Angel cry

Hui, muutama viikko ja mä meen naimisiin! Jännä ajatus. Varmaan vetistelen maistraatissa ihan hulluna... Hääjutut on melkein kunnossa. Muutama juttu vielä niin ois kaikki ok.

Isoin homma onkin sitten sen jälkeen. Pitää pankkikortit uusia, ilmoittaa mun uus nimi about kaikkialle, passikuvat, uus ajokortti ja passi... Yay!

Maistraatti on perjantaina iltapäivästä, ja otettiin meidän sviitti jo perjantaista. Alunperin piti vasta lauantaina, mutta huone on hieno, siellä on pullo skumppaa meille yms ja Puolison perhe tulee jo perjantaina, joten mennään sitten maistraatin jälkeen suoraa sinne. Lauantaina käydään ruokkimassa kissat, mutta muutoin saadaan nauttia olostamme. Mulla on muutama lomapäivä viime kesältä, ja Puolisolla ihan talviloma, joten häät starttaa meidän loman. Mikäs sen parempi tapa kuin viettää pari päivää hotellilla nautiskellen.

Joo, ja kyllä mua vähän jännittääkin. Ei oikeastaan mikään muu, kuin se perheiden tapaaminen. Meidän perheethän eivät ole tavanneet ennen, koska välimatka. Raisio-Vaala on yli 600 km. Varmaan menee ihan hyvin, mutta joo, kyllä mua jännittää.

Töissä on aika hulinaa taas. Jengiä paljon poissa, mun alueen aluepäällikkö on lomalla joten pitää pärjätä aika itsenäisesti. Eikä siinä mitään ellei ois niin paljon väkeä poissa ympäri Pirkanmaan. Olen itsekin yhä aika puolikuntoinen, menisin lekurille uudestaan ellei lauantaina ois Vuodenaloittajais -juhlia. En kuitenkaan ole kuumeinen niin keikun sillä rajalla olenko työkuntoinen vai en. No, näillä poissaolomäärillä ei mulla ole nyt varaa sairastaa. Jouduttais varmaan laittaa lappu ovelle että "suljettu sairastapauksen vuoksi". Ja haluan niihin juhliin :)

Välillä ahdistaa taas kaikki työjutut. Tiedän etten halua olla parturi lopunikääni. Enkä ainakaan aluepäällikkö, mutta se on luonnollinen ainoa jatkumo uralle tässä firmassa. Enkä ole aina ihan varma siitäkään miten sekaisin päästäni olen kun tän liikevastaavapestin otin ja halusin. On tää aika työmaa.

Ja olen ihan untuvikko mitä pomohommiin tulee. Mietin taannoin, että eihän mulla ole edes niitä ominaisuuksia mitä pomoilta vaaditaan.Olen ihan liian tulinen, kiihdyn nollasta sataan hetkessä ja kun ärsyttää niin sen näkee ja kuulee. Pomon pitäisi olla alaisilleen aina tyyni ja rauhallinen. En aina osaa etäännyttää itseäni tytöistä tarpeeksi. Liian kaveri? Mun pitäisi olla etäisempi mitä olen. Puoliso olisi loistava esimies. Se on aina tyyni ja hallittu ja järkevä. Ei tällainen sähikäinen mitä minä. Meidän aluepäällikkö on loistava myös, aina iloinen ja ei ikinä suutu tai ainakaan näytä sitä. Luontainen hommassaan. Puoliso sanoi että nää jutut on opittavissa. Ehkä onkin, mutta miten voi oppia olemaan jotain muuta kuin on? Mä olen luontaisesti aika tulinen tyyppi jonka tunteet näkyy, niin miten helvetissä voi opetella piilottamaan ne? Samanlainen ikuisuushomma mitä on opetella olemaan hiljaisempi. Jännästi olen samaan aikaan aika tyytyväinen siihen mitä olen, ja sitten en ensinkään. Ei mua mun tulisuus ja tunteiden näyttäminen muuten haittaa, ainoastaan työllisesti. Mutta miten paljon haluan työlle uhrata? Muuttaa itseäni työni takia?

A blueprint for life

Meillä on nyt hääpäivä päätettynä, tai siis juhlien ajankohta. Nyt pitänee vain soittaa sinne paikkaan ja tiedustella kaikki käytännön asiat, ja mahdollisesti varata se. Yay! Maistraattiajasta ei ollakaan sitten puhuttu vielä mitään...

Kuunneltiin eilen eri muusikkovaihtoehtoja häihin. Oli kolmisen eri vaihtoehtoa mitä mietittiin, sellai trubaduuri -tyyppistä mies ja kitara -meininkiä. Saapa nähdä mitä häissä sitten on fiilikset, kun jo tässä koekuuntelussa olin ihan vedet silmissä Fields of goldin aikana kun visioin meidän häitä. Tarviin varmaan joku kilon nessuja sinne, ja vedenkestävät meikit. Herkkis tai mitään? Mutta minkäs sille voi, olen viimein naimassa mun elämäni rakkauden, ajatuskin herkistää.

Onnistuin jotenkin yöllä venäyttämään vasemman käteni. Ja joo, ihan nukkuessa! Heräsin jossain välissä ihan tolkuttomaan vasemman ranteen jomotukseen. Illasta ei mitään oiretta, että joku oisi vialla. Yht äkkiä vain. Varmaan nukuin jotenkin huonosti käsi linkussa tai jotain, mutta nyt on sitten tukiside vasemmassa ranteessa, jotta pysyisi about aloillaan. Onneksi vasen, pystyn ehkä tekemään työtäni. Ei voi nyt sairastaa, sillä töissä puhaltaa ne kuuluisat muutoksen tuulet. Jengiä lähtee tolkuttomasti ihan parin viikon aikana, kukin minnekin. Osa opiskelemaan, osa muuttaa tms, mutta tiedossa on jäätävä miehistövaje. Joku kiva saikkuli ei nyt ihan sopisi.

Niin, ja musta tulee nyt sitten vastaava. Sellai pienellä varauksella puolin ja toisin, että jos mä olen ihan perseestä tai se homma on ihan perseestä, niin voidaan vielä miettiä. Mutta uskon että pärjään. Jahka homma "vakiintuu" niin me muutetaan. Tai ostetaan auto, mutta uskon että muutetaan. Jonnekin vähän paremmalle sijainnille, mistä mun ois helpompi käydä duunissa. Totuus kun on, että ei me Härmälästä asuntoa voida kuitenkaan ostaa. Nää on kalliita täällä. Ja täältä käsin mun työmatkan kesto bussilla on ihan jäätävä, en ehdi oikein töiden lisäksi muuta tekemäänkään. Joten me muutetaan.

Skills in Pills

Kahdesta sangen rankasta työviikosta selvitty. Ja joo, sain ihan hyvät myynnit aikaiseksi, olin Pirkanmaan toiseksi paras viimekuussa. Tämäkin kuu lähtenyt hyvin käyntiin, tällä hetkellä olen meidän liikkeen ykkönen, mahdollisesti myös koko Pirkanmaan. Ja ei, en oo mikään supermyyjä, mulla on käynyt vaan tuuria. Kuuta on vielä jäljellä, joten en nyt vielä juhli hyviä myyntejä.. Tänhetkinen hyvä tulos vähentää vaan painetta loppukuusta. Niin, meillähän on nimittäin tulostavoitteet, joihin ois päästävä. Jos usea kuukausi menee heikosti, voi tulla jopa varoitusta ja sitemmin kenkää.

Nyt on sitten vähän leppoisampi kuu tulossa, viimekuussa tunnit paukkui ihan komeisiin lukemiin, mikä tietää tietysti hyvää tiliä. Olen kuitenkin pikkuisen iloinen, että edessä on taas vähän leppoisampi kuu. Ehtii miettimään muutakin kuin töitä.

