Memento Mori

Hei taas. Pääsiäinen lähentelee ovella, ja kevätpäiväntasauskin oli ja meni. Oma arkeni on sujunut ihan normi uomissaan, töitä, salia ja sitä normaalia arkea vain. Pääsiäissuunnitelmia ei ole, pidetään viikinkimaraton ja nautitaan olostamme. Minähän olen lauantain töissä, joten mitään kivaa pääsiäislomaahan tässä ei pääse kertymään.

Alunperin Puolison Veljen piti tulla seutuville, mutta peruivat reissunsa kun solmivat pyhän liiton pankin kanssa Asuntolainan merkeissä. No, en minäkään sitten paljoa reissaa kun se omalle kohdalle tulee. No, mulla on Juhannuksena kesälomaa, joten Oulu ja Vaala kutsuu ja mahdollisesti vähän pidempi ajanjakso mitä yleensä ollaan.

Omassa kotopuolessa en ole käynyt hetkeen, ja käyminen on vähän hankalaa. Äidillä on hoitoja aina 3 viikon välein, ja eka viikko on sille se rankin heti hoidon jälkeen. Yhtään ei saa olla flunssainen tai mitenkään tautinen, ja mullahan on aina jotain nuhaa tms. Onhan pelkästään kilpirauhaseni jatkuvassa tulehdustilassa.. Kiva koittaa sumplia visiittiä niin, että mikään ei vaivaisi ja että vapaapäivät sopisivat äidin hoitorytmiin.

Viime lauantaina oli Kummipojan 1 vuotissynttärit. Onko siitä jo vuosi? Äkkiä meni. Seuraavaksi menee varmaan kouluun kohta... Siihen malliin tuntuu tää aika hujahtavan. Mutta luoja miten allerginen oon tollai puolituntemattomien kokoontumisia kohtaan. Kun ei olla Kummipojalle itse mitään sukua, niin ei tietysti tunneta niitä Mummoja, Vaareja, Setiä ja Tätejä sen kummemmin. Ihan mukavaahan siellä oli, mutta mä niin ahdistun noista tilanteista. Onneksi noita ei ole kun sen kerta vuoteen. Onko siis ihme, etten halua Häistäni sen kummempaa tilaisuutta?

Äitini haluaisi, että kutsuisin myös omat Kummit "häihini". Ymmärrän, äitini on tietysti aina haaveillut että omassa puutarhassa pidettäisiin ihan perinteiset häät, vihkiminen olisi Raision kirkossa ja morsian (minä) pukeutuisi valkoiseen. Häät olisi äidin suunnittelemat ja paikalla olisi koko suku, ystävät ja tutut yms. Sulhanen olisi paikallinen, varakkaan perheen poika. Sellai perinteiset häät tavallisella kuviolla. Äidillähän on ollut vähän vaikeuksia huomata, että en kasvanut sellaiseksi millaiseksi kuvitteli mun kasvavan. Etten mahdu siihen "Neiti kesäheinä" -muottiin, johon hän jo lapsena mut lokeroi. Se tunnollinen, kiltti ja herkkä balleriina, luonnonlapsi. Tavallaan surettaa, etten voi/halua toteuttaa tuota äidin haavetta.

Sehän on aina vähän välejä hiertänytkin, kun mun odotetaan olevan tietynlainen, käyttäytyvän tietyllä tavalla ja tekevän tiettyjä valintoja, ja joka kerta kun teen oman pääni mukaan, se on pettymys perheelle: Erosin siitä paikallisesta varakkaasta pojasta. Erosin kirkosta. Muutin Lahteen. Otin tatuointeja. Gootti/metallityyli ei ollutkaan vain "se vaihe". En muuttanutkaan takaisin Raisoon tai Turkuun, vaan lähdin Tampereelle. Otin lisää tatuointeja. Poikaystävä onkin Pohjoinen poika. En halunnutkaan lapsia. Kihloisa kesti iäisyys, eikä unelma Häistä koskaan toteudukaan. Äitini sai jo ylioppilasjuhlani, minähän en saanut valita edes omaa asuani sinne. Päätin jo silloin, että häitäni äiti ei saa. Hän sai yhdet juhlat, minä taatusti saan päättää toiset.

Nyt erityisesti tämä syöpäjuttu on saanut mut vähän tietoiseksi että yhä "memento mori" pitää paikkaansa. Mikään ei ole ikuista, ja tavallaan harmittanee, että jokainen valintani on tietynlainen pettymys äidilleni. Ja nimiasiaa suorastaan pelkään. Sillä häissä varmaan tulee viimeistään ilmi, että olen vaihtanut etunimeni. Olen vältellyt asiaa, sillä äiti on aina ollut niin ylpeä etunimivalinnastaan. Eikä ole ollenkaan ilahtunut, kun valitsinkin toisen nimen itselleni. En sitten koskaan ole kertonut että vaihdoin sen ihan virallisestikin.  Sanoin aikanaan, että vanhemmat saa kutsua mua ihan miksi haluaa. Fiksu kertoisi asian etukäteen, ettei tule mitään kohtausta sitten Puolison perheen edessä, mutta en millään haluaisi. Onneksi maistraattihommat hoidetaan etukäteen, niin ei ainakaan siinä tule sitten esiin. Luultavasti pyydän Puolisoa välttämään nimiasiaa viimeiseen asti. Tervettä eikö?

White wedding

Johan oli viikko. Vastaavana olo oli aika kiireistä, kun kontoilla oli kuitenkin kaksi liikettä. Jatkuva whatsapp-seuraaminen, siisteydestä huolehtiminen, raha-asiat, työvuoro-asiat... ja en ehtinytkään ees vilkuilla mitään tulostavoitelappuja tms. Mutta opettavainen viikko, ja oli mukavaa vaihtelua olla Hervannassa taas. On niin sääli, että sieltä on niin perse työmatka iltavuoroista. Muuten oisin ennemmin siellä. Sillä musta vähän tuntuu, että Pirkkalan vastaava ei oikeen perusta musta. Se on mukava koska sen täytyy, ja Aluepäällikkö taas taitaa pitää, joten minkäs tekee. Syksyllä aukeaa uusi paikka, jonne hain vastaavaksi. En usko että nappaa, kiinnostuneita on muitakin, mutta ehkä se sekoittaa pakkaa vähän. Ja Pirkkalassa on ihan tarpeeksi mukavaa, että haluan olla ennemmin siellä.

Niin ja ne kihlat. Ensi viikonloppuna mennään Puolison kanssa syömään. Juhlistetaan vähän molempia, kihlausta sekä meidän 10 vuotista seurustelua. Lauantaina päästään viimein ostamaan sormukset. Niin, ne uupuvat yhä. Tiedetään jo millai ostetaan, mutta ei olla vaan ehitty. Kuten mainitsin, mun viimeviikko oli niin kiireinen, ettei mitään toivoa ehtiä ees ruokakauppaan, saati muualle. Puolisolla alkaa keskiviikkona talviloma, mutta ei jaksa mun töiden jälkeen juosta kiireellä, jos lauantaina on varsin hyvä vapaapäivä siihen. Häät? No jonkinlaiset joo. Luultavasti käydään maistraatissa keskenämme ennen asunnon ostoa, mutta järjestetään jotain pientä perheelle ja ihan ydin-lähipiirille. Sen ajankohta on noin vuoden päästä kesällä, jos kaikki rahansäästö ja asunnon osto menee niin kuin ollaan ajateltu. Mutta mullahan ei ole aikomustakaan pistää montaa tonnia yhteen iltaan, eikä mitään halua olla "päivän keskipiste ja prinsessa, the bridezilla", joten kun sanon että "jotain pientä" niin se tarkoittaa sitä. Juttu on äidilleni tärkeä, joten jotain haluan kuitenkin järjestää. Ja valtavasta välimatkasta johtuen, meidän perheemme ei ole koskaan tavanneet toisiaan. Voisi kai olla aika. Ajankohta on väkisinkin sitten asunnon oston jälkeen, ihan äitini terveydenkin vuoksi. Kemoterapia on vienyt sen sairaalaan saakka. Toipuminen vie hyvinkin sen vuoden.


