mulle on tärkeää, että siitä huolimatta pärjäisin itsekin. En halua olla riippuvainen. Olen kuitenkin superonnellinen, että minulla on Puoliso. Pärjäisin itsekin, mutta minun ei tarvitse.
Meillä on taas yhteisiä tavotteita. Minä pienennän velkaani, jotta saadaan joskus asuntolaina. Puoliso säästää Oulua varten. Jo kesällä tilanne on huomattavasti parempi. Osuuspankin osuus opintolainasta on maksettu, visa maksettu, jäljellä vain Nordea. Muutetaan Ouluun, jahka taloustilanne on tarpeeksi kohentunut ja jahka työtilanne näyttäisi siltä. Oulusta tai Muhokselta voisi sitten jokskus hamaassa tulevaisuudessa ostaa kämpän.
Mulla on hieman talvilomaakin, ajateltiin koittaa sitä mission impossiblea saada lomat samaan aikaan sitten kevättalvesta. Voitaisiin lähteä - ylläripylläri - Ouluun ja Vaalaan.
Asiasta pihviin. Eräs asia ihmettyttää ja ärrrsyttää. Nimittäin Avioliitto vs Avoliitto - juttu. Ollaan asuttu yhdessä kahdeksan vuotta. Talvella yhteistä taivalta tulee täyteen yhdeksän vuotta. Silti, äitini ja erinäiset asiakkaat jaksavat muistuttaa yhä uudelleen, että en voi kutsua Puolisoa Miehekseni, kun ei kerta olla naimisissa. Korjaa sanomisiani että "Poikaystävä!" jos erehdyn sanomaan että "mieheni". Jahas. Eli jos ei ikinä mennä naimisiin, mulla on vielä kuusikymppisenäkin poikaystävä? Missä kohtaa on oikeus kutsua Avomiestään tittelillä "mun mies"? Onko siihen ikäraja? Tuntuu pöljältä että on seurustellut melkein vuosikymmenen, asunut yhdessä abouttiarallaa saman verran ja kutsua toista "poikaystäväksi", aivan kun oltaisi jotain 14-vuotiaita, tai seurusteltu jotain pari kuukautta. Ja pöljältä tuntuu senkin puolesta että tuo "Poika" täyttää tän kuun lopussa 33 vuotta. Että sellanen poika, kulkee kohti neljääkymppiä. Äidille perustelin tuota "mieheni" -nimitystä juuri sillä, että ollaan avoLIITOSSA ja avoPUOLISOITA. Mulla on AvoMIES, joten voinen kutsua kumppaniani tittelillä mun mies.
Onko niillä rekistereillä ja sillä ylimääräisellä i-kirjaimella niin iso merkitys? Meidän arjessa se vihkimys ei tekisi yhtään mitään eroa. Poistaisi yhden nimen ovesta ja pistäisi mut kortinvaihtorumbaan? Sikälimikäli niin haluaisin, saattaisinhan pitää mukavan harvinaisen sukunimeni. Olenhan suomessa uniikki tapaus (Jepjep, yhäkin, vaikka vaihdoin mummonimeni Emiliaksi vuosi sitten). I-kirjaimen lisääminen avoliittoomme ei toisi oikeastaan mitään muutosta. Ehkä joskus sitten ikääntyessä jos pitää jotain perimisiä miettiä, mutta toistaiseksi ei niin mitään. Meillä on kuitenkin ilmankin renkuloita aikomus viettää elämämme yhdessä. Meillä on tulevaisuudensuunnitelmia ja elämme ihan samanlaista elämää kuin avioliitossa olevat paritkin. Taloutemme on yhteinen, emme kalkuloi kauppalaskuja tai muuta sellaista. Ehkä siis voin nimittää Puolisoa yhä Puolisoksi tai Miehekseni. Minullahan on Liitto. Minä olen Avovaimo. Me ollaan Puolisoita, ei siihen ylimääräisiä kirjaimia tai rekistereitä tarvita.
tiistai 8. heinäkuuta 2014
Verta Sataa
Asiaa värjäyksestä.
Tyypit jotka mut tuntevat, tietävät että vaihdan tukkani väriä todella usein. Olen kameleontti. Joku vuosi takaperin valittelin allergisoitumistani vaalennusaineelle. Rakastin olla blondi, ja siitä piti luopua sen perhanan kutinan ja kirvelyn vuoksi. Pelkäsin, että joku päivä palaa vielä päänahka rakoille.
Normivärjäystä ei allergia tuntunut vielä estävän. Silloin. Takkujen tultua kehiin vähän hillitsin värjäilyjäni. Suurimmaksi osaksi siksi, että näiden värjääminen on niin perseestä. Pidin luonnonblondia minun mittapuulla aika pitkään, kunnes tajusin, että sekin saatanan aine on alkanut kutisemaan. Punertavanruskea tuli kehiin, jottei tarvi värjätä niin usein mitä blondia. Laitoin otsikseni punaiseksi hetken mielijohteesta hoitoainevärillä Lumouksen ajaksi, ja tänään sitten värjäsin sen pois, kun oli aika ruma. Ja se saamarin kevytvärikin kutisi, jopa otsiksen mittaisella läänillä!! Tajusin tänään: Olen allerginen hiusvärille.
Ja kun kerran kutisee, oireet vaan pahenee. Paluuta ei ole. Mitä enemmän värjään, sen pahemmaksi se käy. Kutinaa seuraa kirvely. Kirvelyä ihottuma ja pahempi kutina. Siitä eteenpäin seuraakin mukavaa turvottelua, rikkinäistä ihoa yms hauskaa. Ja millä alalla minä olen? Niinpäniin. Värjäänkö enää tukkaani? En. En halua ottaa riskiä. Pahentaa oireita. Voin ehkä kokeilla jotain "allergisoimattomia värejä", jos ei kutinaa esiintyisi. Mutta ei sellaista ole olemassakaan kuin allergisoimaton väri. Jos olet allerginen värille, ihan sama mitä hiton "allergialiiton suosittelemaa" hiusväriä ostat. Samaa paskaa purkissa, eri tavalla koottuna vain. Hellävaraisissakin väriaineissa on PPD johdannaisia, jotka allergisoivat ihan yhtä lailla. Jotkut suoravärit voisivat ehkä tulla kysymykseen. Mutta nehän eivät kunnolla värjäämättömään tartu. Ettäsillälailla. Minä ja asfaltinvärinen tukka. Siihen kun läsäyttää parit harmaat hiukset lähivuosina niin näytän ihan mummolta. Nyt vituttaa. Ehkä raidotan sitten joskus kun otan nämä takut pois.