Laihtunutkin olen, 5 kg. Tällä viikolla lähti 1.5 kg. Salirytmistä on saatu taas hyvin kiinni, ja ruokailut pysyneet tosi mallikkaasti hanskassa. Toki yksi iso muutos oli kilpparilääkkeeni annosnosto. Pitänee tosin kohta mennä kontrolleihin kun annosta nostin, mutta ainakin vointi on nyt bueno. Ja lääkärikin meni vaihtoon. Josko nyt sais tän sairauden kokonaan kuriin.  Mutta ihan mahtavaa, kun ennen aika puristavat housut vaan solahti jalkaan. Unentarve on normalisoitunut, jaksan paremmin. Eikä mitään ihmeellistä mättöäkään tee mieli. Oikeastaan ollenkaan. En edes kiellä itseltäni mitään, ei vaan oikein tee mieli mitään epäterveellistä. Olo alkaa olemaan jokseenkin normaali. Vatsakin toimii taas ihan tavallisesti. Ihan outoa voida näin hyvin :D

Tainted Love

Tauti nujerrettu ja olen taas elävien kirjoissa. Töissä olin jo viimeviikosta, peräti pari päivää ennen pitkää viikonloppuvapaata. On ihan höhlä olo kun käy niin vähän töissä. Minkä sitä sairastamiselle voi, mutta vituttaa kaikkien tulostavotteiden puolesta. Joku paskin kuu ikinä, kun muutenkin hiljaista ja ei ihan täysiä tunteja, niin sitten vittu sairastankin vielä. Perkele.

Muutoin elämääni ei jälleen kerran kuulu oikeastaan mitään. Parannuttuani olen innostunut vähän fiksaamaan elämäntapojani. Olen ollut aika virkeä, joten on tullut liikuttua ja syötyä varsin ok. Katsotaan mihin tää johtaa. Jo ennen sairastamista tuntui, että jotain haluan tehä. Ja myönnettävä se on, että paska ravinto ja sokeri ei piristä ketään, saatika kilpparivaivaista. En voi maata kotona mässyttäen ja odottaa, että koska tyroksiinit tehoo ja tois hyvän ja virkeän olon ja -20 kg kuin taikaiskusta. Ei tässä mitkään kuurit ja dieetit auta, vaan pitää hakea kokonaan uusi pohja valinnoille. Ja ihan jees on lähtenyt. Olo on huomattavasti aiempaa vireämpi. Se onkin mun lähtökohta, oma olo. Jos paino putoaa sivutuotteena niin kiva, mutta se oma vireys on pääasia. Se on tullut huomattua, ettei sokeri ja beige ruoka ole ikänä ketään vireäksi tehnyt.

Bad things

No työterveyteenhän kävi tieni ja nyt ollaan sitten saikella vielä huominenkin. Diagnoosina "akuutti ylähengitysteiden infektio" eli siis ihan poskiontelontulehdus. Ylläri. Varmaan joku sadas poskiontelontulehdus... Sain käskyn levätä ja popsia vähän antibiootteja sekä duactia. Yay. On tämä tauti jonnekin edennyt, en enää yski niin että keuhkot repeää, mutta niistän nenäni irti, poskionteloita sattuu ja ääni on yhä jossain ikänsä ryypänneen viskibassoisen röökimuijan tasolla. Kylmä on ihan kokoajan, vaikka minä nyt en yleensä mitenkään herkällä palele. Väsykin vaivaa, nukuin eilen varsin hyvät yöunet, mutta silti piti päikkäröidä pari tuntia.... ja nukahtaa yöunille jo kymmeneltä. Että nukuttua on tullut.

Mutta silti on ihan hitokseen tylsää. Ois kiva puuhailla kaikkea, mutta kun ei jaksa, ei oo voimia koska tauti. Netflixiäkään nyt jaksa kokoaikaa tuijottaa. Onneksi tänään saapunee mun tilaamani kirja, voin uppoutua J.R. Wardin vampyyrimaailmaan.

Keskiviikkona olisi palaveri töissä illasta, mutta mulla on saikkea. Haluaisin mennä sinne, palaverit on yleensä aika oleellisen tärkeitä. Mutta en tiedä voinko mennä kun oon saikella? Keskiviikko on muutenkin mun vika saikkepäivä, että palaverin aikaan pitäisi muutenkin alkaa keräillä itteään kohti työkuntoa. En kuitenkaan halua mitään "vitut toi kipeenä oo kun kerta palaveriinkin tuli" -settiä niskaani. Hmh. Ehkä kysyn asiaa vastaavalta huomenna. Että onko mun läsnäolo ok, joudun kuitenkin ilmoittelemaan mun työkunnostani torstaita ja perjantaita koskien. Ja ihan tasan tarkkaan meen töihin loppuviikosta, en kestä jos pitää koko viikko maata neljän seinän sisällä!

Let me break you

Äiti. Kerroin aiemmin äidilläni olevan rintasyöpä. Leikkaushan meni just fine, hyvä että löytyi aikaisin, ja ei ollut levinnyt imusolmukkeisiin. Huono homma on se, että se tyyppi on numeroa 3, kun paras on 1 ja huonoin muistaakseni 4. Niillä on lääkärillä kokous, että mitä tekevät. Saattaa mennä koko rinta. Seuranta on tiukka, ja uusiutuminen on mahdollista, huonolaatuinen syöpä kun on. Ja hommahan on geneettistä, joten luultavasti löydän itseni mammografiasta lähiaikoina. Ihan varmuuden vuoksi. Äidinpuolen suku kun on geneettisesti muutenkin taipuvainen syöpään, ja syöpä nyt ei mitenkään kerro itsestään että "Hei, olen täällä, tee jotain". Äiti sanoi tuntevansa itsensä juuri yhtä terveeksi nyt kuin ennenkin leikkausta. Hyvä että äitini on niin positiivinen tyyppi.

Varailin bussiliput visiittiä varten. Äitini sanoi, että sen tämä juttu on opettanut, että se elämä on tosiaan tässä ja nyt. Ei sitten ensivuonna, viikonloppuna, lomalla tai eläkkeellä. Elämä ei ole yhtä työtä, vaan jokainen päivä on todellakin elämisen arvoinen. Ja samaa olen huomannut itsekin. Englanniksihan nykyhetki on Present. Lahja. Sitäpäsitä. Välini vanhempiini on ollut välistä hankala ja vierailuhalukkuuteni pakkasen puolella, mutta kyllä tämä omaakin ajattelutapaa muuttaa. Veri on vettä sakeampaa, ja haluan nauttia jokaisen perheenjäseneni läsnäolosta kun he täällä vielä ovat.

Huolestuttaako? Vähän. Toivoin että asia ois just niin simppeli, että syöpä veks ja life goes on. Harmi vain, että syövän tyypistä johtuen se ei mene ihan noin. Sillä se voi uusiutua kyllä myöhemminkin. Muualle. Ei vain rintaan. Huolestuttaako oma terveys? Vähän. Syöpähommelit kun tosiaan ovat perinnöllisiä.

Varjelkoon mikä geneettinen lottovoitto. Samasta suvusta löytyy syövän lisäksi geneettisenä skitsofrenia, autoimmuunisairaudet (psoriasis, reuma, kilpirauhasvaivat), astmaa ja värisokeutta. Syöpä. Kamala sana. Meneekö kaikki pois jos vain suljen silmät ja toivon oikein kovaa?

Set the world on fire

Tälle tunteelle ei ole sanoja. Äidiltäni on löydetty rintasyöpä. Pieni, ja aikaisessa vaiheessa, että sinänsä asian pitäisi olla just niin ookoo että kyhmy poistetaan ja that's it. Äitini on ihanan positiivinen, Suhtautuu samalla lailla mitä flunssaan, tauti siinä missä muutkin ja se parannetaan. Ihana asenne. Toivoa sopii että kyhmy on hyvänlaatuinen, eikä tarvittaisi rankempia hoitoja, tai olisi uusimisen pelkoa.

