This is My War.

Toinen työviikko takana, ja olen yhä sitä mieltä että on kivaa <3

Nokian liike on varsin mukava. Perjantai ratkesi juuri siten, että vaihdttiin Lietsu Nokiaan. Piti mennä fillarilla, mutta koska sade, niin lahjoin pienestä bensarahasta työkaverin kuskaamaan. Pääsin etenemään harjoittelusta aidoksi työntekijäksikin. Tai ainakin asiakaspalvelun osalta. Tittelini taitaa olla harjoittelija just niin kauan, kunnes suoritan kokeen. Jep, meillä on koe uusille työntekijöille koulutuksessa opituista asioista. Sen jos vielä suorittaisi. Niin, ja pitäisi huolen että noudatan jatkossakin konseptia. Petrata pitää ehdottomasti myynnissä ja jäsenyyssuosittelussa. Keskityn niin valtavasti leikkaamiseen ja asiakaspalveluun, että tuppaa se myyntipuoli unohtumaan. On kuulemma jokseenkin luonnollista näin alkuvaiheessa. Ehkä se siitä.

Asiasta kukkaruukkuun. Tajusin perjantaina, että vihaan yhä ihan tolkuttomasti sitä, että olen riippuvainen jostain toisesta. Luulin nimittäin toipuneeni siitä, mutta tuntuu, että olen melkeen pahempi mitä ikinä. Vihaan sitä, että en pärjää itse, että tarvitsen jonkun apua johonkin. Kun tajusin perjantain kelin olevan onneton, ettei pyörällä pääse/kannata mennä, oikeasti harkitsin sitä taksia. Maksavani n. 50 euroa työpäivästä. Ja ihan siksi, ettei tarvitsisi vaivata toisia, olla toisesta riippuvainen. Enemmän se on sitä, etten halua vaivata ketään. En halua olla avuton tai vaivaksi. Samalla lailla kun mun pitää oppia kaikki heti, onnistua kaikessa just heti kerrasta, niin mun pitää myös pärjätä kaikessa omillani. Mulla on tosi usein suunnitelmat a, b ja c, jos johonkin liittyy useampi ihminen. Sellai vaihtoehtoja, että jos suunnitelma a jonkun muun kanssa kusee, niin on aina b ja c ihan itsekseni. Ja kyllä, jopa parisuhteessa. Ollaan oltu Puolison kanssa yhdessä tasan 9.5 vuotta. Miltei vuosikymmen, ja yhä mulla on plan b. Jos Puoliso jättäisi, niin että mitä teen, minne menen, miten pärjään jne. Luulenko sitten että tarvitsen varasuunnitelmiani? En. Meidän suhde on varsin kunnossa, ei meille mitään tapahdu. Mutta plan B on aina oltava. Ja osaatteko muuten yhtään arvata, että miltä tuntuu, kun asiat eivät menekään "suunnitelmieni" mukaan? Sillä eiväthän ne yleensä mene. Aiemmin velloin "epäonnistumisessani", nyt luon aika nopeasti muuttuneiden tilanteiden pohjalta uusia suunnitelmia D, E ja F. Joo, se ammattiauttaja vois olla hyvä.