Mites sitten ammattini? Mun on lähivuosina pakko vaihtaa alaa. Värjäys nyt on ihan ok, en ole saanut käsiin ihottumaa. Vielä. Permisaineet ottaa keuhkoon aika kunnolla. Laittaa yskittämään. Viitteitä sekin herkistymiselle.
Olen taas siinä pisteessä, missä olin 10 vuotta sitten. Mikä minusta tulee isona? No vitustako minä tiedän. Luulin että kampaaja. Mutta ei sitten, sillä en voi tätä työtä enää montaa vuotta tehdä. Helpottamaan tämä ei tule.
Tähän asti kouluja on takana Lukio, kauppis, 2 vuotta ammattikorkeaa ja kampaamokoulu. En voi ihmeen kauaa enää opiskella, sillä multa loppuu tukikuukaudet. Ja mitä sitten haluaisin opiskella? Ei hajua. Mitä haluaisin tehdä, jos en voi kampaaja olla? En minä tiedä.
Mahtavaa. Voisinko vaan voittaa lotossa?
Tyypit jotka mut tuntevat, tietävät että vaihdan tukkani väriä todella usein. Olen kameleontti. Joku vuosi takaperin valittelin allergisoitumistani vaalennusaineelle. Rakastin olla blondi, ja siitä piti luopua sen perhanan kutinan ja kirvelyn vuoksi. Pelkäsin, että joku päivä palaa vielä päänahka rakoille.
Normivärjäystä ei allergia tuntunut vielä estävän. Silloin. Takkujen tultua kehiin vähän hillitsin värjäilyjäni. Suurimmaksi osaksi siksi, että näiden värjääminen on niin perseestä. Pidin luonnonblondia minun mittapuulla aika pitkään, kunnes tajusin, että sekin saatanan aine on alkanut kutisemaan. Punertavanruskea tuli kehiin, jottei tarvi värjätä niin usein mitä blondia. Laitoin otsikseni punaiseksi hetken mielijohteesta hoitoainevärillä Lumouksen ajaksi, ja tänään sitten värjäsin sen pois, kun oli aika ruma. Ja se saamarin kevytvärikin kutisi, jopa otsiksen mittaisella läänillä!! Tajusin tänään: Olen allerginen hiusvärille.
Ja kun kerran kutisee, oireet vaan pahenee. Paluuta ei ole. Mitä enemmän värjään, sen pahemmaksi se käy. Kutinaa seuraa kirvely. Kirvelyä ihottuma ja pahempi kutina. Siitä eteenpäin seuraakin mukavaa turvottelua, rikkinäistä ihoa yms hauskaa. Ja millä alalla minä olen? Niinpäniin. Värjäänkö enää tukkaani? En. En halua ottaa riskiä. Pahentaa oireita. Voin ehkä kokeilla jotain "allergisoimattomia värejä", jos ei kutinaa esiintyisi. Mutta ei sellaista ole olemassakaan kuin allergisoimaton väri. Jos olet allerginen värille, ihan sama mitä hiton "allergialiiton suosittelemaa" hiusväriä ostat. Samaa paskaa purkissa, eri tavalla koottuna vain. Hellävaraisissakin väriaineissa on PPD johdannaisia, jotka allergisoivat ihan yhtä lailla. Jotkut suoravärit voisivat ehkä tulla kysymykseen. Mutta nehän eivät kunnolla värjäämättömään tartu. Ettäsillälailla. Minä ja asfaltinvärinen tukka. Siihen kun läsäyttää parit harmaat hiukset lähivuosina niin näytän ihan mummolta. Nyt vituttaa. Ehkä raidotan sitten joskus kun otan nämä takut pois.
Mites sitten ammattini? Mun on lähivuosina pakko vaihtaa alaa. Värjäys nyt on ihan ok, en ole saanut käsiin ihottumaa. Vielä. Permisaineet ottaa keuhkoon aika kunnolla. Laittaa yskittämään. Viitteitä sekin herkistymiselle.
Olen taas siinä pisteessä, missä olin 10 vuotta sitten. Mikä minusta tulee isona? No vitustako minä tiedän. Luulin että kampaaja. Mutta ei sitten, sillä en voi tätä työtä enää montaa vuotta tehdä. Helpottamaan tämä ei tule.
Tähän asti kouluja on takana Lukio, kauppis, 2 vuotta ammattikorkeaa ja kampaamokoulu. En voi ihmeen kauaa enää opiskella, sillä multa loppuu tukikuukaudet. Ja mitä sitten haluaisin opiskella? Ei hajua. Mitä haluaisin tehdä, jos en voi kampaaja olla? En minä tiedä.
Mahtavaa. Voisinko vaan voittaa lotossa?
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Hate.
Tulin tänään Raisiosta. Olen lähinnä siivoillut ja pakkaillut lisää muuttokamoja. Turun kirpparikierrokselta tarttui mukaan täytettä vaatekaappiin, mutta ei onneksi muuta. Ei tarvita yhtään enempää muutettavaa.
Olo on vähän haikea. Porukat toivoo selkeästi, että muutettaisiin Turkuun. Minä haluan Ouluun. Toisesta Oulun duunista pitäisi lupailujen mukaan tulla soitto ensiviikolla. Peukut pystyyn, sillä otan muutosta huolimatta paikan vastaan, mikäli sen saan. Vaikkakin se mutkistaisi näitä asumiskuvioita.
En vain osaa iloita Tampereelle jäännistä. Onhan siinä puolensa, mutta ei, en osaa olla siitä iloinen. Asunto on kiva, täällä olisi mahdollisesti töitä luvassa jne, mutta silti. Haluan Ouluun.
Ketuttaa sekin, että Cm-hiustalolle aukesi kosmetiikkamyyjän paikka Ouluun. Kun hain Cm-hiustaloa, en löytänyt sieltä Oulua. En löydä yhäkään. Ilmeisesti siellä on tuotemyyntiä sittarilla, mutta ei kampaamoa? Haku on nimenomaan myyjäksi, ei hiusalalle. En voi edes hakea, sillä siinä on hakuyhteystietona sama nainen, joka haastatteli minua Tampereelle. Pyhpöh.