Idioottina menin soittamaan työmatkalta, oli työtä pitää pärstä peruslukemilla kun julkisilla kulkee. Pääsin kotiin niin paruin sitten Puolison sylissä seuraavat puoli tuntia. Onneksi ostin jo aiemmin junaliput perheen luo. Ikävän lyhyeksi aikaa, mutta kuitenkn. Pitää mennä heti tammikuussa uusiksi.

Libella Swing

Noniin. Ravintoterapeutti koettu. Menin sinne vähän sekaisin tuntein, en tiennyt mistä edes aloittaa, tai mikä on oleellista tietoa ja ei. Terapettuneiti oli varsin ymmärtäväinen, kuunteli ja osasi kysellä sopivasti, jotta jutuissani oli jotain järkeäkin.

Tuloksena se, että siinä missä ruokarytmini on ihan ok, niin syömisen tahtia tulisi hidastaa. Ja ensisijaisesti keskitytään ärtyvän suolistoni hoitoon, eli kuukauden mittainen eliminaatiodieetti Fodmap -kaavion mukaan, eli pelkästään vatsaystävällisiä juttuja. Ei papuja, kaalia, sipulia, chiliä, rasvaista ruokaa, mausteisia ruokia, kivellisiä hedelmiä, vehnää, ruista tai ohraa, omenaa, hiilihappojuomia, makeutusaineita, hunajaa yms. Tammikuun loppupuolelle uusi aika, ja sitten aletaan lisäämään tuote kerrallaan. Katsotaan että mitä maha tykkää. Jos ei tykkää, niin tuote jätetään taas pois. Jos tykkää niin kivaa, voin syödä sitä.  Kokonaisuudessaan olen tyytyväinen että tulin käyneeksi. Kerrankin kunnon ohjeet, josta voin rakentaa itse arkeeni sopivat eväät. Ei mutuilua tai internetin ah niin laadukasta infoa, vaan tietoa. Vatsa-asiat ovat hidasta settiä ja joulukin on välissä, joten tammikuussa selvinnee, että mitä masu tykkää. Näin totaalista eliminaatiota en ole koskaan tehnytkään. Olen toki lukenut kyseisestä ruokavaliosta ennenkin, mutta en malttanut noudattaa kunnolla, chili ja sipuli kun ovat hyviä. Noh, kaikkeen tottuu. Vaikka ero chilistä ja kokis Zerosta tekeekin vähän kipeää.

Mulla oli pitkä viikonloppu, eli la-ma välinen vapaacombo, ja mites kävikään, perjantaina lähdin puoliltapäivin kuumeessa kotio. Vielä lauantainakin oli vähän heikko olo. Niin tyypillistä. Vähän vapaata luvassa ja kuka kuumeilee? Enskerralla sitten varmaan 23.12 klo 19 lävähtää joku tauti...

Innostuin taas näpertämään tukkani kanssa, ja takut ovat taas kehissä! Siis rastoitin tukkani. Hienosti olin jo pessyt viikonloppuna pehkon suolasaippualla, ja takuttanut niskaa n. 10 takun verran, ennen kuin kysyin pomolta, että mikä politiikka firmalla on rastojen suhteen.... Onneksi vastaus oli, että jos ovat sellai siistit, eikä "tuolla elää jotain"- mallia, niin rastat ovat ok. Tänään sitten takutin lopun pään, ja nyt pitäisi malttaa antaa vähän tiivistyä, koukkia virkkuukoukulla ihan perkeleesti. Jos viikonloppuna sais päähän jo parit jatkot. Nythän nämä ovat aika höttöiset vielä, kuten ihan tuoreet takut nyt yleensä ovat. Ei vaan voi koukkia määräänsä enempää, sillä kaikki se virkkuukoukuttaminen minimini virkkuukoukulla tuhoaa peukaloni, pakko antaa vähän toipua :D

Sinä Saatana

Sain viimein aikaiseksi varattua ajan ravintoterapeutille. Olen syömisten kanssa sekaisin kuin seinäkello. Olen lihava tunnesyöjä, kilpirauhasvaivainen, kärsin ärtyvän suolen oireyhtymästä... ja kaikkiin on olemassa oma ruokavalionsa. Syö näin jos haluat laihtua. Syö näin jotta kilpirauhasesi toimii. Syö näin jotta vatsasi ja suolistosi ei vittuile sinulle. Jos kaikkea noudattaa niin vittu jää jäljelle joku salaatinlehti! Olen lopen kyllästynyt ruokavaliopuljailuun! Haluan vain voida hyvin.

Joku sanoisi että syö vain normaalia ruokaa niin eikö sillä pääse puljaamisesta. Nojoo, ihan ok idea muuten, mutta mun herkästi ärtyvä vatsani aiheuttaa ihan kunnon fyysistä kipua, jos syön jotain väärää. Ja toisekseen, mitä on normaali ruoka? Se mitä Puolisoni syö? Puolison eväät ovat vain variaatioita omistani. Enkä minä tiedä mikä on "normaalia". Lapsuudessa syötiin aina vain keitettyjä perunoita. Puolet aikuisiästäni olen laskenut makroa ja kuluttanut rahkaa, kanafilettä ja parsaa. En minä tiedä mikä on normaalia ruokaa. No, normaaliushan on illuusiota, se kana & parsasetti on saliharrastaja fitnessintoilijalle normaalia, mutta pitsa, burger & makkara -linja on toiselle normaalia. Isälleni on normaalia syödä keitettyjä perunoita, suolakurkkua ja jotain lihaa, mielellään kermassa, kuten mun lapsuudessa syötiin. Mun elimistö ei kestä mun entistä "normaalia" ruokavaliotani, vastsa pistää vastaan ihan kunnolla.

Nyt olen sitten pitänyt ruokapäivistä kaiken varalle, vähän sellai kutina, että semmoi komento sieltä tulisi kuitenkin. Jos voisin vähän nopeuttaa juttuja laatimalla sen sapuskapäiväkirjan valmiiksi. Voisi laatia myös tekstiä siitä, että mitä mun mahani ei tunnu kestävän.. Netti on siitä perkele, että siihen tietoon helposti hukkuu. Ei tiedä mitä uskoa, kun sitä tietoa voi muokata kuka tahansa. Joten, ammattiapu, here I come.

Asiasta pihviin. Joulukuu kehissä, ja viimeinen työkuukausi aluillaan. Itselleni luontaiseen tyyliin olen laatinut varasuunnitelmaa, jos ei työsuhde jatkukaan. Tai no, tässä tilanteessa varmaan kuka tahansa miettisi että mitäs sitten. En varmastikaan pidä uuden työn kanssa kiirettä, pääsen kuitenkin liiton euroille. Ja luultavasti heitän hiusalalle hyvästit, käyn ehkä kurssia tai jotain koulutusta jostain muusta aiheesta. Olen aina halunnut käydä alkoholipassin... En voi palata kampaajaksi, olin aina aika paska naisten hiusten suhteen, ja nyt kun en ole naisten hiuksia väkertänyt puoleen vuoteen, olen entistä paskempi. Joku sihteeri ois ihan loisto, mutta vaatii varmaan vähän onnea ja lisäkurssitusta että saisi jonkun paikan, on nimittäin aika haettuja ne työpaikat...

Selvennykseksi.

Ahhh, kunnon yöunet <3 Tänään on selkeästi parempi päivä. En ole väsy, ja ruokakin pysyy taas sisällä. Onneksi maanantaille on hieroja...

Lueskelin eilistä tekstiäni ja pakko vähän selventää, mä ihan oikeasti juon alkoholia ihan hiton harvoin. Viimeksi olin juhlimassa elokuussa. Ongelma on lähinnä se, ettei millään halua skipata joka bileitä mihin on kutsuttu, ja selvinpäin on ärsyttävää kun muut ovat jurrissa. Olen kokeillut jokusen kerran, ja lähden yleensä ajoissa pois koska mun vitutuksen määrä kasvaa samassa suhteessa muun jengin kännin kanssa. Mun absolutistiset kaudet yleensä sijoittuu ankaran treenin kanssa samaan, joka on yhtä kuin erakoituminen. Oon kyllä aika erakko, mutta silti on joskus kiva käydä ulkonakin.