Ja nyt tämä perfektionismini multihuipentuma päähänpinttymäni joutuu tosi koetukselle, sillä meillä on menossa yhteinen rahansäästösuunnitelma, joka asettaa mut tavallaan vähän riippuvaiseen asemaan. Menossa on kuukausi nro 1, ja vietävä mikä päänsisäinen taistelu on käynnissä. Joo, kaikki etenee suunnitelman mukaan. Kaikki on ok, mutta varjelkoon miten mua ahdistaa, kun ei ole plan B, on vain tämä toteutettava A, ja siinä ollaan me molemmat. Me. Ei minä, vaan Me. Ei mulla oikeasti ole hätää, kaikki on juuri hyvin. Mutta vietävä on vaikea tärkeässä asiassa antautua yhden suunnitelman varaan. Kun ei voi tai auta miettiä entä jos. Ja tarkennuksena, että kyse on ihan säästämisestä, ei mistään riskialttiista jutusta. Miten sekaisin voin oikein olla, kun säästäminenkin ahdistaa mua, jos sitä tehdään Me yksikkönä, eikä Puoliso ja Minä kumpikin erikseen itsenäisesti. Luotan Puolisooni, mun Kallioni. Siitäkään ei ole kyse. En tajua että mikä mut tekee näin neuroottiseksi, mikä on, että mun on kaikessa oltava niin vitun itsenäinen. Perfektionisti olen ollut aina, tai siis niin kauan kuin muistan, ja tiedän about mistä se johtuu, mutta miten vitussa se vain pahenee, vaikka kovin yritän päästä siitä eroon!

Olen tajunnut hiljakkoin myös sen, että vaikka luulin aiemmin haaveilevani ja toivovani naimisiin menoa, niin todellisuudessa se on vähän ahdistava ajatus. Koska siinä jos missä ollaan todellakin Me, ja on vain se plan A. Yksikkö. Koen että ollaan sitä näinkin, mutta jotenkin ajatus siitä virallisesta paperista/sormuksista/sinetistä on vähän ahdistava. Enkä todella tiedä, että voinko ikänä "heittäytyä" mihinkään sillätavoin. Luopua mun kuvitteellisesta itsenäisyydestäni. Eihän sitä itsenäisyyttä mikään sinetti, paperi tai sormus vie, mutta jotenkin siltä se tuntuu ajatuksena. Ai että oon kyllä sekaisin. Onneksi sentään tajuan sen itsekin :D

Krieg im Paradies

Lumouksesta selvitty ja nyt on iskenyt Lumouksen jälkeinen masennus. Joo, oli kovin kivaa. Se, että kiva on ohi, se ei ole enää niin mukavaa.

Perjantai oli työpäivä, joten en päässyt torstain aloittajaisiin. Ei se mitään, sillä kaverit tuli kaikki vasta pe-la -akselille. Perjantaina säntäsin töistä kotio vastaanottamaan Ystävää Imatralta, joka yöpyi meillä lumouksen ajan, ja lähti eilen. Valmistauduttiin yhdessä, ja aikataulujen vähän venyessä suunnattiin suoraa Klubille, eikä ehditty Dogsin etkoille.

Klubilla oli jo ystäviä hyvissä ajoin, päädyin viettämään iltaa aika tehokkaasti erään Lapualaisen ystävän seurueessa. Tutustuin mieheen pari lumousta takaperin, ja ystävyys on säilynyt ja vahvistunut tässä pikkuhiljaa. Meillä on aika paljon yhteistä, parisuhteitamme myöten, tuli purettua sydäntä ja löydettyä ystävästä vertaistukea ja ymmärrystä. Niin ja juotua ihan riittävästi. Sain kuulla koko lauantain siitä, että miten olin niiiiin kännissä. Kiitos muistutuksesta, itsehän tätä faktaa en olisikaan tajunnut. Tosi ystävät eivät muistuttele asiasta joka käänteessä, ainoat jotka eivät aiheesta huomauttaneet oli about juuri yövieraani ja Lapualainen ystäväni, muut muistuttelivat aiheesta joko suoraan minulle, tai sitten joku toinen kertoi "Niin se sanoi, että olit loppuillasta ihan kunnolla ottaneen näköinen.." Nojee, ette sitten kuvaa vittu ottaneet todisteeksi? Ihan pilkkuun asti ei kuitenkaan oltu, Ystävä saatteli minut ja yövieraani taksitolpalle, josta kotio unille.