Mutta silti pienenpieniä häitä silmälläpitäen, aukaisin rastat ja tuumin, että nyt jatkuu tukankasvatus. En halua olla rastamorsian. Puoliso tykkää pitkätukkaisista, joten pienenä lahjana sille. Tukkahan toki kasvaa rastallakin, mutta ilman takkua se on parempikuntoinen. Toisekseen, takut tuntui aiheuttavan mulle niskaan ja hiusrajaan jotain mystistä ihottumaa. Joten tukka auki, ja nyt saa pysyäkin. Takut on kivat, mutta toisten sellaiset. Itsestä tuntui ne päässä että aina jotenkin vähän epäsiisti, ja just sellai "yritän olla nuori käyttämällä nuorten juttuja" vielä aikuisena naisena. Ei musta saa tekemälläkään sitä 20+ söpöä hippityttöä, kun en oo yhtään sen tyyppinen, tai sen ikäinenkään.

Poison Whiskey

Meni taas viikonloppusuunnitelmat uusiksi. Piti kovin mennä Raisioon lauantaina töiden jälkeen, mutta jo alkuviikosta olin aika yskäinen. Lauantaihin mennessä olin jo ihan kunnolla kipeä. Selvisin työpäivästä (mikä sairasloma?), mutta tuli selväksi jo hyvissä ajoin, että en millään kykene matkaamaan. Nyt sunnuntaina olen yhä sen verran kipeä, että vakavissani harkitsen työterkkarissa käyntiä saikkea varten.

Äitini ei joudu uusintaleikkaukseen (oli riskinä syövän tyypin takia), mutta kemoterapia kutsuu. Alunperin piti olla vaan solusalpaajia, mutta koska syöpä olikin agressiivista tyyppiä, niin varmistetaan kaiken poissaanti kemoterapialla. Juuri siksi, että mitään ei jäisi potentiaalisesti uusiutumaan.  Johtuen alkavasta kemoterapiasta, mun on oltava terve kun menen käymään. Joten seuraava käynti pitää suunnitella huolella.

Ärsyttää tämä flunssa. Juuri kun aloin taas virkistymään kilpparisumuväsykaudesta, kun oli motivaatiota käydä lenkillä tai salilla ja syödä kunnolla. Edelleen on motivaatiota, mutta kun mikään ei maistu, niin sitä syö jotain helppoa ja käsilläolevaa kun tauti vie vähän voimia. Ei sairaana tee mieli salaattia. Ei oikeastaan tee mieli mitään, mutta vähiten etoo ne epäterveelliset.

Lähitulevaisuudessa häämöttää työpaikan vuodenalottajaisjuhlat. Ruokaa ja juomista koko Pirkanmaan mroomilaisten kanssa. Yay, voi tulla ihan hauskaa. Edellyttäen että paranen, enkä saa jotain vitun noroa siihen tms. Hitto meen vaikka pää kainalossa. Haluan juhlia!

Ensiviikosta tulee aika raskas. Mulla on viikonloppu vapaa, joten kaikki viisi työpäivää ovat putkeen (Puoliso aina nauraa tälle, viiden päivän putki on kuulemma ihan normaali viikko :D). Keskiviikkona on työpäivän jälkeen vielä palaveri, ja torstai ja perjantai ovat 9 h päiviä.  Onneksi on se viikonloppuvapaa. Kilpparilääkärikin häämöttänee, kävin verissä tällä viikolla ja katotaan mitä lekuri sanoo. Jos vaikka kontrolliaika pitenisi?

Tulkoon joulu

Huu, viimeiset kolme päivää töitä edessä, sitten joululoma. Tehtävää olisi ihan hitokseen: pitää hakea yksi lahja, antaa Kummipojan lahja saajalleen, pyykätä, pakata, tehdä toivottu lanttulaatikko, kissojen laatikot matkakuntoon.... niin ja käydä tietysti töissä 10-18 ihan sinne keskiviikkoon asti.

Tein viikonloppuna pikavisiitin perheeni luo. Lauantaina oli töitä, joten junaan töiden jälkeen ja eilen sunnuntaina takaisin. Tuttuun tyyliin käytiin äidin kanssa kirpputorilla, kahviteltiin mun veljen luona, lauantai-illasta katsottiin perheen kesken vähän elokuvaa... mukavaa ja rentoa yhdessäoloa. Oli jotain mitä todella tarvitsin, tasan tarkkaan suuntaan tammikuussa takaisin, kun äidillä on sairausloma.

Kotikonnuille palaillaan pohjoisesta sunnuntaina, sillä molemmilla on töitä maanantaina. Uusivuosi taidetaan viettää ihan kotona, ei ainakaan toistaiseksi ole muita suunnitelmia. Mulla on sitäpaitsi la 2.1. töitä, joten ehkä ihan kiva, että viettänee uudevuoden rauhallisissa tunnelmissa.

Muttahei, hyvää joulua, Yulea, Saturnaliaa tai mitä ikinä vietättekään <3

Catgroove

Huoli äidistä on tasaantunut positiiviseksi uskoksi. Olen varma, että äiti tulee kuntoon, kasvain löytyi kuitenkin hyvissäajoin, ja on kovin pieni. Olen kuitenkin hyperiloinen, että pääsen käymään vanhemmillani pian.

Alkuviikon huonot uutiset kuitenkin vaikutti mielialaani, vasta loppuviikosta oli sellainen olo että on taas itsensä. Yleensä olen hyvä peittämään tunteeni töissä, mutta nyt oli vähän tiukkaa.

Ruokavaliohomma on sujunut ihan ok. Olen noudattanut saamaani ruokavaliota ihan onnistuneesti, mitä nyt koin karvaan pettymyksen kun tajusin että suklaa on multa kielletty. Normisuklaassa on laktoosia, laktoositon Brunbergin suklaa (ainakin se yksi jonka löysin) oli sitten myös sokeriton, joten makeutettu väärillä aineilla. Ruokavaliolla on ollut selkeästi vaikutus painooni, oon laihtunut viikossa pari kiloa. On ollut varsin hyvä olo, ei turvotusta tai löysää vatsaa. Tältä siis tuntuu, kun suolisto toimii normaalisti...

Asiasta pihviin, rakastan hiuksiani!

Tulen vielä kiroomaan liukkaan silkkitukkani helvettiin, mutta nyt en tee samoja virheitä mitä viimeksi, kun joduin lopulta takut aukomaan. Värjäsin nimittiäin hyvin alussa liian hoitavalla värinaamiolla takkuni, joka tietenkin heikensi jatkojen liitoksia. Osa petti silloin heti, osa vasta myöhemmin, mutta petti kuitenkin. Tällä kertaa kierrän hoitovärit kaukaa. En tajua miksi en silloin heti sitä hoksannut että Bad Idea! Värjäily sinänsä tiivistää takkuja, mutta siis normi väri, ei mikään vitun värinaamio. Pitää kyllä värjätä jossain välissä, nyt nää on aika moniväriset. Vielä ei jaksa, sillä siinä on ihan skitso homma. Väriä menee ihan hullun lailla, takut ihmee älyttömän määrän väriä. On myös sangen sotkuista ja aikaavievää touhua.

Mutta nää on mahtavat. Ihan hullu homma on ollut jatkotakkujen virkkailussa, omien jatkuvassa tiivistelyssä ja tyvien fiksailussa, mutta on sen arvosta. Vähän on vielä kesken, jäi 3 kpl jatkotakkuja uupumaan, pitää ne vielä tehdä ja kiinnittää. Sitten ois lähinnä sitä ylläpitoa. Mutta näitä en aukase! Reaktiot töissä on ollut aika hupaisia. Osa on ollut hyperinnoissaan, osa vähän ihmetteleviä ja osa selkeästi kauhuissaan. Vähän outo olo kun tukka koskettaa puoleen selkään, pisimmät takut peittää rinnat, ponnari on ihan järkyttävän massiivinen. Muistutuksena, että viimeksihän mulla oli puoli päätä siilinä, eli takkuja oli vain noin puolessa päätä, ja oma tukka oli lyhyempi, joten nää on nyt tuuheammat ja pidemmät mitä viimeksi. Se, että jatkot ovat omia hiuksia tiiviimmät ja muhkuraisemmat, on vain hyvä asia. Näissä on nyt "luonnetta". Tykkään aika siisteistä takuista, mutta en kuitenkaan liian siisteistä. Näissä pitääkin olla epätasaisuuksia, muhkuraa ja eri kokoja ja vähän eri värejäkin. En halua sellai smootheja kuiturastan näköisiä tasapyöreitä pötkylöitä. Ei mun tukka aukinaisenakaan koskaan ole säntillisen huoliteltu, joten en mä halua sitä rastoinakaan sellaisena.