Luettuani tekstiäni läpi tuli sellai olo, että joku luulee että mulla on joku ongelma kuningas alkoholin kanssa, niin ei huolta, ei ole.

Down with the sickness

Mä en ymmärrä, että miksi aina teen sen. Ryyppään siis. Vuosi vuodelta seuraukset ovat yhä pahemmat. Maha sekaisin koko viikon, yöllä ei nukuta mutta aamulla väsymykseen voisi kuolla, joka paikkaa kolottaa ja olo on kuin olisi pahemminkin kipeä. Joo oli todella mahti viikonloppu, mun oli todella hauskaa, mutta vittu sentään! ja jos tää on tällasta kolmekymppisenä, en halua tietää miten pitkä "kankkunen" on kun mittarissa on 10 vuotta lisää!

Ja nytkin vältyin perinteiseltä krapulalta, selvisin aspiriinilla, mutta luoja tää niin ei ole sen arvosta. En ole nukkunut kunnolla pariin viimeiseen yöhön, sillä aamun väsymyksstä huolimatta olen illasta ja yöstä pirteä kuin peipponen. Maha on ihan sekaisin, sama mitä syö niin vessan on oltava lähellä, läpikulku on supernopeaa. Saisikohan ediä tai tehoa tukkupakkauksessa, jotta selviän tästä päivästä? ja pahin on tietysti tänään, kun mua tarvitaan töissä ihan taatusti, ettei saikkekaan tule missään nimessä kysymykseen.

Ja vaikka miten vannon, että mikään hauska ei oo tän arvoista, etten enää aiheuta tätä itelleni, niin ketä luulen huijaavani? Biletys on hauskaa, ja en ees biletä kuin tosi harvoin juon alkoholia vielä harvemmin, niin jotenkin sitä unohtaa tai vähättelee näitä seurauksia. Selvin päinkin voisi tietysti olla juhlimassa, ois varmasti huomattavasti parempi, mutta kännisiin ihmisiin menee niin hermo.

Mutta jumalatar sentään ootan vain sitä että oloni palautuu normaaliksi. Että saan nukuttua kunnon yöunet, levättyä, edes 6 yhtenäistä tuntia. Viimeyön 3 on joku vitun enkka. Sitä, että saan syödä taas ilman, että seuraus on varpusparvi ja hirveät kouristukset. Sitä että joka lihasta ei enää särje.

Saiskohan sitä jotenkin päähänsä ajatuksen, että on vähän niinkuin allerginen alkoholille? En syö kiivejäkään enää, kun oon vähä allerginen niille, olo ei oo hyvä kun syö niitä, niin voisko viinaan tulla samanlai? pavut, linssit ja cashew-pähkinätkin on helppo jättää väliin kun olo on huono kun niitä syö. NIin mites alkoholin kanssa? Jos ei jois, kun olo ei oo hyvä KOLMEEN PÄIVÄÄN kun vähän juo viinaa. Niin ja tää ei nyt taida olla ees ihan eka kerta kun tästä aiheesta vingun. Kyllä voi olla vähän tyhmä? kun ei kerrasta - tai ees kymmenestä kerrasta opi.

This is My War.

Toinen työviikko takana, ja olen yhä sitä mieltä että on kivaa <3

Nokian liike on varsin mukava. Perjantai ratkesi juuri siten, että vaihdttiin Lietsu Nokiaan. Piti mennä fillarilla, mutta koska sade, niin lahjoin pienestä bensarahasta työkaverin kuskaamaan. Pääsin etenemään harjoittelusta aidoksi työntekijäksikin. Tai ainakin asiakaspalvelun osalta. Tittelini taitaa olla harjoittelija just niin kauan, kunnes suoritan kokeen. Jep, meillä on koe uusille työntekijöille koulutuksessa opituista asioista. Sen jos vielä suorittaisi. Niin, ja pitäisi huolen että noudatan jatkossakin konseptia. Petrata pitää ehdottomasti myynnissä ja jäsenyyssuosittelussa. Keskityn niin valtavasti leikkaamiseen ja asiakaspalveluun, että tuppaa se myyntipuoli unohtumaan. On kuulemma jokseenkin luonnollista näin alkuvaiheessa. Ehkä se siitä.

Asiasta kukkaruukkuun. Tajusin perjantaina, että vihaan yhä ihan tolkuttomasti sitä, että olen riippuvainen jostain toisesta. Luulin nimittäin toipuneeni siitä, mutta tuntuu, että olen melkeen pahempi mitä ikinä. Vihaan sitä, että en pärjää itse, että tarvitsen jonkun apua johonkin. Kun tajusin perjantain kelin olevan onneton, ettei pyörällä pääse/kannata mennä, oikeasti harkitsin sitä taksia. Maksavani n. 50 euroa työpäivästä. Ja ihan siksi, ettei tarvitsisi vaivata toisia, olla toisesta riippuvainen. Enemmän se on sitä, etten halua vaivata ketään. En halua olla avuton tai vaivaksi. Samalla lailla kun mun pitää oppia kaikki heti, onnistua kaikessa just heti kerrasta, niin mun pitää myös pärjätä kaikessa omillani. Mulla on tosi usein suunnitelmat a, b ja c, jos johonkin liittyy useampi ihminen. Sellai vaihtoehtoja, että jos suunnitelma a jonkun muun kanssa kusee, niin on aina b ja c ihan itsekseni. Ja kyllä, jopa parisuhteessa. Ollaan oltu Puolison kanssa yhdessä tasan 9.5 vuotta. Miltei vuosikymmen, ja yhä mulla on plan b. Jos Puoliso jättäisi, niin että mitä teen, minne menen, miten pärjään jne. Luulenko sitten että tarvitsen varasuunnitelmiani? En. Meidän suhde on varsin kunnossa, ei meille mitään tapahdu. Mutta plan B on aina oltava. Ja osaatteko muuten yhtään arvata, että miltä tuntuu, kun asiat eivät menekään "suunnitelmieni" mukaan? Sillä eiväthän ne yleensä mene. Aiemmin velloin "epäonnistumisessani", nyt luon aika nopeasti muuttuneiden tilanteiden pohjalta uusia suunnitelmia D, E ja F. Joo, se ammattiauttaja vois olla hyvä.

Ja nyt tämä perfektionismini multihuipentuma päähänpinttymäni joutuu tosi koetukselle, sillä meillä on menossa yhteinen rahansäästösuunnitelma, joka asettaa mut tavallaan vähän riippuvaiseen asemaan. Menossa on kuukausi nro 1, ja vietävä mikä päänsisäinen taistelu on käynnissä. Joo, kaikki etenee suunnitelman mukaan. Kaikki on ok, mutta varjelkoon miten mua ahdistaa, kun ei ole plan B, on vain tämä toteutettava A, ja siinä ollaan me molemmat. Me. Ei minä, vaan Me. Ei mulla oikeasti ole hätää, kaikki on juuri hyvin. Mutta vietävä on vaikea tärkeässä asiassa antautua yhden suunnitelman varaan. Kun ei voi tai auta miettiä entä jos. Ja tarkennuksena, että kyse on ihan säästämisestä, ei mistään riskialttiista jutusta. Miten sekaisin voin oikein olla, kun säästäminenkin ahdistaa mua, jos sitä tehdään Me yksikkönä, eikä Puoliso ja Minä kumpikin erikseen itsenäisesti. Luotan Puolisooni, mun Kallioni. Siitäkään ei ole kyse. En tajua että mikä mut tekee näin neuroottiseksi, mikä on, että mun on kaikessa oltava niin vitun itsenäinen. Perfektionisti olen ollut aina, tai siis niin kauan kuin muistan, ja tiedän about mistä se johtuu, mutta miten vitussa se vain pahenee, vaikka kovin yritän päästä siitä eroon!