Haluaisin kääntää kalenterin heinäkuulle. Viikkoja olisi jäljellä viisi ja puoli, ja siinäkin on viisi ja puoli viikkoa liikaa. Huomenna olisi asiakkaallinen päivä, ja tarvitsen rahaa tosi kipeästi. Siltikin, lähinnä vituttaa. Vituttaa myös olla vielä koulun kanssa tekemisissä. En halua! Auttaako marina? Ei. Viisi ja puoli on sitäpaitsi aika vähän. Verrattuna 25 viikkoon, josta laskemisen aloitin. Epätoivoinen much? En vain saa tätä ärsytyksen, masennuksen ja vitutuksen tunnetta karistettua. Jos raha ei olisi issue, heittäisin pyyhkeen kehään ja sanoisin että hoovee. Pitäisin ne pakolliset sovitut tunnit, mutta muun pistäisin jo pakettiin. Mutta raha on issue, pakko tehdä kaikki asiakkaat, jotka irtoaa. Voi olla että se mitä eniten tarviin, on lomaa ja taukoa. Tämä tilanne saa mut inhoamaan koko hiusalaa. Toivon, että motivaatio löytyy taas, kun alan saamaan työstä oikeasti rahaakin, opetuspaska jää ja voi keskittyä vain ja ainoastaan omaan työhön. Muuten olen kusessa.
Viikot, kulukaa nopeasti!!
Olo on vähän haikea. Porukat toivoo selkeästi, että muutettaisiin Turkuun. Minä haluan Ouluun. Toisesta Oulun duunista pitäisi lupailujen mukaan tulla soitto ensiviikolla. Peukut pystyyn, sillä otan muutosta huolimatta paikan vastaan, mikäli sen saan. Vaikkakin se mutkistaisi näitä asumiskuvioita.
En vain osaa iloita Tampereelle jäännistä. Onhan siinä puolensa, mutta ei, en osaa olla siitä iloinen. Asunto on kiva, täällä olisi mahdollisesti töitä luvassa jne, mutta silti. Haluan Ouluun.
Ketuttaa sekin, että Cm-hiustalolle aukesi kosmetiikkamyyjän paikka Ouluun. Kun hain Cm-hiustaloa, en löytänyt sieltä Oulua. En löydä yhäkään. Ilmeisesti siellä on tuotemyyntiä sittarilla, mutta ei kampaamoa? Haku on nimenomaan myyjäksi, ei hiusalalle. En voi edes hakea, sillä siinä on hakuyhteystietona sama nainen, joka haastatteli minua Tampereelle. Pyhpöh.
Haluaisin kääntää kalenterin heinäkuulle. Viikkoja olisi jäljellä viisi ja puoli, ja siinäkin on viisi ja puoli viikkoa liikaa. Huomenna olisi asiakkaallinen päivä, ja tarvitsen rahaa tosi kipeästi. Siltikin, lähinnä vituttaa. Vituttaa myös olla vielä koulun kanssa tekemisissä. En halua! Auttaako marina? Ei. Viisi ja puoli on sitäpaitsi aika vähän. Verrattuna 25 viikkoon, josta laskemisen aloitin. Epätoivoinen much? En vain saa tätä ärsytyksen, masennuksen ja vitutuksen tunnetta karistettua. Jos raha ei olisi issue, heittäisin pyyhkeen kehään ja sanoisin että hoovee. Pitäisin ne pakolliset sovitut tunnit, mutta muun pistäisin jo pakettiin. Mutta raha on issue, pakko tehdä kaikki asiakkaat, jotka irtoaa. Voi olla että se mitä eniten tarviin, on lomaa ja taukoa. Tämä tilanne saa mut inhoamaan koko hiusalaa. Toivon, että motivaatio löytyy taas, kun alan saamaan työstä oikeasti rahaakin, opetuspaska jää ja voi keskittyä vain ja ainoastaan omaan työhön. Muuten olen kusessa.
Viikot, kulukaa nopeasti!!
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Home.
Viikonloppu meni mainiosti itsekseni. Puoliso lähti aikaisin lauantaina kohti Helsinkiä ja Tallinnaa, minä palasin petiin ja nukuin pitkään. Kävin myös Radiokirpparilla tekemässä löytöjä, ja vietin mitä mainioimman viikonlopun itseni ja kissojen kanssa.
Puolison reissusta sen verran, että jälleen kerran tyyppiä luultiin useamman kerran virolaiseksi. Paras oli, että joku random suomalainen mimmi halusi ottaa Puolison silmistä kuvan :D. Puolison tuntevat saattavat muistaa sen erityisen vaaleansiniset silmät. Todella vaaleansiniset. Kiva kontrasti tyypin tummiin piirteisiin, ja todella moni uusi tuttavuus kysyykin siltä, että käyttääkö tyyppi piilareita. Sen silmiinhän minä ensin ihastuinkin huumorintajun lisäksi <3
Käytiin tänään katsomassa asuntoa Härmälästä. Muuttaa tarvii remontin alta siltikin, vaikka Oulu ei tältä istumalta onnistunutkaan. Kyseessä on saunallinen kaksio 56.5 neliötä Härmälästä, eli sellai 10 min bussilla keskustasta. Parveke, vaatehuone, sauna ja avoin keittiöratkaisu toi isot plussat, joten kamat kantoon ja sinne muuttaen. Toivotaan, että saataisiin muutto kuunvaihde viikonlopulle. Vika päivä sattuu maanantaille, ja on perse muuttopäivä, sillä töitäkin olisi? Joten viikonloppu ois se paras mahdollinen. Vuokrastahan se kiinni on. Lupailin kuitenkin maksaa niistä irtopäivistä, jos se siitä kiinni on.
Hain varastosta turvaan meillä tallessa olleet pahvilaatikot. Puoliso antoi osan pois, mutta aika paljon niitä oli yhä tallessa. Varastoihin on murtauduttu nyt kolmesti kuun sisällä, joten meillä ei tällä hetkellä ole siinä ovessa ees lukkoa. Ja koska koko kaksi rappua tyyppejä muuttaa seuraavan kahden kuun aikana, hain lootat turvaan, että voidaan aloittaa pakkaaminen, ja ennen kuin joku nyysii sen ainoan arvokkaan asian varastosta. Eli ne pahvilaatikot.
Huuh. Olen muuttanut hemmetin monta kertaa, ja silti tämä aloitus on aina se tuskaisin. Laatikoita kertyy, tavara ei vähene, kissat omii tyhjät, paskaa tulee säkkitolkulla... Huoh. Samalla pitäisi pyörittää arkea, metsästää muuttoapua, hoitaa paperiasiat... Ja nyt kun on vielä kesäkuu, niin välissä on mm. juhannus. Ja tän tulevan viikonlopunhan vietän porukoilla Raisiossa. Että jos nyt ees joskus kerkeäisi pakkaamaankin? Siivoamisesta puhumattakaan?