Set the world on fire

Tälle tunteelle ei ole sanoja. Äidiltäni on löydetty rintasyöpä. Pieni, ja aikaisessa vaiheessa, että sinänsä asian pitäisi olla just niin ookoo että kyhmy poistetaan ja that's it. Äitini on ihanan positiivinen, Suhtautuu samalla lailla mitä flunssaan, tauti siinä missä muutkin ja se parannetaan. Ihana asenne. Toivoa sopii että kyhmy on hyvänlaatuinen, eikä tarvittaisi rankempia hoitoja, tai olisi uusimisen pelkoa.

Idioottina menin soittamaan työmatkalta, oli työtä pitää pärstä peruslukemilla kun julkisilla kulkee. Pääsin kotiin niin paruin sitten Puolison sylissä seuraavat puoli tuntia. Onneksi ostin jo aiemmin junaliput perheen luo. Ikävän lyhyeksi aikaa, mutta kuitenkn. Pitää mennä heti tammikuussa uusiksi.

Dehumanized

Viikonloppu edennyt sunnuntaihin, ja seuraavan kerran kun mulla on vapaa viikonloppu, alkaa loma! Niin lähellä!

Käytiin perjantaina syömässä Ohranjyvässä. Paikan ruokaa on kehuttu, ja ollaan haluttu testata se jo jonkin aikaa. Mietittiin 2H+K, mutta tykättiin Ohranjyvän listasta enemmän. Ja joo, ruoka oli varsin hyvää. Mutta. Palvelu oli ihan saatanan hidasta! Odotettiin pelkästään alkuruokia 50 min. Siinä välissä ei kertaakaan kysytty että halutaanko lisää juotavaa tai mitään, istuttiin vain ja odotettiin. Juotiin neljästään neljä litraa vettä siinä odotellessamme. Alkuruuat lähes hotkittiin kun oli jo ihan tautinen nälkä, mutta pääruokia sai odottaa ihan yhtä kauan! Ja selvennykseksi, Ohranjyvässä ruokapuoli on jotain 6 pöytää, eli ei nyt mitenkään massiivisen iso paikka. Ja mitä seurattiin, kaikilla muillakin kesti just ihan yhtä kauan. Hyvä ruoka, mutta en menisi uusiksi.

Ohranjyvästä jatkettiin Jack the roosteriin terassille. Ilta oli varsin lämmin, joten oli mukava vain olla ja nauttia seurasta ja juomista. Puoliso kuitenkin humaltui aika tehokkaasti, joten poistuttiin taksin kautta himaan kahden maissa. Miehet meni unille, joten minä ja Käly jäätiin turisemaan henkeviä keskenämme.

Lauantaina herättiin krapulattomana, koottiin porukalla meille brunssi, aamusaunottiin ja välistä vähän käytiin päiväunillakin. Ajatuksena oli mennä piknikille, mutta jäätiin kuitenkin kotio, sää muuttui vähän huonoksi. Puolisoa vaivasi helvetin sitkeä hikka, ja ette usko miten monta eri tapaa on hikanpoistoon.

Juo vettä. Juo vettä lasin ulkolaidalta pää kallistettuna eteenpäin. Syö lusikallinen sokeria. Rentoudu 3 min ajaksi täysin. Ime jotain. Hengitä paperipussiin. Työnnä sormi takapuoleen. Saa orgasmi. About kaikkia muita kokeiltiin, paitsi noita kahta viimeistä. Hikkaa ei saatu pois, mutta hauskaa meillä oli!

Meiltä lähdettiin sitten kaupunkiin, käytiin ensin Sohossa syömässä. Istuttiin sohossa jonkin aikaa, siirryttiin sitten Tiikerihaihin. Tiikeriin tulikin pari muuta kaveria lisää sekä kummipojan vanhemmat. Ja kummipojan äidiltä tuli se toimivin hikanpoistokonsti: Ime jääpalaa. Hyvin onnellinen Puoliso, kun neljä tuntia vaivannut hikka lähtikin noin simppelillä konstilla viimein. Tiikeristä mentiin vielä Dogsiin parille, ennen taksitolppaa ja kotia.

Tänäänkään ei tullut krapulapeikko käymään, vaan saa rauhassa viettää leppoisaa sunnuntaita, ennen Oulun vieraiden lähtöä. Tämä olikin viimeinen bileviikonloppu hetkeen. Tai ainakaan ei ole mitään suunniteltua enää edessä. Alunperin meinasin olla nytkin selvinpäin ja terveellinen, mutta Oulun tyyppejä näkee niin harvoin. Päästään kovin harvoin yhdessä ulos pitämään hauskaa, joten tuumin että antaa mennä. Ehdin olla terveellinen salikissa myöhemminkin. Ensiviikolla puoliso päivystää ja itsekin olen seuraavat kaksi lauantaita töissä. Katsotaan irroittelenko loman kunniaksi sitten salilla vai baarissa.

When the world explodes

Vielä vähän työjuttujen puintia.

Viisastuin sen verran, että pidän kiinni yhä työajoista ja taukojen mitoista. Liiton mukaan tämä koko irtisanomisjuttu haisee ja vahvasti laittomalta irtisanomiselta, joten mun on parasta olla kiltti työntekijä, jotta Pomo ei pääse vinkumaan minusta mitään mikäli juttu etenee. Huomenna menen käymään, katsotaan mitä sanovat.

Töissä on jäiset tunnelmat. Muut ovat "toipuneet" shokista, ja selkeästi about unohtivat mun kohdalla koko homman. Toinen irtisanottu pitää aiheesta niin kovaa meteliä, ettei voi unohtaa, sillä on aina taipumus tehdä kärpäsistä Härkäsiä. En halunnut vastata pomolle puhelimeen sen jokailtaiseen soittoon, ja eka reaktio työkavereilta oli "No miksi ihmeessä et?" "no mitäs luulet?!?" "Ai niin!" Ja se hienoinen yllätys niiden kasvoilla kun totesin että totta hitossa otan yhteyttä liittoon. En eritellyt syitäni sen enempää, I'm a private person, mutta kai ne oletti että nielen mitä vaan purematta.

Viikonloppuna oli sukujuhlat, mun vanhempien 120 v synttärit. Sinänsä ihan kivaa. Juhlat onnistui, tarjoiluja oli tarpeeksi, nestettä ja viihdykettä oli tarpeeksi. Se, mikä ei onnistunut, oli se helvetinmoinen norsu, mistä kukaan ei halunnut puhua. Syy, miksi Puolisoni ei ole käynyt pariin vuoteen perheeni tai sukuni luona. Se, että mun vanhemmat ja puoli sukua oli sitä vastaan aluksi. Vain siksi, että se keskeytti koulunsa silloin. Se sai porukat luulemaan, että Puoliso eläisi mun siivellä. Ketään ei nkiinnostanut syyt että miksi se lopetti, tai mitä se sitten aikoo. Ei, tuomio rentusta tuli sen saman tien. Sillä vaikka ala olisi miten perseestä ja väärä, niin kouluthan aina tarvii käydä loppuun vaikka hammasta purren!

Teoriassa ymmärrän huolen, mutta eihän mulla ole mitään siipiä millä elää! En todellakana ole syntynyt kultalusikka suussa tai hopeahaarukka perseessä. Eikä ole yhtään porukoiden tapaista tuomita suoralta kädeltä tutustumatta. Mun kummisetä oli tutustumatta neuvonut äitiäni pitämään Puoliso erossa minusta, että tyyppi on loinen. Nyt Kummisetä pyysi Puolisolta anteeksi käytöstään, ja asia tuli väistämättä esiin vanhempieni kanssa. Puoliso oli ihana tyyni itsensä. Hyväksyi anteeksipyynnöt, mutta minä olin vähän kärkkäämpi. Miten helvetissä siinä meni yhdeksän vuotta, että toinen on hyväksytty? Että miksi hitossa asioista ei voi koskaan puhua, vaan odotetaan niiden ratkeavan ajan kanssa? Puoliso totesi yksikantaan vanhemmilleni, että päätti olla välittämättä negatiivisesta vastaanotosta, koska rakastaa mua niin paljon eikä halunnut luovuttaa moisen takia. Onneksi ei! Koska mutsia tuntien eihän mulle olisi kukaan tarpeeksi hyvä. Ehkä jotain selvisi nyt. Ehkä voidaan käydä useammin. Ehkä.