Olen tajunnut hiljakkoin myös sen, että vaikka luulin aiemmin haaveilevani ja toivovani naimisiin menoa, niin todellisuudessa se on vähän ahdistava ajatus. Koska siinä jos missä ollaan todellakin Me, ja on vain se plan A. Yksikkö. Koen että ollaan sitä näinkin, mutta jotenkin ajatus siitä virallisesta paperista/sormuksista/sinetistä on vähän ahdistava. Enkä todella tiedä, että voinko ikänä "heittäytyä" mihinkään sillätavoin. Luopua mun kuvitteellisesta itsenäisyydestäni. Eihän sitä itsenäisyyttä mikään sinetti, paperi tai sormus vie, mutta jotenkin siltä se tuntuu ajatuksena. Ai että oon kyllä sekaisin. Onneksi sentään tajuan sen itsekin :D

Sapuskoinnista ja terveydestä

Ajattelin tehdä nyt sapuskoinnista ja terveydestä ihan oman postauksensa ihan selvyydenkin vuoksi. Voi selventää juttuja joillekin ystävilleni, että miksi teen sellai ruokavalintoja mitä teen.

Miksi syön niin pirkaleen rajoitetusti? Saan aina aika-ajoin kuulla ruokavalinnoistani. "Syö kuule kunnon kotiruokaa, ei sillä ole kukaan ennenkään sairastunut" tai "älä ole noin nirso" tai "onks toi joku uus laihdutusjuttu?" tai "kokeile noita jutan dieettejä, ne sopii kaikille" tai "Eihän sun kanssa voi minnekään mennä kun oot tommonen" tai "Ei ennenvanhaan tommosta ollut, kyllä on taas näitä nykyajan hömpötyksiä" tai "Söithän sä ennenkin kaikkea..." tai "etkai sä usko noihin hömpämpömppä-hippiruokavaliohin?" ja jos kuulen jonkun noista vielä kerrankin, tirvaisen.

Ensinnäkin, millään syömisilläni ei ole mitään tekemistä laihduttamisen kanssa. Mulla on erinäisiä sairauksia, jotka vaatii tarkemman ruokavalion. Kilpirauhasen vajaatoiminta, ärtyneen suolen oireyhtymä sekä uusimpana diagnosoituna suoliston hiivasyndrooma. Kaksi viimeisintä vaatii varsin tarkan ruokavalion, jotta oireet pysyvät kurissa.

Kilpparista nyt olen puhunut ennenkin, tuttu juttu. Ärtyneen suolen oireyhtymä tarkoittanee, että tietyt ruuat- yleensä runsaskuituiset ja hieman hankalasti sulavat- saavat vatsani ja suolistoni ärtymään, mikä aiheuttanee kipua, ripulia ja ummetusta. Hiivasyndrooma merkitsee, että suolistossani on runsaasti hiivaa. Sellaista elimistön omaa, jota sokerinen, rasvainen, valkoista venhää ja alkoholia sisältävä ruokavalio buustaa. Hiivaa aiheuttanee myös antibiootit, e-pillerit, hormonaaliset muutokset yms. Oireina mm. voimattomuus, väsymys, päänsärkyä, ärtyneisyyttä, keskittymisvaikeuksia, makean ja leivän himo, alapään ongelmat kuten kirvelyä ja kutinaa, nuhaa, suun sammas, ihottumaa, tulehduksia poskionteloissa ja nielussa, ummetusta ja ripulia, turvotusta, kouristelua, yskää, suun kuivumista, ientulehdusta.... Vain näin muutama mainitakseni, jotka kaikki ovat jokapäiväisiä seuralaisiani. Toipuminen hiivasta on alussa, ja voi olla vuodenkin prosessi.

Ensinnäkin, vehnää en syö enää lainkaan. Kilppari vaatisi vain vehnän gluteenin välttelyä, hiivasyndrooma vaatii venhän poiston kokonaan. Sokeri. Kaikki kolme sairauttani vaatii sokerin eliminointia ruokavaliostani. Sokeri nostaa tulehdusarvoja ja on hiivan ruokaa. Hiiva, hiivasyndroomalainen ei voi syödä hiivatuotteita. Alkoholi, mallastuotteet, käymisteitse tuotetut tuotteet, kaikki pahasta hiivasyndroomassa. Makeiset, leivonnaiset, sienet, homejuustot, huonot rasvat... kaikki ovat kiellettyjen listalla. Ja tarviiko edes erikseen mainita, että einekset ja pikaruoka tietysti! Lisäksi ärtyneen suolen oireyhtymä vaatii rasvaisen ja raskaan ruuan, omenien, kaalin, tiettyjen pähkinöiden, erinäisten makeutus- ja lisäaineiden, sekä papujen välttelyä. Helppoa eikö? Joku sanoisi, että kaikki hyvä on kielletty. Mennäänkö ulos syömään? Käyhän se, salaatit ovat aina hyvä vaihtoehto!

Mitä sitten syön? Riisi ja riisituotteet ovat ystävä. Riisi sellaisenaan, riisinuudelit... siitä saa jauhojakin! Jos kaalit ja pavut pitää vähäisenä ja satunnaisena, muut kasvikset ja vihreät ovat sallittuja. Hedelmistä suurin osa on ok, viljoista vehnää lukuunottamatta kaikki muut. Lihat, kala, kana, munat.... Onhan siinä listaa. Se, etten syö pastaa, tavallista leipää, makeatuotteita tai alkoholia, ei nyt ole niin paha rasti. Aika normi ruokaa sitä voi yhä popsia, mahdollisimman luonnollista ja puhdasta ruokaa. Hiivalista on aika tuore juttu, ja siinä on yhä tottumista ja opettelemista. Mutta hiivan voi häätää about ainoastaan ruokavaliolla, joten ei ole pelleilemistä. Ei edes sitä kuuluisaa "ota nyt vain tän kerran" -kertaa. Onneksi olen ollut alkoholiton ennenkin, tästä tipattomasta tulee vain pisin kausi ever. Ja toi kohta sokeri. Kilpparikin sitä jo vaati vähennettäväksi, mutta olin vähän laiskanläntä sen suhteen, sokeri kun on niin maan hyvää. Mutta nyt ei auta, poistolistalle meni sekin. Ja parempi niin. Sillä se oirelista joka mulla on, en halua elää niiden kanssa yhtään sen kauempaa mitä on pakko. Iso läjä ärsyttäviä, mutta sangen pieniä vaivoja. Vaati vähän kynnystä lähteä selvittämään, että olenko luulosairas vai voisko olla jotain selitystä.

Ja jos yhä olet sitä mieltä, että pelleilen ruokavaliolla turhaan, olen luulosairas tai muuten vaan huomionhakuinen typerys kummallisine ruokavaliovaivoineni, pidä asia omana tietonasi. Olet hiton onnekas, jos sun ei tarvitse välttää terveyden vuoksi mitään ruoka-ainetta.

Overkill

Viikonloppu sujahti ohi aika nopeasti, mutta olinhan lauantaina töissä. Lumouksen jälkeinen masennuskin on jo takana.

Piti viettää rattoisa kotiviikonloppu, koska Lumoukseen paloi rahaa ihan liikaa. Mutta ystävämme Make kyselikin suunnitelmiamme, ja kutsuttiin tyyppi meille. Saunottiin, kuunneltiin kaikenlaista musaa ja puhuttiin paskaa. Meiltä otettiin taksi ja Amadeukseen, ja loppuillasta sitten Semaforiin. Joo, luitte oikein. Ja Sema oli ihan tyhjä! Hitto siellä ollu ketään! Menee varmana nurin ihan just...

Vältin kankkusen, ja sunnuntai meni ihan mukavasti. Tänään käänsinkin uuden lehden, ja ostin salikortin. En ole hetkeen käynyt, mun suosikkisali sijaitsee kuitenkin ärsyttävästi keljun matkan päässä. Mun uusi salini taas tossa 5 min kävelyn päässä, pari minuuttia fillarilla. Auki se ei ole niin hyvin mitä entinen, mutta enpä mä ikinä salilla käynytkään aamu viideltä tai ilta yhdeltätoista.