Puolison reissusta sen verran, että jälleen kerran tyyppiä luultiin useamman kerran virolaiseksi. Paras oli, että joku random suomalainen mimmi halusi ottaa Puolison silmistä kuvan :D. Puolison tuntevat saattavat muistaa sen erityisen vaaleansiniset silmät. Todella vaaleansiniset. Kiva kontrasti tyypin tummiin piirteisiin, ja todella moni uusi tuttavuus kysyykin siltä, että käyttääkö tyyppi piilareita. Sen silmiinhän minä ensin ihastuinkin huumorintajun lisäksi <3
Käytiin tänään katsomassa asuntoa Härmälästä. Muuttaa tarvii remontin alta siltikin, vaikka Oulu ei tältä istumalta onnistunutkaan. Kyseessä on saunallinen kaksio 56.5 neliötä Härmälästä, eli sellai 10 min bussilla keskustasta. Parveke, vaatehuone, sauna ja avoin keittiöratkaisu toi isot plussat, joten kamat kantoon ja sinne muuttaen. Toivotaan, että saataisiin muutto kuunvaihde viikonlopulle. Vika päivä sattuu maanantaille, ja on perse muuttopäivä, sillä töitäkin olisi? Joten viikonloppu ois se paras mahdollinen. Vuokrastahan se kiinni on. Lupailin kuitenkin maksaa niistä irtopäivistä, jos se siitä kiinni on.
Hain varastosta turvaan meillä tallessa olleet pahvilaatikot. Puoliso antoi osan pois, mutta aika paljon niitä oli yhä tallessa. Varastoihin on murtauduttu nyt kolmesti kuun sisällä, joten meillä ei tällä hetkellä ole siinä ovessa ees lukkoa. Ja koska koko kaksi rappua tyyppejä muuttaa seuraavan kahden kuun aikana, hain lootat turvaan, että voidaan aloittaa pakkaaminen, ja ennen kuin joku nyysii sen ainoan arvokkaan asian varastosta. Eli ne pahvilaatikot.
Huuh. Olen muuttanut hemmetin monta kertaa, ja silti tämä aloitus on aina se tuskaisin. Laatikoita kertyy, tavara ei vähene, kissat omii tyhjät, paskaa tulee säkkitolkulla... Huoh. Samalla pitäisi pyörittää arkea, metsästää muuttoapua, hoitaa paperiasiat... Ja nyt kun on vielä kesäkuu, niin välissä on mm. juhannus. Ja tän tulevan viikonlopunhan vietän porukoilla Raisiossa. Että jos nyt ees joskus kerkeäisi pakkaamaankin? Siivoamisesta puhumattakaan?
perjantai 6. kesäkuuta 2014
The Bitter End
Viikko hujahtanut perjantaihin, ja mulla on vapaa viikonloppu. Puoliso lähtee poikaporukalla Viroon, joten olen kaikenpäälle yksin. Rauhallinen viikonloppu kotosalla tekisi kyllä hyvää, sillä kesä, lämpö ja terassit ovat vieneet tätä naista aika kunnolla. Terassien kutsu on ollut aikalailla viikottaista, ja olen vähän hukassa elämäntyylini kanssa.
Lasken päiviä heinäkuun loppuun. Tämä väliaika tuntuu sen verta kidutukselta, että haen nautintoa elämääni siitä mistä saa, sosialisoinnista ja viihteellä olosta. Hetken hauska turruttaa mukavasti todellisuuden siitä, että ammatillinen suunta on yhä aavistuksen hukassa.
Tajusin eilen, että se "hukka" on aika kokonaisvaltaista. En ole jaksanut liikuntaa edes ajatella, ei huvita. Ruokavalio on taas mitä sattuu, sillä parin vuoden intohimoisen makrojen laskeskelun jälkeen ajatuskin rahkasta tai kanafileistä oksettaa. En tiedä enää mitä suuhun pistää, sillä fitness-pöperöt tulee korvistakin, mutta en enää tiedä että mikä muu vaihtoehto on olemassa roskaruuan ja fitness-sapuskan välissä. Joku pyörittelee siellä silmiään että mitä tapahtui ihan normaalille kotiruualle? No en minä enää edes muista mitä se on. Aiemmin kokkailin kermaa ja pastaa. Vaihdoin sen kanaan ja salaattiin. Olisiko joku välimuoto? Haluaisin syödä terveellisesti, mutta en rehellisesti sanottuna edes tiedä mitä se "normaali terveellinen ruoka" oikein on. Katselin ystävän vinkistä Clean Eating -juttuja. Hommassa tuntuu olevan jonkinlainen juju. Suht normia sapuskaa, mutta aidoista aineksista eikä mitään keinotekoista käsiteltyä moskaa.
Pitäisi löytää koko olemiselleni vähän muuta suuntaa kuin kesäterassit ja kotilöhöily. Sitä se arkeni on ollut. Viikonloppuna viihteillään, arkena käydään vähän töissä, syödään jotain epämääräistä moskaa ja katsotaan milloin mitäkin sarjaa maratonina.
En tajua miten päädyin tähän tilanteeseen, että syön moskaa ja haen elämääni nautintoa terasseilta. Miten sen salihiiren elämäntavan kanssa tuli niin totaalinen seinä vastaan. Yksikin puuro+raejuusto+makeuttamaton mehukeitto vielä ja oksennan. Kalorit, makrot, saleilu ja koko hela hoito alkoi tympäsemään ihan kunnolla. Totaaliblokki. Jatkoin kuitenkin niin pitkään, että en enää tiedä mitä välimuotoa on treenarin ja läskin välillä. Tätä vauhtia olen syksyllä lihava. Paino nousee kohisten kun ruokana on pitsa ja juomana lonkku. Jälkkärinä jätski. Töissä eineksiä eväänä kun ei kokkaus innosta. Kun en enää osaa kokata muuta kuin 45 g pastaa/riisiä, 100 g jotain proteiinia ja vapaasti kasviksia.