Jollain ihmeen kaupalla selvisin kännistäni lähinnä janolla ja päänsäryllä, ja päästiin pyörähtämään Dark Market -tapahtumassa Vapriikilla. Mukaan tarttui paita, kaulakoru ja sormus, mutta suurin osa roippeista oli ihan jäätävän hintasia, joten en sitten shoppaillut sieluni kyllyydestä. Marketilta lähdettiin laukontorille, sillä luvassa oli piknikki Viikinsaaressa. Ilma oli mitä mainioin, ja viikinsaaren pikniköinti karkoitti viimeisenkin kankkusen. Viikinsaarelta kotio, iltaa valmistautumaan.

Koska perjantaina kiskoin niin hyvät suojakännit, en tullut humalaan sitten millään enää lauantaina. Ei auttanut jallut eikä minttushotit, mutta sinänsä hyvä. Pysyi tolkku ja järki, enkä nolannut itseäni ihan niin totaalisesti. Päädyin jälleen Lapuan ystävän seuraan, katseltiin Das Ich:n keikka - oli muuten loistava - ja jatkettiin jutustelua siitä mihin jäätiin perjantaina. Aika meni ihan siivillä, pilkun tullessa kumpikin katsoi kelloa että mitä helvettiä se pilkku näin aikaisin tulee! Että ei kello millään voi olla niin paljoa. Mutta olihan se, jatkoehdotustakin tuli, mutta olin luovuttanut kotiavaimeni yöviraalleni, joten taksijonoon ja kotiin. Koska yövieraanikin oli lähtenyt aiemmin, en olisi millään voinut päätyä kotio aamutunteina. Hengasin pääsääntöisesti Yövieraani ja Lapualaisen herraystäväni kanssa. Yövieras ei edes ole mulle kovin läheinen kaveri, ja jotenkin jäätiin vähän etäisiksi, mutta jälkimmäisestä tyypistä tuli juuri sellainen - hyvä ja läheinen ystävä. Ja jos viikonlopusta jotain kaipaan, on hänen seuraansa.

Niin, Puolisohan ei tänä vuonna osallistunut. Kuten tavallista, sillä oli päivystys. Joka hiton vuosi se päivystää Lumouksen. Viimevuonna sai vahdettua, mutta nyt se on juuri hiljattain vaihtanut päivystyksiä erään toisen menon vuoksi, ei voinut millään kysyä asiaa taas. Tavallaan harmi ja tavallaan hyvä. Teki minulle ihan hyvää bilettää itsekseni, vähän etäisyyttä kaikkeen. En oikein itsekään tiedä, että olenko Avovaimo, asunko rakastettuni kanssa ja olen vakaassa parisuhteessa, vai olenko kämppis, asunko parhaan ystäväni kanssa samassa taloudessa, suhteessa, jonka intohimoprosentti vastaa juurikin about ystäviä ja kämppiksiä. Pitäisi kai ottaa joskus asia puheeksi Puolison kanssa, eikä paeta asiaa yöelämään tai elokuvien ja sarjojen fiktiomaailmaan.

Treenijuttuja.

On se uusi sali jännä paikka. Tutustuminen kestää, kun ei sitä vain kehtaa pyöriä ympyrää muun jengin treenatessa ja tutkia joka vekotinta huolella. Sitä päätyy tutumpiin ja varmempiin juttuihin, silmäilemään etäämmältä "jaa tuolla on siis kyykkypaikka...". Ehkä ensi jalkatreenissä uskaltaa jo tutustua kyykkypaikkaan, nyt tuntui olevan tangot varattuna sen verran tiheään. Ja liikaa jengiä.

Vaikka kyykyssäkin funktio on aika lailla joka paikassa sama, hienoisia eriäväisyyksiä on. Hervannassa esim. oli ihan oma paikkansa kyykylle, etkä sinä siinä muuta tehnyt. Tuolla tuntuu olevan enemmänkin näitä yleisiä tankoja, voit tehdä samassa paikassa mavea tai sitten kyykätä. Ei ilmeisesti ensinkään suoranaista kyykkypaikkaa, jossa tasan tarkkaan kyykkäät. No, ehkä tulen vielä sinuiksi uuden salin kanssa, ja uskallan treenata vapailla painoillakin pelkäämättä, että teen itsestäni idiootin. Mun tuurilla joku ottais kuitenkin Youtubeen niitä "Ei näin" -videoita :D

Liputan silti iltatreenin hienoutta. Jos jatkossa treenaan sunnuntaina, meen sinne vielä myöhemmin. Tänään painelin n. 18.30, parempi aika ois ollut seiskalta. Sali kun menee kasilta kiinni.