Sain motivaatiopuuskan liikkumiseen, kun luin erään kilpparistin blogitekstin. Mimmi kisaa fitnesskisoissa, ja hitto miten sinnikäs. Joutuu tekemään tuplatyön muihin verrattuna kilojen kanssa, mutta ei luovuta. Ihan samanlaisia oireita sillä on kuin mulla, mutta hän painaa väsymyksestä huolimatta, kun tietää, ettei se nukkumalla parane. Että aina voi voivotella kilpparia että kun on niin sairas, tai sitten toimia siitä huolimatta. Mä valitsin jälkimmäisen. Joo, en ole ihan terve, mutta en anna sen häiritä. Liikkuminen on ihanaa, ja kaipasin salia ihan älyttömästi. Myönnetään kuitenkin, että nyt väsyttää ihan tolkuttomasti. Kävin tosiaan aamusta salilla, menin pyörällä 7.5 km kympiksi töihin. Töissä oli kiirus, ja kuudelta samat 7.5 km takaisin. Suoraa tiskaamaan ja ruoanlaittoon, ja nyt syötyä kun voi viimein hengähtää, voisin kaatua sänkyyn. Mutta tää uupumus on aika ihanaa.

Mutta ehkä tauko on tehnyt hyvää. Nyt treenaan taas siitä treenaamisen ilosta. En laske makroja tai punnitse kanafileetä, ei sen niin väliä. Treenaan, koska pidän siitä, se on mun harrastus. Mun aineenvaihdunnalla tuun tuskin ikänä olemaan niin tikissä mitä 1.5 vuotta sitten olin, mutta entä sitten. Mun kroppa on varsin hyvä just näin. Onnellisimmillani olen kuitenkin ollut kun elintavat ovat olleet terveelliset, kun ruoka ja liikunta on hyvässä tasapainossa, eikä netflix, alkoholi tai biletys ole hallinnut vapaa-aikojani. Siihen haluan takaisin.

Viikonloppuna Puolison Veli & Käly tulevat käymään. Mennään perjantaina ravintolaan, luultavasti 2H+K. Lauantaina mietittiin että pyynikillä vois käydä, ehdotin myös Näsilinnaa ja Arboretumia, tyypit kun kyseli Tampereen nähtävyyksiä. Ihanaa tehdä jotain muuta kuin kiskoa viinaa. Itsehän ajattelin vedellä pelkästään kivennäisvettä, haluan sunnuntaina salille!

Make Me Believe

Asiaa ja ajatuksia läskistä.

Mulla on työkaverina eräs kisoihinkin osallistunut salikonkari. Tyyppi on ihan mukava, mutta voi luoja mikä asenne sillä on. Haukkuu aika kärkevästi kaikkia pyöreämpiä että "Miksei toi tee itelleen mitään???" tai vastaavasti ruumiinrakenteeltaan hoikempia "Eihän tolla oo ees persettä, kannattaiskohan kyykätä vähän!?!" Ilman, että kukaan hänen mielipidettään kysyy. Salilta bongatessaan aloittelijan, joka teki liikettä väärin, tyyppi oli ilkkunut että "Mihinköhän ton liikkeen ois muka tarkoitus ottaa?" Aloittelijan vastatessa, oli sitten jatkanut että teet sen väärin, kannattaisko opetella eka ja tulla salille vasta sitten. Ai että pistää vihaksi. Välistä on saanut purra hammasta ihan todenteolla, ettei työrauha kärsi. Helvetti, kaikkienko pitää mahtua samaan muottiin? Ja hemmetti, jos joku tekee liikkeen väärin, niin voisko vaikka neuvoa eikä ilkkua! Just noiden tyyyppien takia ihmiset ei uskalla käydä salilla!

Ja minä kun en ole idiootti, tiedän ihan täsmälleen mitä mieltä hän on mun kiloistani. Sanoi asiakkaalle taannoin että "Noi kilpirauhasjutut on kyllä sen päivänen tekosyy ettei tosi, kyllä sitä jokainen laihtuu jos vain nostaa perseensä sieltä sohvalta". AAAARGH! Olen kasvattanut rautaisen itsehillinnän, oltais oltu tuon kanssa jo useamman kerran aika sodassa. Joo, niinhän se teoriassa menee. Tekosyyt sikseen ja perse ylös penkistä. Liiku ja syö vähemmän mitä kulutat, niin kaikki laihtuu. No guess what, minä kokeilin 3 viikkoa 1300 kcal ruokavaliolla, laihduin ihan kokonaiset puoli kiloa. Yay! Oliko sen arvoista? No ei helvetissä!

Ensinnäkin. Vittuako mun kilot muille kuuluu? Mikä siinä läskissä nyt edes niin ärsyttää? Sekö, että pullukka istuu terassilla auringossa tyytyväisenä ja syö burgerin vailla huolen häivää, kun toinen "uhraa" kulinaristiset nautinnot terveyden ja fitneksen nimessä ja jumppaa viikosta toiseen? Onko se kateutta? Miksi toi voi syödä suklaata ja mä en? Toki ymmärän visuaalisen puolen katukuvassa, jos ne makkarat on tungettu liian pieniin vaatteisiin, esimerkkinä Johanna Tukiainen. Makkara kuoressa -efekti, mutta sehän on nyt ihan sama vartalomallista riippumatta, ei ole kovin kaunista minkään kokoisella jos vaatteet ei istu. Terveys? onko jokunen ylikilo muutoin hyväkuntoisella tyypillä niin vaarallista? Ennen kuin tuomitaan, ilkutaan ja paheksutaan, oisko hyvä muistaa että ihmisillä on eri taustat, ikinä ei voi tietää kenenkään todellista tilaa, onko sairautta, lääkkeitä tai muuta. Tai pahempaa, mikä historia sillä pullukalla on, eräs tuttu kertoi ystävästään, jolle oltiin ilkeilty sen kiloista. Ja se on sairastanut nuorena anoreksiaa. Hienoa, kannattaa kommentoida jonkun läskejä paremmin tietämättä taustoista, voit laukaista jonkun syömishäiriön uudelleen! 

Samaan aikaan luukutetaan tasa-arvoa, miten erilaisuus on ok, ollaan Lennejä ja sateenkaarilippuja. On ok kun kaikki on erilaisia, yaaay! mutta älä saatana kehtaa olla liian lihava, liian fitness, liian laiha, liian tyytyväinen itseesi. Muista kokeilla paleot, karppaamiset ja kaalisopat, muista haluta fitnesskissakroppaa ja haluta olla hoikka. Muista palvoa painoindeksiä terveyden mittarina, ylikilot tappaa ja kaikki ruokanautinnot ovat saatanasta. Ihan jäätävää tekopyhyyttä luukuttaa tasa-arvoa ja erilaisuuden rikkautta ja sitten perään tuomita vartalot, jotka ei mahdu just sun kauneuskäsitteeseen? ja se dissaus verhotaan terveyden kauniiseen viittaan, väitetään että ollaan vaan huolissaan toisen terveydestä silmät kirkkaina. Ai oletko lääkäri? No sitten, tunnet varmasti tyypin kaikki taustat, kun voit arvostella terveyttä. Ja miksi kenenkään pitäisi muuttaa itseään jonkun muun vuoksi? Mä en tee mitään itselleni kenenkään muun vuoksi, kuin itseni! Voi kysyä Puolisolta, että monestiko olen hänen mielipidettään kysellyt esim. hiusmallia valitessa!