Lopputulos: inhoan itseäni. Inhoan sitä paskaa jota suuhuni tungen, mutta mulla ei ole voimia muuttaa sitä. Koitin tehdä töihin jotain salaattia evääksi, no vitut se mitään nälkää pitänyt ja loppupäivän juoksin jääkaapilla yhtenään. Inhoan miltä vartaloni alkaa taas näyttämään. Inhoan sitä, että mulla ei ole halua tai voimia liikkua muualle kuin kohti terasseja tai pitseriaa. Inhoan sitä, etten osaa enää tehdä normaalia terveellistä ruokaa. Inhoan sitä, että en ole saanut otetta itsestäni ja nostettua itseäni tästä suosta. Jos saan, se jatkuu sen pari päivää, kunnes romahdan. Haen sitä terveellistä ruokaa vääristä lähteistä, romahdan yritysten jälkeen koska mun on vaan niin saatanallinen nälkä. Järkikin sanoo, että ei sitä elä pelkällä salaatilla ja maustamattomalla jogurtilla. Silti yritän, vedän aamiaiseksi jonkun jogurtti+marjasetin, töissä jotain salaattia, välipalana taas joku snadi jogurtti, ja kotiinpäästyä on nälkä niin että näköä haittaa. Nälän vuoksi joko tilataan jotain, tai haetaan kaupasta jotain nopeaa laitettavaa. Ja kappas - kierre on valmis.
Ehkä voisin käyttää tämän yksinäisen viikonlopun vähän itsetutkiskeluun. Voisi lueskella vähän ruokablogeja, selailla ohjeita ja tutustua taas normaalin ruuan pariin. Tutustua tarkemmin Clean Eating -resepteihin. Voisi kokeilla vaikka pientä kävelylenkkiä. jos saisi tähän elämään jotain rytmiä ja tasapainoa taas. Jos löytäisi sitä iloa muualta kuin terasseista ja aamukamman piikkien taittelusta (Tj 38). Jos vaikka.
tiistai 29. huhtikuuta 2014
Jalopiina
Hihihi. Työhaastattelu. Tampereelle, mutta silti. Ryhmähaastattelu, vihaan niitä. Onneksi malli järjesty helposti. Onni että on ystäviä. Nyt vielä pitäisi olla persoonallinen, positiivinen, ammattilainen, vakuuttava ja kaikinpuolin perfecto kampaaja. Tosin, mun suht myöhäisen aloitusajankohtani vuoksi en nyt kauhean suuria odotuksia tähän aseta, mutta mistä sitä ikinä tietää. Ellei muuta niin hemmetin hyvää harjoitusta jokatapauksessa.
Eimullamuuta. Hyvää vappua tyypit.
Eimullamuuta. Hyvää vappua tyypit.
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Dry and Dusty
Viimeaikoina on taas ollut mieli vähän maassa. Mikäs muukaan kuin taloustilanne. Yrittäjyys, en suosittele kenellekään. Lisäksi nämä uudet hienot muutokset tässä yhteiskunnassa, kuten työttömän pakkotyöllistäminen ammattinsa ulkopuolella, 3 h työmatka tai opintotuen poistaminen tuplatutkinnosta. Hienoa, kaikista puhelinmyyjiä, ja lisäopiskelun mahdollisuuskin viedään pois. Vois muuttaa pois täältä? Asia sinänsä koskettaa minua, sillä en jos löydäkään oman alan duunia, pahin pelko olisi joutua puhelinmyyjäksi. Myyn ennemmin itseäni kuin alan puhelinmyyjäksi! Ja kyllä - olen kokeillut puhelinmyyntiä, joten minulla on lupa inhota sitä touhua!
Ja Projekti Oulu on voimissaan. Juteltiin Puolison kanssa, ja siltä tuli kommentti: "Jos nyt ei muuteta, koska sitten? Ensvuonna? Kolmen vuoden kuluttua? Odotetaanko ikuisesti sopivaa tilaisuutta?" Niin. Nyt on se täydellinen tilaisuus. Jos haen Tampereelta töitä, ei päästä minnekään vielä pitkään aikaan. Joten sossun luukun uhallakin, Oulu - täältä tullaan. Olen jopa hakenut yhtä työpaikkaakin sieltä. Pitäisi laittaa toiseenkin tässä avointa hakemusta jahka saan vain laadittua. Onneksi ei ole kiire.
En nyt kuitenkaan päätä firmaani ihan vielä. Jos en saa työpaikkaa, menen sitten vuokratuolille - jonnekin jossa on niitä asiakkaita. Kunnon asiakaskunta. Vuokratuolipaikka on helpompi saada. Työpaikka on kuitenkin ykkössijalla. Avointa hakemusta lähtee about kaikkiin vähänkin kookkaampiin parturi-kampaamoihin. Oma työllistymiseni ei niin paljoa huoleta mitä Puolison. Se ei aina ole sitä aikaansaavinta sorttia, joten vähän pelottaa sen puolesta että saako se aikaiseksi haettua mitään duunia. Mutta en viitse kysellä tai painostaa, ärsyyntyy vain. Luotan että se tietää mitä tehdä, sillä realiteetit se nyt kuitenkin tietää. Mutta tunnelin päässä on jo valoa, enää kolme maksettavaa yritysvuokraa. Alle 4 kk sopimusta jäljellä. Pian olen vapaa!
Ja Projekti Oulu on voimissaan. Juteltiin Puolison kanssa, ja siltä tuli kommentti: "Jos nyt ei muuteta, koska sitten? Ensvuonna? Kolmen vuoden kuluttua? Odotetaanko ikuisesti sopivaa tilaisuutta?" Niin. Nyt on se täydellinen tilaisuus. Jos haen Tampereelta töitä, ei päästä minnekään vielä pitkään aikaan. Joten sossun luukun uhallakin, Oulu - täältä tullaan. Olen jopa hakenut yhtä työpaikkaakin sieltä. Pitäisi laittaa toiseenkin tässä avointa hakemusta jahka saan vain laadittua. Onneksi ei ole kiire.
En nyt kuitenkaan päätä firmaani ihan vielä. Jos en saa työpaikkaa, menen sitten vuokratuolille - jonnekin jossa on niitä asiakkaita. Kunnon asiakaskunta. Vuokratuolipaikka on helpompi saada. Työpaikka on kuitenkin ykkössijalla. Avointa hakemusta lähtee about kaikkiin vähänkin kookkaampiin parturi-kampaamoihin. Oma työllistymiseni ei niin paljoa huoleta mitä Puolison. Se ei aina ole sitä aikaansaavinta sorttia, joten vähän pelottaa sen puolesta että saako se aikaiseksi haettua mitään duunia. Mutta en viitse kysellä tai painostaa, ärsyyntyy vain. Luotan että se tietää mitä tehdä, sillä realiteetit se nyt kuitenkin tietää. Mutta tunnelin päässä on jo valoa, enää kolme maksettavaa yritysvuokraa. Alle 4 kk sopimusta jäljellä. Pian olen vapaa!
tiistai 4. maaliskuuta 2014
About a family.