Tällä viikolla olisi Kummipojan nimiäiset. Sitä odotellessa, varmasti leppoisampi tilaisuus mitä mun sukujuhlat. Pitää koittaa olla vähän normaalimpi, etten aiheuta mitään närkästystä. Kummipojan mummit ja vaarit ovat ilmeisesti jokseenkin uskonnollisia. Gootti kummina.. katsotaan mitä siitäkin tulee. Toivottavasti kivaa!

Juhannuksena mennään Pohjoiseen, sitä odotellessa. Pitääkin ottaa asia Oulu esiin jälleen, kun kerta syksystä tulee muutosta elämään.

The Curse

Joskus olisi kiva, jos olisi ammatti joka ei seuraisi minua kaikkialle. En aina jaksaisi lausetta "ota sakset mukaan". Joskus haluaisin, että ammattini olisi joku sellainen, ettei tarvitsisi tehdä töitä vapaalla. Pahinta tässä, että jengi ei oikeasti tajua sitä, että mulle se hiustenlaitto on työtä. Ajattelee, että koska se on heille niin kivaa ja rentouttavaa, että se on sitä myös mulle. Ei, se on työtä. Ei rentouttavaa, ei osa hauskaa viikonloppua.

Ideaali viikonloppuna rentoudun, pidän hauskaa enkä hipaisekaan saksia tai kampaa. Ikävä kyllä kaikki reissut Raisioon perheeni luo ovat työreissuja, ja samoin suuri osa reissuista Puolison perheen luo. Sitten ihmtelellään, että miksi en käy perheeni luona useammin. En vain jaksa tehdä aina vapaillani töitä.

Haluaisin hautautua kotiin Tampereelle, sillä olen sitten oman perheeni luona tai pohjoisessa Puolison perheen luona, aina joku odottaa multa hiustenleikkuuta "etsää vähän vois leikata?" ja kun kyseessä on perhe, en voi edes kieltäytyä. Vaikka muuten olisi kuinka kivaa, niin se fakta pilaa aika tehokkaasti kaiken, että joudun töihin. Aina. Kaikkialla. JA EN VITTU HALUA!

Luulin, että saksien "unohtaminen" ratkaisisi asian. Väärin. Isäni ei käynytkään parturissa kuten luulin, vaan päätti odottaa että tulen uudestaan käymään, jotta mulla on sitten mukava puolen vuoden kasvu-urakka edessäni. Eihän hän nyt halua kenenkään muun hiuksia leikkaavan, kun tytär kerta osaa. Ja on niin rentouttavaa sitten saunan jälkeen kun iltasella leikataan tukkaa. Väliäkö sillä, että minä tiedoistan joutuvani töihin lauantai-illalla kello yhdeksän. Mutta sehän on rentouttavaa ja kivaa - "Eikö ole kiva kun on ammatti, voi tehdä työtään vaikka missä ja koska".... EI! Pohjoisessa mun eteen lykättiin harrastelijasakset "kyllä se näillä sujuu, ei oo niin tarkkaa". No on. Mä en vain "klipsi sieltä täältä". Ja kun asiakas nostaa perseensä penkistä, kuka ne jäljet siivoo? No minäpä ne yleensä.

Mua taas vituttaa koko hiusala. Tuntuu että en saa hengittää asialta ollenkaan. Haluaisin vaihtaa alaa, tehdä jotain ihan muuta ja haudata koko hiuksiston. Ikävä kyllä tämä ongelma ei ammattia vaihtamalla parane. Kyky leikata hiuksia ei katoa ihan hetkessä, että vaikka olisin mikä, niin samat pyynnöt raikaisi korvissani silti. Ja aina just niiltä ihmisiltä, joille en vain voi sanoa ei olematta ihan järjettömän itsekäs kusipää. Ja yksikään ei näe sitä mun kantilta. Kukaan koskaan ei ole sanonut ymmärtävänsä mua tän harmituksen kanssa, jos olen asiasta puhunut. "No mutta ei kai se nyt noin iso asia ole? Sehän on pieni juttu vain. Ja perhettähän tässä ollaan, ajattele mitä ne on tehnyt sun eteen"  Kiitti. Tähän tekee mun oloni paremmaksi. Se on todella ahdistavaa, että ne tahot joille normaalisti voisin työmurheistani tai muista puhua, ovat nyt se ongelma, ne joille en asiasta voi puhua.

Ja kyllä. Mä aion vielä vaihtaa alaa. Jahka saan kerrottua Puolisolle. Mulla on oikeastaan jo haju, että mikä se voisi olla.

I.M. Sin

Sain tänään kuulla spirometrian tulokset, ihan normia olivat. Keuhkoni ovat tilavuudeltaan ihan tavalliset, eikä mitään astman oireita ollut havaittavissa. Huojentavaa, että kaikki on ok, oonhan ollut tervakeuhko tosi pitkään.

Viikonloppuna olin lauantaina töissä, ja muutoin aikalailla kotosalla. Sunnuntaina kuitenkin pariskunta E & J yllätti pyytämällä meitä syömään kanssaan, ja huristeltiin sitten bussilla Hooksiin siiville. Ja hieno sunnuntai-iltapäivähän siitä muodostui. Oli mahtavaa viettää aikaa samanhenkisten tyyppien kanssa, kikatella porukalla tyhmille jutuille, joita ei muut tajua. Tuli taas sellainen olo, että enhän minä ole yksin. Onhan minulla ystäviä. On yhä tyyppejä, jotka haluavat viettää kanssamme aikaa, vaikka ei enää säntäilläkään baareihin. Oli kyllä kivaa, ja porukalla tuumittiin, että uusiksi on pakko ottaa piakkoin!

Samalla tuli todettua oma chilinsietokyky aika rautaiseksi. Suicide-vahvuuden siivet eivät nyt niin tulisia olleetkaan. Ja siitä seuraava olisi naga. Olen tosin nauttinut syksyn mittaan aika chilisiä sapuskoja, ja lasagneenkin upotin 1 jalapenon, 2 lemon dropia ja 2 aiji crystalia (lemonin ja aijin vahvuudet siinä seiskan luokkaa..) + rutkasti poppiksen chilisoosia. Ja tuloksena siis minusta sellai mukavan mausteista sapuskaa. Ihan vakavissani teen seuraavan chili con carnen nagasta, sillä millään muulla en saa siitä tarpeeksi tulista. Joo en oo ihan normaali, älkää vaan syökö mun kokkailuja :D. Mun sapuskoista lähtee normiruuasta pitäviltä tukka päästä, sillä mähän heitän chiliä ihan kaikkeen.

Puolisoni täyttää sunnuntaina 33. Nyt on jääkaappi täynä juustokakkuaineita, sillä perjantaina olisi tarkoitus kahvitella ja kakutella erinäisten ihmisten seurassa. Ilmeisesti Puolison ajatuksena ei ole mitään Megapartyja pitää, mutta ihan pientä kivaa kyllä. Pitänee huomenna siis siivota ja auttaa Puolisoa sen juustiksen teossa. Mulla on viikonloppuvapaa, ajattelin käväistä lauantaina Radiokirppiksellä. Nauttia vapaapäivästä täysin siemauksin, sillä seuraava viikonloppu pitää suunnata Raisioon. Ajattelin houkutella Veljeäni perjantaina viihteelle, sillä lauantain kirppiskierros ei onnistu, kun pyhä on. Tehään kirppisreissu sunnuntaina, joten voin nukkua la ihan rauhassa pitkään.

Hate.

Tulin tänään Raisiosta. Olen lähinnä siivoillut ja pakkaillut lisää muuttokamoja. Turun kirpparikierrokselta tarttui mukaan täytettä vaatekaappiin, mutta ei onneksi muuta. Ei tarvita yhtään enempää muutettavaa.