Olen ollut sekä tosi laiha, että nyt vähän lihava. Ja jos jotain olen oppinut, onni ei ole painoindeksistä tai vaatekoosta kiinni. Eikä terveys. Ollessani parhaimmassa kondiksessa ikinä, siitä seurasi pahin olo ikinä kun vajaatoiminta iski. Josta toivutaan vieläkin. Ja on muuten jännä miten ihmisiä toisen koko oikeasti vaivaa! Ollessani laiha, oltiin muka niin huolissaan kun söin terveellisesti, ettei nyt ihan anoreksiaa ole! ja kai muistan elämästä nauttia! Ruokavaliossani ei ole oikeastaan kamalasti mikään muuttunut, syön yhä hyvin samanlaista evästä mitä silloin, mutta jännästi kun olen lihava, kukaan ei ole huolissani ruokavalioni terveellisyydestä! Vähän katsotaan kulmien alta että jopas olen päästänyt itteni läskiksi, jotkut vähän katelisena kun mua ei enää kilot vaivaa. Niin ja BMI ei ole maailman luotettavin mittari. Lihasmassaahan se ei huomioi. Olen joo vähän pyöreä, mutta ette uskoisi mitä mun vaakalukema näyttää, tai mikä mun bmi on. Kerroin äidilleni: "Sun vaaka on rikki, et sä paina niin paljoa".

Jos on hoikka, ollaan kadeja että vittu kun toi on tossa kunnossa. Hoikka ja sillä on hyvä itsekuri. Jos on läski, ollaan kadeja että vittu kun toi ei laihduta, miksi se saa nauttia herkuista ja mä tässä kärsin? Hitto tässä koko jutussa on jotain niin pahasti pielessä ettei tosi!

Niin ja korostetaas näin loppuun, että ääripäät ovat eri asia, joo jos on 300 kiloa painava ja 170 cm pitkä niin ei varmaan oo joo kauhean terveellistä. Tai jos se sama tyyppi painaisi 35 kg. Eipäs haljota oljenkorsia siellä.

Only one who waits

Kuukausi vaihtui, ja sitä myöten pomon asenne mua kohtaan. Kuukausisaldo sijoittikin mut toukokuun ykköseksi, ja tein viimeviikolla ylitöitä ihan mukavasti, joten pomo oli eilettäin harvinaisen nöyrä. Pomo pyysi käytöstään anteeksi, ja minä lupasin olla kiirehtimättä uuden duunin kanssa. Töissä on taas parempi olla, ja työmotivaatio on huomattavasti korkeampi. Sopu, vihdoin! Nyt tarvii vain pitää se saldo mukavan kohollaan, ja tehdä välistä niitä ylitöitä. Näkyy tilissäkin, ylityöt tuo rahaa. On nimittäin harvinaisen selvä, että musta halutaan jälleen hyvin äkkiä eroon, ellen pysy saldoissani tarpeeksi korkealla.

Muutoin elämässäni on taas seesteisempi vaihe käynnissä. Ollaan Puolison kanssa tuijoteltu Sons of Anarchyn kahta viimeistä kautta aika intensiivisesti, mutta siinäpä se, ei bileitä tai juhlia edes tiedossa. Seuraava suunniteltu meno on jussina. Hyvä niin, kevät on ollut aika aktiivista sosialisointia, on aikakin istua välistä kotona.

Oma olokin on taas parempi. Tein hienoisia muutoksia ruokavaliooni, ja homma näkyy lisääntyneenä energiana ja parempana vointina. Kilpparikoomakausi jatkuikin tarpeeksi pitkään, kun olo oli vähän kyseenalainen. Nyt on taas enemmän oma itsensä. Suurin haaste mulla on pysyä siinä hiton ruokavaliossa. Sillä on mun olon kanssa niin suuri merkitys, mutta helposti lipeän gluteenillisten herkkujen puoleen jos mieli tekee, koska ei se vehnä kuolemaksi ole. Noei, mutta siltä se vähän tuntuu kun veto on ihan täysin pois. Ei se ole sen arvoista, pitäisi vain muistaa se silloin kun mieli tekee jotain mättöä.

Lay the Ghost to rest

Viiiiikonloppu!

Tai no, yksi 6.5 tunnin duunipäivä vielä edessä, mutta perjantain työpäivän jaksaa vaikka käsillään seisten, jos lauantai on vapaa.

Mun pitää nauttia tästä, sillä seuraava vapaa on porukoiden juhlat ja sitä seuraava nimiäistilaisuus. Sitten vedetäänkin kasa lauantaita putkeen. Noh, arkivapaat ovat mainioita salipäiviä.

Olen taas saanut kiinni salikärpäsestä, yay! Olo on taas vireämpi mitä aiemmin. Viimein! Vihaan sitä zombieoloa kun ei huvita tai jaksa mitään. Sitä oloa on jopa vaikea kuvailla. Monesti jos sanoo että "ei saa aikaan/ei huvita/jaksa" se tulkitaan sellaiseksi aikaansaamattomuudeksi. Omaksi "valinnaksi", joksi jonka voi korjata sillä legendaarisella "ota itseäsi niskasta kiinni". Mutta kun kilpparizombie on eri asia. Zombie on hyvä sana. Menet automaatiolla arjen, mutta sitä vireyttä ei saa päälle mistään. Nukut vaikka miten paljon, syöt mitä tahansa, mutta ei auta. Olo on kuin zombiella, ei vain saa tehtyä mitään, ei ole virtaa, menet sellaisessa sumussa.  Haluaisit vain koomata. Tuijottaa telkkarista vaikka ostosteeveetä, kunhan ei tarvitse ajatella tai tehdä mitään. Vähäinenkin energia menee työssäkäyntiin ja arjen pyörittämiseen. Viimepäivät olen setvinyt pyykkivuorta ja kämpän siisteyttä, taannoinen koomajakso aiheutti pienen viiveen siivoustasossa.

Ei ole mitään saleilua kummempia suunnitelmia. Olisi ystävän synttärit Orimattilassa, mutta ei ole nyt varaa matkustaa kun on näitä partyjä ollut. Leffassa ajateltiin käydä, moikataan kummipoikaa ja sen sellaista. Tänään ei ainakaan voi ryypätä, kun huomenna ois taas labrat ja pitää olla paastoarvo. Tosin, kuten viimeksi taisin mainita, on sen verran paljon tullut nyt kiskottua niin jos nyt jättäisi väliin. Viimeksi tuli nautittua pari alkoholijuomaa tiistaina.

Käytiin tiistainakin ulkona töitten jälkeen. Korkattiin Paapan kapakassa terassikausi kun odoteltiin Puolison Serkkua vaimoineen, tyypit kun on Tampereella lomalla. Käytiin August Von Trappessa syömässä. Paikka on Hans Välimäen uusi belgialainen bistro & baari. Kokemus oli varsin mukava. Jopa tiistaiksi oli hyvä olla pöytävaraus, sen verran paljon oli porukkaa. Sapuskan sai aika tehokkaasti gluteenittomana, ja ruoka oli tosi maukasta. Paikoitellen erikoisia yhdistelmiä, esim. sinappia juustolautasella, mutta yhdistelmät toimi. Juomapuoli oli mukavan erikoista, perinteistä karjalaa, lapparia tai karhua et sieltä löydä. Kalliit juomat, halvimmillaan siinä 8.50, mutta sinne mennäänkin nauttimaan, ei ryyppäämään. Muutoin selvittiin mukavan maltillisella hinnalla, kolmen ruokalajin illallisesta huolimatta. Ihan kohtuuhintainen paikka, hyvää ruokaa, joten varmasti käydään vielä joskus toistekin. Suosittelen. Jos kuitenkin olet kasvissyöjä, skippaa. Listalla oli tasan yksi kasvisvaihtoehto.

Prophetian

Helvetti mikä työpäivä lauantaina. Vajaasta miehityksestä huolimatta asiakasmäärä oli ihan ok, ei mitään tolkutonta kiirettä. Mutta. Yksi sana: Täi. Iltapäivästä penkkiin istui n. 10-12 ikäinen poika, isänsä jäi odottelemaan. En päässyt kuin alkuun, ekat osittelut tekemään kun bongasin hiuspohjasta jotain elävää. Hyyyi. Isä totesi että "Ai onko niitä vieläkin? Ollaan taisteltu niitä vastaan tässä..." Ookoo. Oisko voinut tarkistaa asian etukäteen? Blondi kundi, täit ja saivareet näkyi tosi selkeästi. Asiakas pihalle ja minä siivoan. Ja siivoan. Ja siivoan.