Olin tänään vielä iloisempi päätöksestäni jäädä kotio. Puolisolla oli nimittäin ihan perinteinen krapula, ja laatoitti vessassa aamusta. Sympatiat armaalleni, mutta kyllä se sai minut iloiseksi, että en itse ryypännyt. Pääsin salille, ja päivän sapuskoinnit meni ihan mallin mukaan. Ainoa miinus, että mun piti käydä kaupassa salin jälkeen. Muistin että kaupat ois kasiin auki. No eihän ne olleet, joten jäi sitten huomiset evässafkat hakematta, ja huomenna on se mission impossible eessä kun metästän kaupasta jotain muka terveellistä safkaa evääksi. Joopajoo.

Some Kind of Stranger

Tajusin tässä, että nyt kun ei ole enää työasioita murehdittavana, multa loppuu blogausaiheet. Koululla töissä ollessani purin tänne työvitutustani. Yrittäjänä rahamurheita ja stressiä. Nyt kun ei ole oikein kumpaakaan, mistä oikeastaan blogaan. Elämästäni? No kun ei mun elämässä ole just kirjoitettavaa. Tai no, te ketkä olette yhtään useampaa postaustani seuranneet, olette varmasti sen jo huomanneetkin :D

Viikonloppu oli vapaa, peräti tätä maanantaita myöten. Lauantaina käytiinkin chilifesteillä törsäämässä euroja chileihin. Puolison työkaveri J puolisoineen tuli meille saunomaan illasta. Pelailtiin scrabblea ja istuttiin iltaa. Ja tyypit pyysi meitä "kummeiksi" talvella syntyvälle lapselleen. Kummeiksi lainausmerkeissä siksi, että me ei kuuluta kirkkoon eikä siis siksi voida ihan virallisia kummeja olla. Kunnia kuitenkin.

Tänään hoidin vapaan kunniaksi vähän viimeisiä yrityksen paperiasioita. Kuten lopetuslomakkeen lähetys. Y6 on postissa! Keskeytin toiminnan, eli yritys on nyt niinsanotusti pöytälaatikossa. Ei toimintaa. Herättelenkö sen joskus? Nyt tekisi mieli sanoa, että en helvetissä. Mutta ei niin voi sanoa, eihän sitä tulevaisuudesta tiedä. Toistaiseksi en, enkä tällä hetkellä ole sitä mieltä että minusta olisi yrittäjäksi. Liikaa vastuuta ja vaivaa minulle.