Olo on vähän haikea. Porukat toivoo selkeästi, että muutettaisiin Turkuun. Minä haluan Ouluun. Toisesta Oulun duunista pitäisi lupailujen mukaan tulla soitto ensiviikolla. Peukut pystyyn, sillä otan muutosta huolimatta paikan vastaan, mikäli sen saan. Vaikkakin se mutkistaisi näitä asumiskuvioita.

En vain osaa iloita Tampereelle jäännistä. Onhan siinä puolensa, mutta ei, en osaa olla siitä iloinen. Asunto on kiva, täällä olisi mahdollisesti töitä luvassa jne, mutta silti. Haluan Ouluun.

Ketuttaa sekin, että Cm-hiustalolle aukesi kosmetiikkamyyjän paikka Ouluun. Kun hain Cm-hiustaloa, en löytänyt sieltä Oulua. En löydä yhäkään. Ilmeisesti siellä on tuotemyyntiä sittarilla, mutta ei kampaamoa? Haku on nimenomaan myyjäksi, ei hiusalalle. En voi edes hakea, sillä siinä on hakuyhteystietona sama nainen, joka haastatteli minua Tampereelle. Pyhpöh.

Haluaisin kääntää kalenterin heinäkuulle. Viikkoja olisi jäljellä viisi ja puoli, ja siinäkin on viisi ja puoli viikkoa liikaa. Huomenna olisi asiakkaallinen päivä, ja tarvitsen rahaa tosi kipeästi. Siltikin, lähinnä vituttaa. Vituttaa myös olla vielä koulun kanssa tekemisissä. En halua! Auttaako marina? Ei. Viisi ja puoli on sitäpaitsi aika vähän. Verrattuna 25 viikkoon, josta laskemisen aloitin. Epätoivoinen much? En vain saa tätä ärsytyksen, masennuksen ja vitutuksen tunnetta karistettua. Jos raha ei olisi issue, heittäisin pyyhkeen kehään ja sanoisin että hoovee. Pitäisin ne pakolliset sovitut tunnit, mutta muun pistäisin jo pakettiin. Mutta raha on issue, pakko tehdä kaikki asiakkaat, jotka irtoaa. Voi olla että se mitä eniten tarviin, on lomaa ja taukoa. Tämä tilanne saa mut inhoamaan koko hiusalaa. Toivon, että motivaatio löytyy taas, kun alan saamaan työstä oikeasti rahaakin, opetuspaska jää ja voi keskittyä vain ja ainoastaan omaan työhön. Muuten olen kusessa.

Viikot, kulukaa nopeasti!!

Dead Souls

Tajusinpa tässä netissä pörrätessäni, että naisen sterilisaation ikäraja on 30 vuotta. Olen haaveillut toimenpiteestä jo jonkin aikaa, sillä ei nyt mikään uutinen varmaan kenellekään, että en halua lapsia.

Ehkäisymetodit ovat kohdallani vähän hankala asia, mikään ei oikein sovi. Hormonaalinen ehkäisy sotkee elimistöni, tuhatkunta pillerimerkkiä kokeiltu ja aina jotain probleemaa. Välivuotoa, lihomista, haluttomuutta, näppyläisyyttä tai pahoinvointia. Laastariehkäisyn liimalle olin allerginen, renkulat aiheuttivat niinikään ongelmia...  joten kondomeilla mennään. Olisi vapauttavaa, ettei tarvitsisi miettiä.

Minulle on koko aikuisen elämäni hoettu, että mieleni voi muuttua vielä. No, olen kolmekymppinen, eikä mitään oiretta siihen suuntaan ole. Koululla käväisi ex-kollega tuoreen kolmen viikon ikäisen vauvansa kanssa. Olihan se söpö, mutta minussa se ei aiheuttanut juuri mitään tunteita. Kissanpentu aiheuttaa kissakuumetta, mutta vauvalle olin immuuni. En rehellisesti sanottuna usko, että mieleni yht äkkiä lapsista muuttuisi, jos vastasyntynyt vauvakaan ei aiheuta minussa mitään reaktiota. Lapsia pitää haluta. Sitäpaitsi, niitä ei hankita, vaan saadaan. Olen monesti kuullut tämän "Ajattele niitä, jotka haluavat lapsia eivätkä voi saada niitä!" Entä sitten?  Ei se paranna kenenkään lapsettoman oloa, että minä saisin lapsia "koska niitä kuuluu hankkia". Yhtälailla kuin se, että minä ylensyön ei tuo afrikan nälkäänäkeville kylläisempää oloa. Ei lapseton saa lapsia, jos minä päätänkin lisääntyä. You get my point?

Olin jo varaamassa gyneaikaa, mutta tajusin sentään odottaa siihen, että Puoliso tulee Virosta. Se on ollut viikonlopun Virossa äijäporukalla, ja on tämä nyt sellainen asia, josta hänellä on oikeus tietää tai sanoa mielipiteensä. Puolison mielipide lastenhankinnasta ei ole käsittääkseni ihan niin jyrkkä mitä omani, mutta eipä hänkään niitä kummemmin tunnu elämäänsä kaipaavan. Mutta pitää siitä silti keskustella, sillä kyllä Puolisolla on oikeus saada lapsia elämäänsä, jos niin haluaa. Ei se tarkoita sitä, että minun velvollisuuteni olisi niitä tuottaa, mutta kyse on siinätapauksessa kompromisseista ja valinnoista. Mikäli ollaan Puolison kanssa tulevaisuudesta samalla paperilla, varaan gyneajan sitten ensiviikolla. Mikäli Puoliso taas ilmoittaa vastalauseen, että haluaisi kuitenkin joskus lapsia, pitää vähän keskustella lisää. Lähinnä siitä, että miten kovaa hän niitä haluaa, voi tulla valinta eteen. If you know what I mean.

Jatkan aiheesta alla, mutta jos olet herkkä veltelemään hernuleita nenuusi, jätä lukematta oman mielenrauhasi takia. Jatkan aiheesta omaan, helvetin suoraan tyyliini! Jos joku loukkaantuu, syytä itseäsi.

If I had a heart

Mitäs uutta sitten tiistain? Öö, ei mitään. Paitsi että värjäsin takkuni. Pinkiksi. Tai siis sellai puuterisen vaaleanpunaiseksi, ei miksikään barbie-pinkiksi. Mulla on keijutukka. Yay! Taida enää kauaa kaveritkaan tunnistaa kadulla jos vastaan tulee...

Viikonloppu on mennyt mukavasti rentoutuessa ja tukkaa värjäillessä. Olen allerginen sille pirhanan värinpoistolle, joten näin isot muutokset pitää tehdä rauhassa ja kotona, sillä allergisoin. Saattaa olla viimeisiä blondauksia ever, ihan siksi että kauaa en selviä nokkosrokolla, jossain välissä se pahenee pakosta rikkinäiseen ihoon, joka on tuska! Joten eipä parane pelleillä tämän enempää. Halusin kai vaalentaa "viimeisen kerran", pysyä vaalean pastellisissa sävyissä ja värjätä vain tyveä. Värjätä voin, mutta värinpoistoja en. Takkujen kanssa nyt ei huvita värjäillä muutenkaan ihan jatkuvalla syötöllä. On nimittäin aika touhua. Väriä menee tolkuttomasti, levitys on hankalaa ja pesu & kuivaus vielä hankalampaa. Nää tiivistyi ihan hurjana, lyheni aika tavalla. Noo, rakastan tukkaani <3

Tästä tulee nyt jälleen kilometripostaus joka sisältää tajunnanvirtaa elämästäni ja muuta schaissea. 

About a family.

Minä <3 nessut.

Nyt on helpottunut olo. Koulun ja minun välinen diili on nyt selkeä, tai siis kaikki osapuolet ovat nyt tietoisia mitä tapahtuu heinäkuun jälkeen. Ja kaikki ovat asiasta hyvillä mielin, ettei mitään pahaa verta jää minnekään. Hyvä. Helpotus ja huokaus kun ei tarvitse tapella ja puolustella itseä ja ratkaisujaan. Mitä nyt asia pitää kertoa sille ainoalle taholle, joka ei asiasta tiedä: Minun perhe. Yrittäjäperheeni reaktiota vähän pelkään.