Minä <3 nessut.
Nyt on helpottunut olo. Koulun ja minun välinen diili on nyt selkeä, tai siis kaikki osapuolet ovat nyt tietoisia mitä tapahtuu heinäkuun jälkeen. Ja kaikki ovat asiasta hyvillä mielin, ettei mitään pahaa verta jää minnekään. Hyvä. Helpotus ja huokaus kun ei tarvitse tapella ja puolustella itseä ja ratkaisujaan. Mitä nyt asia pitää kertoa sille ainoalle taholle, joka ei asiasta tiedä: Minun perhe. Yrittäjäperheeni reaktiota vähän pelkään.
Ja se pelkohan sai minut jälleen vähän pohtimaan, että paljonko asiasta on omien korvieni välissä? Mitä oikein pelkään? Äitini suuttuvan? Olenko ihan terve - mähän olen kolmekymmpinen! Kuka kolmekymppinen pelkää vanhempiensa reaktiota johonkin? Onko ihme, että äitini suhtautuu minuun ja elämääni sangen määräävästi jos annan siihen mahdollisuuden. Jos käyttäydyn yhä kuin teini. Ei kenenkään pidä kolmekymppisenä vanhemmiltaan lupia kysellä! Ja minähän olen siis niin hiirulainen, että vanhempani eivät tiedä nimenmuutoksestani. Ja en muuten kerrokaan. Vihaan alkuperäistä ristimänimeäni, jopa niin paljon että näen mielessäni punaista aina kun joku minua sillä nimellä kutsuu. Mutta siitäkään huolimatta en aio kertoa nimenmuutoksesta.
Pelkään kai olevani pettymys. Niin, minustahan ei tullut mallia tai ballerinaa (ylläripylläri tyypit, harrastin balettia yli 10 vuotta ja olen käynyt mallikoulun) kuten äitini toivoi. Äitini oli kovin pettynyt, kun pituuteni jäi vain 165 senttiin. Muuten olisin ollut siis ilmiselvä malli. Itsehän kiitin jumalatarta puuttuvista senteistä. Minusta ei myöskään tullut äitiä heti parikymppisenä, enkä nainut sitä rikkaan perheen poikaa. En pysynyt kiltisti kirkossa ja uskovassa hengessä, otin tatuointeja ja lävistyksiä eikä tukkanikaan ole normaali. En ole tehnyt oikein mitään sillätavoin mitä äitini "suunnitteli" tai toivoi. Ei hän ole noista asioista purnannut tai minua syyllistänyt, taidan tehdä sen ihan ilman apuakin. Ainoa mistä olen saanut kuulla kunniani on tatuoinnit, lävistykset, tyyli, lapsien puute, hiukset ja elintavat. Mutta nuo muut asiat, ei hän ole kuin pari hassua kertaa maininnut miten kiva olisi ollut jos olisin nainutkin Herra kansanedustajan. Ei ole surkutellut enempiä lyhyyttäni tai sitä, että lopetin baletin jo teininä.
Tuntuu välistä, että äitini ei oikein tunne minua. Hänellä on mielikuva minusta sellaisena, millainen olin lapsena ja teininä. Hän ei ole tutustunut minuun kunnolla aikuisena. Enkä ole oikein antanut siihen mahdollisuutta, kun piilotan itseni niin hyvin. En kerro vaikeista asioista. En niistä helpoistakaan. Enhän edes käy siellä kuin kerran puoleen vuoteen! Muutin vasta parikymppisenä pois kotoa, mutta ei minua niinä loppuaikoina paljoa näkynyt muutenkaan kotona. Ja se oli vaikeaa aikaa, äitini ei millään halunnut "päästää" minua, joten muina naisina tein sitten kyllästyttyäni tempun että hain koulunvaihtoa Lahteen ihan omin päin. Ja sehän lisäsi sitä kuilua, sitä etäisyyttä, jonka olin muutenkin vaikeiden teinivuosien aikana ottanut. Normaalisti kai sitä pitäisi lähentyä jossain välissä. Aikuistuttua tutustua uusiksi. Me emme oikein tutustuneet. Pidän yllä sitä samaa naamiota jonka pidän uusissa tilanteissa. Näyttelen muille normaalia. En paljasta itseäni, sisintäni tai korttejani. En ole oma aito itseni. Ja ei kukaan jaksa perheelleen jaksa näytellä kovinkaan usein.
En kai voi äitiäni syyttää loputtomiin, peiliinhän tässä on katsominen ja lujaa. Enhän kerro äidilleni edes oikeaa virallista nimeäni! Kuka äiti ei tiedä tyttärensä nimeä? No minun äiti. Kun tytär ei kerro. En kerro, kun pelkään taas sitä kuuluisaa loukkaantumista. Mutta kumpi loukkaa enemmän, se että olen muuttanut nimeni vai se, että en luota omaan äitiini senkään vertaa että uskaltaisin nimeni kertoa? Pitäisi ehkä sittenkin aukaista pääni tuossa asiassa. Tuli vähän törkeä olo. Koska rakastan kuitenkin äitiäni ja perhettäni ja kyllähän heidän pitää tyttärensä nimi tietää.
Muutama fakta elämästäni tähän loppuun.
- Lopetan yritystoiminnan. Mutta senhän te jo tiesittekin.
- Muutan Ouluun. Taisitte tietää senkin.
- Lopetan hiusalan. Ehkä.
- Saatan hakea ammattikorkeaan. Tai hain. Mutta saatan ehkä mennä pääsykokeisiinkin. Ja ei, ei insinööriksi. Eikä Tampereelle, vaan sinne Ouluun.
Nyt on helpottunut olo. Koulun ja minun välinen diili on nyt selkeä, tai siis kaikki osapuolet ovat nyt tietoisia mitä tapahtuu heinäkuun jälkeen. Ja kaikki ovat asiasta hyvillä mielin, ettei mitään pahaa verta jää minnekään. Hyvä. Helpotus ja huokaus kun ei tarvitse tapella ja puolustella itseä ja ratkaisujaan. Mitä nyt asia pitää kertoa sille ainoalle taholle, joka ei asiasta tiedä: Minun perhe. Yrittäjäperheeni reaktiota vähän pelkään.