Selkeästi nautin eniten, kun saan tehdä työtäni ilman lisävaivoja. Ja vastuuta selkeästi lähes vihaan. Kestän vastuun kyllä, mutta vihaan sitä. En nauti yhtään. Olen kovin perfektionisti, ja koen sen niin, että mitä enemmästä olen vastuussa, sitä enemmän on asioita, joiden täytyy olla täydellisesti. Jos kokonaisuudesta on yksikin asia vähänkin vinksallaan, koko hela hoito on epäonnistunut. Ehkä siksi yrittäjyys ei oikein sovi minulle. Koska on oltava täydellinen. Kaikessa. Jatkuvasti. Otan itse itselleni turhankin ison painolastin murehtimalla aika pieniäkin asioita. Työntekijänä on tietyt jutut jotka minulle kuuluu, nykypaikassa on kussakin vuorossa omat juttunsa jotka pitää hoitaa, mutta siinä se. Ne jutut eivät vaihtele, ne on helppo oppia ja rutinoittaa. Muuten onkin sitten asiakkaita. Asiakkaat vaihtelevat, ja olen sentään sen oppinut hyväksymään, ettei siinä kaikki aina mene ihan putkeen, ei joka asiakkaan kohdalla. Jotenkin asiakkaiden kohdalla on helpompi hyväksyä, etten ole hyvä kaikessa. Siinä ei myöskään asia aina ole minusta kiinni, on se toinen ihminen myös. Esim. viimeviikolla eräs rouva: "Jotain uutta pitäis saada, mutta älä ota mittaa pois kun haluan kiinni. Älä kerrosta, sillä muuten tulee ohut. Älä tee otsatukkaa, sillä se ei sovi. Mutta tee jotain uutta tälle mallille" ... Tossa kohtaa ei ole minun vika, että rouva lähti just sellasella tukalla kuin tulikin. Eri asia. Kaikessa muussa se onkin sitten eri asia. Minun pienessä mielessäni epäonnistuminen tai virheet ovat yhä ankarasti kielletty. Pitäisiköhän joskus jutella jollekin ammattiauttajalle tässä? Tuntuu välistä menevän nämä mun neuroosit vähän naurettavuuksiin.

Ei vaan perfektionismi, vaan se ihmiskammo myös. En esim. toistaiseksi ole palaamassa kuntosalielämään, sillä sellaista salia ei ole joka vastaisi vaatimuksiani. Suurin osa listautuu pois tasan yhdestä syystä: niissä käy muuta porukkaa. Pari ihmistä ei haittaa, mutta eihän salilla koskaan ole vain paria tyyppiä, jos se sali on oikeasti hyvä. Sellaiset salit, jotka vastaavat tarpeitani, niissä käy ihmisiä. Normaalit tyypit hyväksyy asian, mutta minä olen ennemmin menemättä. Ahdistaa ajatuskin jostain ruuhkaisesta kuntosalista. Ahdistun jo siitä, kun joku istuu viereeni bussissa. Kaipaan takkujani eniten just siitä syystä, että niiden kanssa mun viereeni ei uskallettu istua. En erityisesti pidä enää yökerhoista tai keikoistakaan. Tarvitseeko edes sanoa? Liikaa porukkaa.

Tätäkin olen koittanut vähän purkaa. Mikä niissä muissa ihmisissä niin ahdistaa? No ruukaisissa paikoissa se pakkokontakti. Vieraat ihmiset ihan iholla. Tarvitsen sen oman henkilökohtaisen tilani. Mutta paikoissa kuten kuntosalit? No aina odottaminen ärsyttää toki joo. Mutta en osaa sanoa sitä perimmäistä syytä. Ei kuntosalilla ole kukaan "iholla" tai henkilökohtaisella alueellani. Kukin tekee omia juttujaan I know. Ja tosi harvoin tarvii edes seisoskella, etteikö mitään pääsisi tekemään. Silti ahdistaa ja ärsyttää, jos salilla on enemmän kuin muutama tyyppi.

Kumpikin näistä ongelmistani on vain pahentunut vuosien myötä. Olen yhä pahempi perfektionisti, ja yhä erakompi. Tutustun kyllä mielelläni ihmisiin, menen mielelläni kaverien kanssa ulos, mutta en paikkoihin jossa on paljon muuta porukkaa. Esim. Jack the Roosterissa en ole käynyt koko kesänä. Enkä käy, sillä siellä on liikaa väkeä. Jepjep, vois ehkä ammattiauttajalle? Jos joskus jään sinkuksi niin musta tulee ihan taatusti crazy  cat lady :D

Huoh.

Voihan nolous muuten eilistä kotimatkaa töistä.