Ja se pelkohan sai minut jälleen vähän pohtimaan, että paljonko asiasta on omien korvieni välissä? Mitä oikein pelkään? Äitini suuttuvan? Olenko ihan terve - mähän olen kolmekymmpinen! Kuka kolmekymppinen pelkää vanhempiensa reaktiota johonkin? Onko ihme, että äitini suhtautuu minuun ja elämääni sangen määräävästi jos annan siihen mahdollisuuden. Jos käyttäydyn yhä kuin teini. Ei kenenkään pidä kolmekymppisenä vanhemmiltaan lupia kysellä! Ja minähän olen siis niin hiirulainen, että vanhempani eivät tiedä nimenmuutoksestani. Ja en muuten kerrokaan. Vihaan alkuperäistä ristimänimeäni, jopa niin paljon että näen mielessäni punaista aina kun joku minua sillä nimellä kutsuu. Mutta siitäkään huolimatta en aio kertoa nimenmuutoksesta.

Pelkään kai olevani pettymys. Niin, minustahan ei tullut mallia tai ballerinaa (ylläripylläri tyypit, harrastin balettia yli 10 vuotta ja olen käynyt mallikoulun) kuten äitini toivoi. Äitini oli kovin pettynyt, kun pituuteni jäi vain 165 senttiin. Muuten olisin ollut siis ilmiselvä malli. Itsehän kiitin jumalatarta puuttuvista senteistä. Minusta ei myöskään tullut äitiä heti parikymppisenä, enkä nainut sitä rikkaan perheen poikaa. En pysynyt kiltisti kirkossa ja uskovassa hengessä, otin tatuointeja ja lävistyksiä eikä tukkanikaan ole normaali. En ole tehnyt oikein mitään sillätavoin mitä äitini "suunnitteli" tai toivoi. Ei hän ole noista asioista purnannut tai minua syyllistänyt, taidan tehdä sen ihan ilman apuakin. Ainoa mistä olen saanut kuulla kunniani on tatuoinnit, lävistykset, tyyli, lapsien puute, hiukset ja elintavat. Mutta nuo muut asiat, ei hän ole kuin pari hassua kertaa maininnut miten kiva olisi ollut jos olisin nainutkin Herra kansanedustajan.  Ei ole surkutellut enempiä lyhyyttäni tai sitä, että lopetin baletin jo teininä.

Tuntuu välistä, että äitini ei oikein tunne minua. Hänellä on mielikuva minusta sellaisena, millainen olin lapsena ja teininä. Hän ei ole tutustunut minuun kunnolla aikuisena. Enkä ole oikein antanut siihen mahdollisuutta, kun piilotan itseni niin hyvin. En kerro vaikeista asioista. En niistä helpoistakaan. Enhän edes käy siellä kuin kerran puoleen vuoteen!  Muutin vasta parikymppisenä pois kotoa, mutta ei minua niinä loppuaikoina paljoa näkynyt muutenkaan kotona. Ja se oli vaikeaa aikaa, äitini ei millään halunnut "päästää" minua, joten muina naisina tein sitten kyllästyttyäni tempun että hain koulunvaihtoa Lahteen ihan omin päin. Ja sehän lisäsi sitä kuilua, sitä etäisyyttä, jonka olin muutenkin vaikeiden teinivuosien aikana ottanut. Normaalisti kai sitä pitäisi lähentyä jossain välissä. Aikuistuttua tutustua uusiksi. Me emme oikein tutustuneet. Pidän yllä sitä samaa naamiota jonka pidän uusissa tilanteissa. Näyttelen muille normaalia. En paljasta itseäni, sisintäni tai korttejani. En ole oma aito itseni. Ja ei kukaan jaksa perheelleen jaksa näytellä kovinkaan usein.

En kai voi äitiäni syyttää loputtomiin,  peiliinhän tässä on katsominen ja lujaa. Enhän kerro äidilleni edes oikeaa virallista nimeäni! Kuka äiti ei tiedä tyttärensä nimeä? No minun äiti. Kun tytär ei kerro. En kerro, kun pelkään taas sitä kuuluisaa loukkaantumista. Mutta kumpi loukkaa enemmän, se että olen muuttanut nimeni vai se, että en luota omaan äitiini senkään vertaa että uskaltaisin nimeni kertoa? Pitäisi ehkä sittenkin aukaista pääni tuossa asiassa. Tuli vähän törkeä olo. Koska rakastan kuitenkin äitiäni ja perhettäni ja kyllähän heidän pitää tyttärensä nimi tietää.

Muutama fakta elämästäni tähän loppuun.

- Lopetan yritystoiminnan. Mutta senhän te jo tiesittekin.
- Muutan Ouluun. Taisitte tietää senkin.
- Lopetan hiusalan. Ehkä.
- Saatan hakea ammattikorkeaan. Tai hain. Mutta saatan ehkä mennä pääsykokeisiinkin. Ja ei, ei insinööriksi. Eikä Tampereelle, vaan sinne Ouluun.

Fly away

Saatoin aiemmin mainita, että joudutaan muuttamaan nykyisestä asunnosta. Muuttaessa luvatiin, että 3-5 vuoden sisällä on iso remppa luvassa (putket, sähköt, keittiö...) mutta lähivuosille ei ole edes budjetoitu. No, taannoin oli info, että alkaa ensi elokuussa, ja kaikki potkastaan 6 kk ajaksi helvettiin. Palata voi, mutta 200 euroa korkeamman vuokran kanssa. No, emme rakasta muuttamista niin paljoa, että haluttaisi koko ajan sitä harrastaa, joten ei nyt ainakaan palata. Uuutta pitää hakea.

Pikkujouluissa tuli Puolison kanssa puheeksi hänen kotiseutunsa Oulu ja Kainuu. Kysyin, että onko hän koskaan kaivannut sinne takaisin, ja sain vastauksen, että ilman minua hän muuttaisi samantien. Vastasin siihen, että lähtisin matkaansa vaikka heti jos niin päätettäisiin, sillä Puolison perhe on iso rakkaus ja Oulu on kiva kaupunki. Joten, meillä on nyt todella vakavassa harkinnassa Oulu.

Joo, pidän Tampereesta. Elämäni on täällä, ystävät ja kaikki. Siltikin, en näe mahdollisessa muutossa Ouluun oikeastaan muuta negatiivista. Yksi ovi sulkeutuu niin ikkuna aukeaa. Vierailuilla Puolison perheen luo olen ollut lähes surullinen. Muut ovat niin läheisiä, Puolison Veljen kihlattu auttaa Anoppia, niillä on yhteisiä juttuja yms. Minulla ei, sillä ei ole oikein mahdollista. Kaipaan sellaista perhehenkeä. Haluaisin olla heidän kanssaan enemmänkin. Puolison veli ja Kihlattu ovat mahtavia, ja haluaisin nähdä heitä paljon useammin.

Entä oma perheeni? Tietenkin rakastan heitä. Veljeni ja vanhempani ovat lähellä sydäntäni. Mutta hankalahko Äiti-Tytärsuhde ei taida olla blogia seuranneille epäselvä. En voisi koskaan muuttaa Turkuun, sillä hento sopu ja tasapaino ei säilyisi. Jos tätä lukevalle ei ole vielä valjennut, niin äidilläni on aika selkeä kuva millainen tyttärensä tulisi olla, ja jos en mahdu siihen kuvaan, niin minussa on jotain vikaa. Hänen tyttärensä on se herkkä nainen, jolla ei ole tatuointeja tai lävistyksiä, puolisovalinnassa tulisi arvottaa taloudellinen turva ja kunnianhimo korkealle ja tulevaisuudenhaaveisiin pitäisi mahduttaa lapsia. Naiselle ei sovi lihakset, joten punttiharrastus ei kuulu kuvaan. Ei myöskään tupakointi tai äkkipikaisen tulinen luonteenlaatu. Se, että en ole tuon kuvan mukainen, on äidille valjennut, mutta hän taitaa pohtia hieman että missä meni kohdallani vikaan. Olen koittanut sanoa, että rakastan elämääni näin, olen tyytyväinen itseeni eikä tatuoinnit kuvasta mitään tyytymättömyyttä tai että haluaisin itseäni korjailla. Siitä ei voi edes keskustella että miksi en halua lapsia. Niitä kuuluu haluta, ja olen kuulemma pilannut itseni e-pillerien hormoneilla kun lapsihalua ei ole. Joten, ei, Turku ei ole mahdollinen. En voisi koskaan asua lähellä omaa perhettäni. Oulusta matka Raisioon pitenisi aika komeasti, käyntiväli harvenisi. Tai voiko se tästä enää harveta, en ole käynyt puoleen vuoteen. Ja omatunnossani on pistos lähinnä sen vuoksi, että asia ei ole hirveästi vaivannut. On kai vähän kieroa, että kaipaan Puolison perhettä enemmän mitä omaani. Mutta kun siellä saan olla oma itseni.