Ja se pelkohan sai minut jälleen vähän pohtimaan, että paljonko asiasta on omien korvieni välissä? Mitä oikein pelkään? Äitini suuttuvan? Olenko ihan terve - mähän olen kolmekymmpinen! Kuka kolmekymppinen pelkää vanhempiensa reaktiota johonkin? Onko ihme, että äitini suhtautuu minuun ja elämääni sangen määräävästi jos annan siihen mahdollisuuden. Jos käyttäydyn yhä kuin teini. Ei kenenkään pidä kolmekymppisenä vanhemmiltaan lupia kysellä! Ja minähän olen siis niin hiirulainen, että vanhempani eivät tiedä nimenmuutoksestani. Ja en muuten kerrokaan. Vihaan alkuperäistä ristimänimeäni, jopa niin paljon että näen mielessäni punaista aina kun joku minua sillä nimellä kutsuu. Mutta siitäkään huolimatta en aio kertoa nimenmuutoksesta.
Pelkään kai olevani pettymys. Niin, minustahan ei tullut mallia tai ballerinaa (ylläripylläri tyypit, harrastin balettia yli 10 vuotta ja olen käynyt mallikoulun) kuten äitini toivoi. Äitini oli kovin pettynyt, kun pituuteni jäi vain 165 senttiin. Muuten olisin ollut siis ilmiselvä malli. Itsehän kiitin jumalatarta puuttuvista senteistä. Minusta ei myöskään tullut äitiä heti parikymppisenä, enkä nainut sitä rikkaan perheen poikaa. En pysynyt kiltisti kirkossa ja uskovassa hengessä, otin tatuointeja ja lävistyksiä eikä tukkanikaan ole normaali. En ole tehnyt oikein mitään sillätavoin mitä äitini "suunnitteli" tai toivoi. Ei hän ole noista asioista purnannut tai minua syyllistänyt, taidan tehdä sen ihan ilman apuakin. Ainoa mistä olen saanut kuulla kunniani on tatuoinnit, lävistykset, tyyli, lapsien puute, hiukset ja elintavat. Mutta nuo muut asiat, ei hän ole kuin pari hassua kertaa maininnut miten kiva olisi ollut jos olisin nainutkin Herra kansanedustajan. Ei ole surkutellut enempiä lyhyyttäni tai sitä, että lopetin baletin jo teininä.
Tuntuu välistä, että äitini ei oikein tunne minua. Hänellä on mielikuva minusta sellaisena, millainen olin lapsena ja teininä. Hän ei ole tutustunut minuun kunnolla aikuisena. Enkä ole oikein antanut siihen mahdollisuutta, kun piilotan itseni niin hyvin. En kerro vaikeista asioista. En niistä helpoistakaan. Enhän edes käy siellä kuin kerran puoleen vuoteen! Muutin vasta parikymppisenä pois kotoa, mutta ei minua niinä loppuaikoina paljoa näkynyt muutenkaan kotona. Ja se oli vaikeaa aikaa, äitini ei millään halunnut "päästää" minua, joten muina naisina tein sitten kyllästyttyäni tempun että hain koulunvaihtoa Lahteen ihan omin päin. Ja sehän lisäsi sitä kuilua, sitä etäisyyttä, jonka olin muutenkin vaikeiden teinivuosien aikana ottanut. Normaalisti kai sitä pitäisi lähentyä jossain välissä. Aikuistuttua tutustua uusiksi. Me emme oikein tutustuneet. Pidän yllä sitä samaa naamiota jonka pidän uusissa tilanteissa. Näyttelen muille normaalia. En paljasta itseäni, sisintäni tai korttejani. En ole oma aito itseni. Ja ei kukaan jaksa perheelleen jaksa näytellä kovinkaan usein.
En kai voi äitiäni syyttää loputtomiin, peiliinhän tässä on katsominen ja lujaa. Enhän kerro äidilleni edes oikeaa virallista nimeäni! Kuka äiti ei tiedä tyttärensä nimeä? No minun äiti. Kun tytär ei kerro. En kerro, kun pelkään taas sitä kuuluisaa loukkaantumista. Mutta kumpi loukkaa enemmän, se että olen muuttanut nimeni vai se, että en luota omaan äitiini senkään vertaa että uskaltaisin nimeni kertoa? Pitäisi ehkä sittenkin aukaista pääni tuossa asiassa. Tuli vähän törkeä olo. Koska rakastan kuitenkin äitiäni ja perhettäni ja kyllähän heidän pitää tyttärensä nimi tietää.
Muutama fakta elämästäni tähän loppuun.
- Lopetan yritystoiminnan. Mutta senhän te jo tiesittekin.
- Muutan Ouluun. Taisitte tietää senkin.
- Lopetan hiusalan. Ehkä.
- Saatan hakea ammattikorkeaan. Tai hain. Mutta saatan ehkä mennä pääsykokeisiinkin. Ja ei, ei insinööriksi. Eikä Tampereelle, vaan sinne Ouluun.
torstai 6. helmikuuta 2014
The circle
Turhaudun jälleen kaikkeen ja vetelen asioita uusiksi huolella. Joulunahan se vähän alkoi, vaihdoin tukkani mustasta kupariseksi ja turhauduin kännihakuiseen juomiseen. Enkä päissäni ole sen koommin ollutkaan. Nyt sitten heittelin vaatekaapista läjittäin rättejä pois, mutta suurimmaksi osaksi turkiskuoriaistuhojen vuoksi. Jätesäkillinen on tällä hetkellä menossa poistoon. Tilallekin on muutama löytänyt facebookin kirppiksiltä, mutta hieman erinäköistä minua. Näytän paikoitellen joltain gootin ja hipin välimuodolta. Näätte sitten joskus kun virkistäydyn täältä omasta erakkomaailmastani ja suostun tapaamaan muitakin kuin asiakkaitani ja Puolisoa.
Ruokapuolelta kasvikset ovat jälleen vallanneet lautastani, protskutarpeesta huolimatta ahdistaa ja etoo lihan syönti ja illan menuuksi valikoitui kasviscurry. Huomenna teen sitten läjäpäin seitania gluteenijauhoista. Pitää kai paistella noita kanoja Puolisolle, se ei ole niin kasvisituhippi mitä minä vaikka kiltisti pöperöitäni syökin. Kai minä taas jonkin ajan kuluttua kyllästyn pupunruokaan, mutta just nyt ei kana ja pihvi maistu.