Pomppasin bussiin kuten tavallista, siihen perinteiseen ruuhkavuoroon. Jokin ärsytti nenääni, ja aivastin heti alkuunsa pari kertaa. Bussi täyttyy, joku neitonen istuu viereeni. Aivastelusta johtuen nenä alkaa vuotaa. Käsilaukun penkomista, tarviin paperia. Sitä ei ole. Ei palastakaan. Niiskutan, koitan vaivihkaa pyyhkiä yhä rankemmin valuvaa nenääni kädellä, ettei räkä nyt ihan poskella valu. Kaivan yhä laukkua, jos vaikka paperia löytyisi. Ei löydy. Bussista hypätessäni niiskutan ja pyyhin nenääni puistoyleisöstä huolimatta. Ennemmin pyyhin kädellä kuin annan rään valua pitkin poskia.Hyi helvetti. Miten mulle käy näin?!? Mitä normaalit ihmiset tekee tollai tilanteissa? Ainoa mikä olisi voinut olla vielä pahempi, olisi ollut nenäverenvuoto. En enää ikinä lähde mihinkään ilman paperia!

Kuin kaksi marjaa.

On aavistuksen hämmentävää, että jos olen yhtään tälläytynyt niin saan varmasti kuulla yhdennäköisyydestäni Sofi Oksaseen. Aiemmin olivat satunnaisia kommentteja, mutta nykyään saan kuulla aiheesta melkein viikottain. Asiakkailta, tutuilta, facessa, randomeilta bussissa.... Enkä oikein tiedä mitä ajatella enää. Yksi asiakkaistani kutsuukin minua Sofiksi.

Olen todennut, että sillä ei ole mitään merkitystä millainen on meikkini, tukkani tai vaatteeni, näytän ilmeisesti Sofilta siltikin. Ja laserleikkauksen jälkeen kommentit ovat vain lisääntyneet. Satunnaisille kommenteille pystyi hymyilemään ja kiittämään kohteliaisuudesta, mutta nyt kun huomiot ovat arkipäivää, tuntuu hämmentävältä. Ajatus, että jokainen meistä on uniikki, on aina miellyttänyt. Tuntuu vähän että minä en olekaan uniikki, vaan (tyylillisesti ja ulkonäöllisesti) vaatimattomampi versio Sofi Oksasesta.

Sofi vai Emilia? No ainakin otsatukka wammaa!

Olisin mielelläni se uniikki oma itseni, ilman lisänootteja että Helsingissä on joku joka näyttää samalta. Olisi joskus kiva kuulla ulkonäöstään "näytät hyvältä" tai "Hieno asu" tai sitten vaikka jotain kritiikkiäkin eikä vaan aina tuota "Oot tosi paljon Sofi Oksasen näköinen" -lausahdusta. Pitäisi kai joskus koittaa huvikseen näyttää tarkoituksella Sofilta, laittaa pyöreät lasit, muhkea rastakasa, valita Sofin tyylisiä vaatteita ja meikata hänen tapaansa ja tarkastella että mites paljon tässä oikeasti ollaan lookalikejä.

Tällä hetkellä en käytä rastalisäkkeitä about koskaan, koska se lisää huomattavasti Sofikommentteja. Välttelen meikissäkin samoja värejä, ja yhdessä kohtaa mietin koko goottityylin heivaamista asian takia. Tosin totesin, että sillä ei ole huomioihin merkitystä että olenko gootti vai en, joten pukeudun yhä miten haluan ja juuri niihin vaatteisiin mihin haluan. Ei kommenteissa sinänsä mitään pahaa ole enkä loukkaannu tai mitään, ei siitä ole kyse. Kai sitä haluaisi vain olla oma itsensä, kuulla jotain muuta huomiota välistä eikä aina sitä samaa miten paljon näytänkään joltakulta toiselta. Ja siinä, että meinasin silloin joskus saada mieheltä turpaan kun luuli tosissaan minua Sofiksi, ei ole mitään hauskaa! Toivon että moinen reaktio oli se ensimmäinen ja viimeinen kerta.

!

Lauantai-aamun järkytyksiä: Nähdä rentuhko eksäsi mtv3 yöchät -juontajana. Hui.