Ei nyt tosiaan olla päätetty mitään. Fakta on että muutaa täytyy, mutta asia ei ole vielä kauhean ajankohtainen. Firman sopimus on heinäkuun loppuun, samoin kämpän. Jos vaihdetaan kaupunkia, asiaa pitää pohtia about maaliskuussa tarkemmin. Oulun halvempi taso asumisessa houkuttaisi, ja töitäkin siellä tuntuisi olevan, mutta saa nyt katsoa.

Vaikeita asioita

Viikonloppu kotipuolessa takana. Enkä oikein tiedä miten sitä kuvailisin. Oli toisaalta hauskaa, toisaalta taas henkisesti raskain reissu ever. Jopa niin raskas, että saa katsoa koska tulen menneeksi uudelleen.

Olin perillä torstai-illasta, istuin hetken veljen kanssa hereillä kunnes kumpikin mentiin nukkumaan. Perjantaina veli lähti aikaisin töihin, minä suuntasin aamupäivästä kesäiseen Turkuun. Kiertelin kauppoja, söin sushia ja join lonkeron. Kaupoilta löytyi hiusklipsit ja uudet kesäkengät. Ilasta istahdettiin terassille erään ystävän kanssa, ja seuraan liittyikin veli parin ystävän kanssa. Vaihdettiin terassilta entiseen kantikseeni Whisky bariin, josta sitten jokilaivaan ja Apolloon. Ilta sinänsä oli mukava, sain uusia ystäviäkin.

Tämä neiti jonka kanssa liikkeellä olin, osoittautui taas hivenen "rasittavaksi" tyypiksi pidemmän päälle. Olen nähnyt hänet aiemmin vain sillä taannoisella risteilyllä. Tyyppi nimittäin toistaa asioita _todella_ paljon. Sama juttu pitää kertoa ainakin 20 kertaa 10 minuuttiin, mikä tekee keskustelusta hieman väsyttävää. Tiedän itsekin toistavani asioita toisinaan, mutta en jumalattaren kiitos noin pahasti, ja olen opetellut tavasta eroon vuosien saatossa. Loppuillasta veljeni väsyikin neitiin toden teolla, ja halusi päästä tytöstä lähinnä eroon. Apollossa tuli kuitenkin tanssattua paljon, jauhettua erään veljen Tampereella opiskelevan kaverin kanssa mukavia, ja saman herran kanssa päädyttiinkin jatkoille veljen kämpille. Tyyppi seurustelee niinikään, ja musiikkimakumme on lähes identtinen. Varsin onnistunut loppuilta.

Aamusta äitini haki minut veljen kämpiltä, ja aavistuksen väsyneenä käytiin kaupoilla. Kirppikseltä tarttui matkaan kaikkea mukavaa, mutta kotiin päästyä päädyin päiväunille. Isäni kuitenkin purki omaa työväsymystään minuun raivostumalla pikkuasiasta. Pyysi anteeksi, ja äitinikin pahoitteli isäni käytöstä, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Unohdan aina, että isälläni ei ole sarkasmin tai ironiantajua, eikä hän millään ymmärrä huumorintajuani. Koska hän ei ymmärrä, hän suuttuu ja luulee minun vittuilevan, eikä tajua asiaa huumoriksi. Asia sinänsä oli pieni, mutta aiheutti sen, että ei tee mieli mennä uudelleen ihan hetkeen. Asia kuitenkin on sellainen, että samasta aiheesta mistä nyt sain huudot niskaani, on pakosta ensikerralla puhuttava uudelleen. Ruoka-asiaa kun ei vaan voi välttää, syötävä on. Vetäydyinkin kuoreeni loppuillaksi kokonaan, enkä siitä kuoresta tullut ulos vielä sunnuntainakaan. Nukuin la-su yönä lähes 12 h, mutta lauantai ja sunnuntai kului lähinnä kirjan parissa. Ei huvittanut sosialisoida sitten pätkääkään. Lähdinkin yhden junalla Tampereelle, ja en muista milloin olisin ollut niin iloinen nähdessäni Puolison ja päästessäni kotiin. Jos vain voisi viettää viikonlopun veljellä, ja piipahtaa Raisiossa yhtenä päivänä, mutta ei. Vanhempani loukkaantuisivat.

Niin ja tuo asia. Tuo minun ikuinen vanhempieni miellyttämishalu. Olen hittovie melkeen 30 v, ja yhä käyttäydyn kuin pikkutyttö, aina halukas miellyttämään vanhempiani, etteivät vain loukkaannu minuun. Joskus tunnustin tupakoivani, äiti sai sensortin raivarin ettei tosikaan. Peitän tatuointini, koska äiti ei niitä siedä. Tunnistan kyllä, että olen siksi niin haluton käymään siellä, kun minun pitää peitellä niin isoja asioita itsestäni. Sitä, että käytän nimenäni toista nimeäni. Sitä, että minulla on tatuointeja. Sitä, että tupakoin (kyllä, jälleen.) sekä sitä, että en ikimaailmassa antaisi äitini suunnitella mahdollisia häitäni. Hän kun niin odottaa sitä. Joskus tekisi mieli mennä heidän eteensä ilkosillaan kaikkine tatuointeineni ja lävistyksineni savuke huulessa että tällainen olen, enkä muuksi muutu. Get over it. Mutta ei, sen sijaan annan yhä itsestäni sellaisen kuvan jota he odottavat. Sellaisen, jollaisena he tyttärensä haluavat nähdä. Ehkä siksi isäni suuttuminen minuun loukkasikin. Teen niin paljon sen eteen että en olisi pettymys, että kaikki menisi suht smoothisti, ja kun saan huudot jostain pienestä asiasta, tuntuu että en ikänä voi vastata sitä kuvaa jonka he minusta ovat maalanneet. En vaikka mitä tekisin. Syytän vanhempiani siitä, että he odottavat minun olevan tietynlainen, eivätkä hyväksy minua sellaisena kuin olen. Mutta annanko heille mahdollisuuden? En oikeastaan. Osittain siksi, että aiemmista kokemuksista tiedän reaktiot tiettyihin asioin. Kuten ne tatuoinnit. Jäätävä suuttuminen. Tupakointi. Jäätävä suuttuminen. Lävistykset. Jäätävä suuttuminen. Nimiasiaa en halua edes kokeilla, sillä äitini on etunimestäni todella ylpeä. Pattitilanne. En kestä vetää roolia, mutta rakastan kyllä perhettäni.

Bag on your head

Jepjep, tietyn sanan mainitseminen nostaa kävijämääriä x)

Ihana, ihana pääsiäinen! Tai siis minun neljän päivän loma. Aion lähinnä fiilistellä vapaatani kotosalla. Ehkä purkaa makkaria tapeteista, ainakin käydä kävelyllä ja hääräillä kotona. Lauantaina on tosin salipäivä.

Tänään olisi tarkoitus istua iltaa meillä Puolison ja ystävien kanssa. Pienellä poppoolla, mutta kuitenkin. Olenkin ollut jotenkin sosiaalinen tällä viikolla. Alkuviikosta pyörähdin kaupungilla Caratran kanssa, tiistaina tosiaan katsomassa Annalassa tiibetinspanielinpentuja ja tänään sitten tyyppejä tulee meille. Huomenissa heikko happi, mutta mitäs pienistä.

Onnellinen minä on saanut ensiviikolle töitäkin ihan mukavasti. Kerrankin kuukausi, kun minun ei tarvitse miettiä vuokranmaksuja. Sitä aiemmin ilmestynyttä yllärikulua en halua edelleenkään miettiä. Ehkä se häviää jos olen miettimättä sitä. Ehkä. Ehkä voitan lotossa tai jotain.