Olin halata oppilastani tänään. Sain nimittäin kuulla häneltä, että hän pitää minua aika hiljaisena tyyppinä. Voi nainen ilahtua! Ja oon varmaan joku ainoa tyyppi, joka moisesta ilahtuu. Hymyilin asian takia lopputyöpäivän. Viimein! Minä & hiljainen samassa lauseessa!
En kyllä aina itsekään pysy mielialojeni perässä. Saan näitä "kohtauksia" aika ajoin, kun turhaudun ja tympäännyn kaikkeen. Aiemmin ovat menneet aika nopeaa ohi, mutta jostain syystä tällä kertaa vetelen osio kerrallaan elämääni uusiksi. Ulkonäköä, vaatetusta, lautasen sisältöä, soittolistaa, ja katsotaan nyt lähteekö kaupunkikin vaihtoon. Onneksi Puoliso on aika leppoisan joustava, ja näkee sen tärkeimmän. Oppinut vuosien varrella mukautumaan minuun, vaikka olen taatusti hyvin erilainen tyyppi kuin se jonka hän tapasi n. 8 vuotta sitten. Eipä siinä, ei hänkään ole se sama mies. Ehkä se salaisuus on siinä, että jaksetaan tutustua toisiimme yhä uudelleen, rakastua yhä uudelleen.
Ruokapuolelta kasvikset ovat jälleen vallanneet lautastani, protskutarpeesta huolimatta ahdistaa ja etoo lihan syönti ja illan menuuksi valikoitui kasviscurry. Huomenna teen sitten läjäpäin seitania gluteenijauhoista. Pitää kai paistella noita kanoja Puolisolle, se ei ole niin kasvisituhippi mitä minä vaikka kiltisti pöperöitäni syökin. Kai minä taas jonkin ajan kuluttua kyllästyn pupunruokaan, mutta just nyt ei kana ja pihvi maistu.
Olin halata oppilastani tänään. Sain nimittäin kuulla häneltä, että hän pitää minua aika hiljaisena tyyppinä. Voi nainen ilahtua! Ja oon varmaan joku ainoa tyyppi, joka moisesta ilahtuu. Hymyilin asian takia lopputyöpäivän. Viimein! Minä & hiljainen samassa lauseessa!
En kyllä aina itsekään pysy mielialojeni perässä. Saan näitä "kohtauksia" aika ajoin, kun turhaudun ja tympäännyn kaikkeen. Aiemmin ovat menneet aika nopeaa ohi, mutta jostain syystä tällä kertaa vetelen osio kerrallaan elämääni uusiksi. Ulkonäköä, vaatetusta, lautasen sisältöä, soittolistaa, ja katsotaan nyt lähteekö kaupunkikin vaihtoon. Onneksi Puoliso on aika leppoisan joustava, ja näkee sen tärkeimmän. Oppinut vuosien varrella mukautumaan minuun, vaikka olen taatusti hyvin erilainen tyyppi kuin se jonka hän tapasi n. 8 vuotta sitten. Eipä siinä, ei hänkään ole se sama mies. Ehkä se salaisuus on siinä, että jaksetaan tutustua toisiimme yhä uudelleen, rakastua yhä uudelleen.
perjantai 20. joulukuuta 2013
Forgotten Tears
Alkaa työmäärä ja eurostressi vaatimaan veronsa. Uuvuttaa. Loma olisi kiva, ellei loma olisi synonyymi rahattomalle aikakaudelle. Jännää paiskia näin paljon töitä ja tajuta jäävänsä silti tappiolle. Pyhiä käy syyttäminen, jos tämä kuu olisi "normaali" niin olisin plussalla. Mutta pyhät pitää tienata etukäteen. Yrittäjän näkökulmasta joulu ja loma-ajat ovat aika keljua aikaa, me yrittäjät kun emme saa mitään lomarahoja tai muuta. Jos on pyhä ja liike on kiinni, euroja ei tule mistään. Viimejoulu oli ihan kamala, jäin tappiolle pahasti. Tämä joulu on parempi, mutta tiukoilla ollaan silti ja luultavasti joudun kajoamaan säästöihin. En onneksi niin pahasti mitä viimejouluna. Uupumuksen ja kiireen huomaa olemuksestanikin, olen ollut koko viikon urheilukamoissa jopa töissä. Oppilaat ovat meinanneet silmänsä pudottaa kun goottiprinsessa ilmestyy töihin verskoissa ja WoW-hupparissa :D
Onneksi parisuhteessani on kaikki kunnossa. Puolison kanssa menee ihan mukavasti. Puolisolla on hieman urasuunnitelmiakin, ja mikäli kaikki toteutuu niin ei karata Tampereelta vielä vuosiin. Eikä se haittaa yhtään, koska Tampere.
Tämä syksy ja talvi on ollut kuitenkin parhautta, ohjelmassa on ollut vaikka mitä kivaa. Turmion kätilöiden keikka, omat synttärit, kivoja pikkujoulujuhlia, elokuvailtoja... lauantaina olisi Raskasta joulua -konsertti, ja otan kyllä ilon irti niistä kolmesta vapaapäivästä. Nukun, lepään ja nautin olostani ja yritän unohtaa eurot. Tota konserttia odottaa, sarjansa viimeinen ja Hietala on puhdasta rakkautta. Paikkojen hyvyydestä en sitten tiedä kun ei saanut niitä valita itse, mutta ihan sama. Nautinto edessä silti. Jos sitä huomenna sitten tälläisikin itseään vähän enemmän eikä vain raahautuisi verskoissa ja hupparissa naama meikittä :P
Käytiin tosiaan katsomassa Hobitin jatkis. Olen sen verta fantasianörtti, että nautin täysillä. Jotkut sanoisi alkua tahmean hitaaksi ja leffaa venytetyksi, mutta minä en. Leffan poikkeavuus kirjasta ei haitannut minua, eihän niitä kauheasti saisi verrata edes kun on kaksi eri ilmaisumuotoa kyseessä. En ole hirveä Orlando Bloom -fani, mutta pidin Legolasista enemmän Hobitissa mitä Lotrissa. Pieni visualisti minussa hihkui sen loharin animoinnin kohdalla, vietävä miten kaunista katsottavaa jopa 2deenä. Kolmatta osaa odotellessa. Näitä leffoja, että fani hihkuu onnesta koko leffan ajan siinä missä muut saattavat haukotella kun leffa oli aika pitkä. Ja ah sitä silmänilo Thorinia <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)