Parin viikon kuluttua olisi matka Tallinnaan. Perjantai-sunnuntai -välinen aika ollaan reissussa. Ruokaa, seuraa ja kiva kaupunki. Ennen kaikkea, matka Puolison kanssa. Ollaan oltu kerran yhdessä Ruotsissa, ehkä aikakin päästä jonnekin yhdessä jälleen. Jos Viron jälkeen edettäisiin sitten jonnekin muuallekin. Viron jälkeen olisi sukupippalot, mutta luultavasti jäävät väliin. En nimittäin millään haluaisi jauhaa pikkusievää small talkia yrityksestäni. En haluaisi millään jauhaa asiasta avioiliitto ja lapset, ja kuunnella miten "kyllä se biologinen kello sinullakin vielä herää" -lauseita. Suku on toisinaan se pahin. Alkuperäinen ajatus serkkutapaamisesta oli kiva, mutta nyt kun siellä onkin myös vanhempi suku, en ole niin innoissani. Ehkä otan töitä siihen tai jotain.

Hyvää pääsiäistä kuitenkin kaikille!

Dreaming wide awake

Raisioreissu takana ja vähän on taas sekavat fiilikset. Viikonlopusta muodostui aika mukava. Perjantaina istuttiin lähinnä iltaa Voice of finlandin parissa ja turistiin mukavia, luin kirjaa ja menin ajoissa nukkumaan. Lauantaina tehtiin perinteinen kirppiskierros ja sain täytettä vaatekaappiini. Ajatuksena oli pysyä sisätiloissa ja ehkä kuntoilla, mutta Pikkuveli kyseli minua kanssaan Turkuun ja viihteelle.

Hetken emmittyäni hyppäsin Veljen matkassa Turkuun ja sen kämpille. En tunne Veljellä on laaja kaveripiiri, ja minä olen se apina joka ei tunne ketään, mutta jonka tuntee kaikki. Istuttiin iltaa Veljen luona ennen yöelämään siirtymistä, ja tällä kertaa pääsin muutaman tyypin kanssa ihan mukavasti juttuunkin.

Yökerhoksi valikoitui Veljen suosikki, Apollo. Järkyttävä jono vielä yhdeltäkin, mutta pokelle maksamalla päästiin jonon ohi. Paikka oli järkyn täysi, mutta tiskit toimi ja minullakin riitti seuraa, vaikka Veli sukkuloi ympäri baaria. Erityisesti tuli hengailtua Mr M:n seurassa. Herra oli minun yllätyksekseni minua vanhempi, ja oli todella virkistävää saada seuraa oman ikäisistä. Muut kun ovat sen 5-7 vuotta nuorempia. Mr M osoittautui mielenkiitoiseksi, meillä oli paljon yhteistä, esim. chilit ja musiikkimaku. Petiin pääsin aamuyön tunteina.

Tänään olo oli hutera ja väsy, mutta ihmeempää krapulaa ei tullut, mitä nyt koko junamatka meni nukkuessa. Jälleen kerran Raisioreissu sai minut mietteliääksi. Pyöriessäni Veljen piireissä minulle väläytellään tavallaan sitä elämää, jollaista omani olisi sattanut olla jos olisin valinnut toisin. Erityisesti Mr M sai minut näkemään asioita eri vinkkelistä, tyyppi muuttanut itse kauempaa Turkuun muutoksen tarpeessa. Kaipaanko Turkuun tai tuota kuvitteellista "entä jos" elämää? En. Olen tyytyväinen elämääni näin. Kuitenkin, vanhojen kotikulmien katselu, syvällinenkin keskustelu tyypin kanssa joka on kovin samanlainen kuin minä ja perheen kanssa oleilu sai oloni haikean mietteliääksi. Harmittaa että M asuu Turussa, tyyppi on mukava ja ystävät ovat rikkaus. Onneksi on Sosiaalinen Media. Pitäisi kai käydä useammin Turussa, ei perhevisiitin tarvitse tarkoittaa vanhempien kanssa kykkimistä. Valitan aina, etten tunne Turusta ihmisiä. Tunnenpa. Ennen tunsin veljeni lisäksi yhden, nyt sitten kaksi.

One more minute

Melkeen viikko edellisestä postista, hups. No, enhän minä mitään ole tehnytkään. Itsenäisyyspäivänä tuli käytyä salilla, luettua kirjaa ja katsottua hieman kampausmuotia kättelymaratonin muodossa. En välitä julkkishömpötyksistä, mutta linnanjuhlissa kiinnostaa hiukset lähinnä ammattini takia.

Viikonlopun vietin perheeni luona Raisiossa. Perjantain lähinnä kirjan parissa, bussimatka kun vie sen 3 h. Lauantaina tehtiin perinteinen kirppisreissu äidin kanssa ja sain haalittua itselleni sopivampia vaatteita kaappiin. Olen joutunut heittämään aika paljon vaatteitani menemään, ja täydennys tuli tarpeeseen! Illan vietin läppärini äärellä, viihdytettiin Zzyn kanssa toisiamme ja juotiin kalsarikännejä virtuaalisesti. Nörtti? Eeeeei! Ensuinkaan.

Sunnuntaina lähdin aika aikaisella bussilla, jotta olisi ihmisten aikaan kotona. Teinkö mitään? En. Luin, katsoin ghost whispereriä ja oleskelin. Saatiin kuitenkin vuokrattua jouluksi auto. Mennään Puolison perheen luo Vaalaan, ja auto oli hyvä vuokrata etukäteen kun sai tarjouksellakin. Vaalassa maalla on aina ihan toinen tunnelma, ja 4 päivän reissu sinne tuntuu kuin olisi pidmemälläkin lomalla. Joulu siellä tietää hyvää ruokaa, tärkeitä ihmisiä ja savusaunaa <3 Uudestavuodesta en vielä tiedä. Puoliso päivystää, joten en oikein sitten tiedä. Itse teoriassa tekisi mieli tehdä jotain kivaa, mutta en haluaisi jättää miestä yksinkään. Pitää nyt katsella kuitenkin että ketkä ovat Treellä ja tekemässä mitä.

Tällä viikolla kohokohtana on torstain esitutkimus ja perjantain mahdollinen leikkaus. Jännittääkö? No totta hitossa. Esitutkimukseen menee 2-3 h. Miten silmiin saa menemään edes noin kauan aikaa ilman, että niille tehdään mitään? Lauantaina toivon pääseväni jo töihin, mutta katsotaan nyt.

Bonuksena otsikon biisi <3

Why did you?

Tämä viikko on totisesti ollut edellistä rauhallisempi. Töissäkin, joka saa minut hieman murehtimaan raha-asioita. Mutta en anna hiljaisen viikon lannistaa itseäni. Sain erinäisistä asioista ja tyypeistä tarpeekseni viimeviikonloppuna, joten olen ollut ihan onnellinen kotioloissa itsekseni.

Eilen tuli käytyä Pakkahuoneella Schwarzkopfin syys "näytöksessä", jossa esittelivät syksyn uusia lookeja. Näytös oli tosi motivoiva, ja sai taas tuntumaa mikä on tänäsyksynä hiuksissa in. Asiakkaitahan se kiinnostaa aina, mikä on hiusasioissa muodissa.

Perjantaina karistan Puolison kanssa Tampereen pölyt jaloista ja kadotaan Turkuun. Aikataulumme on aika tiukka, pudotetaan kamat Veljen kämpälle, syödään jotain ja painutaan Klubille. Emme ole kovin rahoissamme, joten luultavasti ei jatketa yöelämään, vaan tullaan Veljen luo nukkumaan kun keikat ovat ohi. Lauantaina vuorossa on vanhempani ja Raisio. Jos jaksetaan, tehdään äidin kanssa perinteinen kirpputorireissu. Muutoin ohjelmassa siellä sauna ja hyvää ruokaa. Puoliso on vähän ynseä Raisioonmenosta, osa lukijoistani tietääkin historiaamme sen verran, että äitinihän ei alunperin oikein pitänyt Puolisosta. Äitini on moisen jo unohtanut, mutta Puoliso ei. Toivon reissusta Raisioonkin tulevan mukavan. Olen ollut koko viikon sen verran maassa, että toivon sen myös piristävän minua hieman. Muistuttavan siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä jotka minusta välittävät, ja että tukiverkko on olemassa.