Hetken emmin, että voinko mennä illasta veljeni luo bilettämään Turkuun, jos on kerta riski että mulla ois täitartunta. Huolellisen tutkailun jälkeen ja työkaverin järjen äänen perusteella päätin että bilettämään vain. Ei se täi nyt mikään hirvikärpänen ole. Olen bongannut täitä ennenkin, koululla ollessa. Mutta asiakkaat ovat aina olleet oppilailla, tää oli eka kerta kun oli omalla asiakkaalla. Hyi helvetti! Vielä eilen tutkailin kammalla hiuksiani ja huokaisin pienestä helpotuksesta kun kampaan jäi vain hiuksia.

Ja muutama sananen tästä hiuspohjan kutsumattomasta vieraasta. Täitä ei kiinnosta puhtaus tai varallisuus. Täi on kiinnostunut päänahasta ja verestä. Se ajatus, että täit ovat vain epäsiisteillä ihmisillä tai rastapää hipeillä on myytti. Pääasiassa täit esiintyvät lapsilla, tai sitten lasten kanssa tekemisissä olevilla. Täi leviää kontaktissa helposti, mutta ei se nyt ihan päästä toiseen hyppää.

Niin, hyppäsin töiden jälkeen junaan ja kohti Turkua. Veljeni muutti tyttöystävänsä kanssa yhteen, ja Veli täytti vuosia alkukuusta, joten siinä hyvä bileiden aihe. Kivaa oli, paljon uusia ja muutama vanhakin tuttavuus. Veljen bileissä on usein sangen kivaa. Piipahdettiin baarissa, Torget tai Tårget vai mikä nyt oli. Veli oli kuitenkin jo sangen päissään, joten yksien jälkeen takaisin Veljen luo. Olin nukkumassa ennen yhtä! Mikä oli ihan hyvä, ei ollut sen kummoisempaa kankkusta. Pikavisiitiksi jäi, yhdeltä lähti bussi takaisin Tampereelle.

Onneksi menin. Mulla olisi ollut (teko)syykin jäädä sittenkin kotiin, mutta en kadu hetkeäkään että menin. Vireystilani kun on vähän mitä on. Nyt tosin tuntuu että en ole ihan niin koomainen mitä viimeiset viikot olen ollut. Ekä tästä noustaankin taas. Viikonloppu olisi vapaa, mutta ainoa buukkaus on lauantain verikokeet. Orimattilassa olisi kaverin synttärit, mutta pakko jättää väliin. Ei ole nyt varaa juosta enempää partyissa. Ollaan tosin biletettykin ihan huolella tässä. Joku kolmisen viikonloppua jos oikein muistan. Hyvä jos tulisi nyt viikonloppu ihan kotosalla vain.

EDIT:

Ei vittu... se Isä & Poika & täit -seurue tuli takaisin tänään! "Me tehtiin se hoito?" Ööh, ei ihan ehkä riitä, että tekee hoidon kerran pojalle ja that's it. Tyyppi suuttui mulle, kun yritin selittää, että ne täin munat ovat siellä yhä, hiuksia pitää kammata about päivittäin täikammalla, tehdä hoito uusiksi noin viikon kuluttua. Sitä, että hoito tulee tehdä kaikille ja vaihtaa lakanat, pestä vaatteet, pipot & muut, en ehtinyt selittää. Tuli tyypeille kiirus loukkaantuneena pois. Perkeleen idiootit. Ne samat faktat ovat taatusti lukeneet myös siinä täishampoopullon ohjeissa. Mutta ei! Onneks olin töissä, sillä muut kaksi mimmiähän eivät olisi tunnistaneet. Pomo oli siivonnut 5 tuntia sitä liiketilaa. Kiva jos ois sama setti huomenna uusiks.

No end, no beginning

Selailin merkintöjäni vuoden takaa. Liikuntaa, työmietintöjä, kouluvitutusta, ruokahaluttomuutta... Ihmettelin että mikä mua vaivaa. Toisaalta selaan niitä sporttimerkintöjä haikein mielin, olisi ihanaa olla se tyttö taas. Mutta se kun ei ole niin yksinkertaista. Nyt kun tiedän mikä minua vaivasi, viitteet tuntuvat selkeiltä. Kilppari oireili ensikerran vuosi sitten.

Kaipaan sitä itseäni, joka treenasi säännöllisesti, oli vireä ja energinen. Nyt se fiilis tulee ja menee. Jaksan aina pari viikkoa kerrallaan. Kaipaan salille about päivittäin, mutta se energia sinne menemiseen puuttuu. Nyt on taas aallonpohjafiilis, ei huvita, väsyttää eikä ruokakaan oikein maistu. Nukkua ja nollata voisin vaikka kuinka. Iho on kuiva ja ääni käheä. Kaduttaa kun jo lupauduin menemään muutamiin bileisiin. Ei jaksaisi. Huvittaisi kyllä, mutta ei vain jaksaisi.

Eniten ketuttaa juuri se, että motivaatiota ja halua olisi, mutta energiaa ei. Joudun keskittämään kaiken energiani ihan arkeen vain. Että jaksan mennä töihin, jaksan sen iltavuoron, tehdä ruokaa ja pakata eväät. Työkaveri on saikella, ja kierosti sitä toivoo itsekin saavansa jonkun flunssan, että saisi syyn hakea saikkea ja jäädä kotiin. Kelju sairaus tämä. Ei toimi kuin joku antibioottikuuri että jokunen nappi naamaan ja jee! Tiedän, että lääketasapainon löytäminen vie aikaa. Lekurilla pitäisi käydä taas toukokuun alussa. Pitää kai olla rehellinen, ja sanoa että ei nyt mitkään mahtifiilikset ole ollut. Lääkkeen nostolla ei ole oikein ollut kummoista vaikutusta, en huomaa mitään eroa. Toki olo on lähtötilanteeseen nähden parempi, mutta en ole kunnossa lähimainkaan.

Koitan keskittyä lähinnä pieniin juttuihin. Mennä pyörällä töihin niin saa edes jotain liikuntaa. Syödä 3-4 tunnin välein mahdollisimman normaalia ruokaa. Nukkua sen 8 h päivässä. Koitan edes elää normaalia elämää, nähdä ihmisiä. Sen tiedän jo kokemuksesta, että vaikka olisi mahdollisuuskin vain koomata kotona, ei se sitä helpotusta tuo. Koomasin pitkälti koko pääsiäisen, onko olo nyt parempi? Ei. Koitan edes jutella töissä asiakkaille. Olen hiljainen kampaaja, mutta eilen en tainnut oikein jutella yhdellekään. Voisi edes yrittää.

Where do we draw the line?

Olen taas vähän hukassa itseni kanssa. En oikein tiedä, että mitä nyt olisi järkevintä tehdä. Tai tiedän, mutta kun se vaihtoehto ei ole yhtään houkuttava.

Ruokavalio. Se, mitä suuhun pistän vaikuttaa mun oloon ja jaksamiseen ihan hurjan paljon. Normi tyyppi käy juomassa, potee mahdollisen kankkusen ja that's it. Viikonloppu oli ihan huippu, mutta mehulinjapäätöksestä huolimatta päädyin sittenkin lonkeroon. Kankkusta ei sanan siinä mielessä tullut, ei hedaria tai norjan puhumista. Mutta. Vasta tänään alan tuntemaan oloni jälleen normaaliksi. Lonkeron ohella meni aamuyöstä pari palaa pitsaa, ja kummipojan kotona tarjottiin pastavuokaa (gluteenillista versiota..). Se krapulapäivän vetämättömyys, väsymys, jaksamattomuus... mun kohdalla se jatkuu useamman päivän. Mitään et jaksa ja mikään ei kiinnosta. Salilla piti käydä, mutta jaksoinko? No en! Terveellisen ruuan laitto? Ei huvita tai jaksa. Ei oikeastaan edes maistunut.

Ennen kilppariongelmia ei tällaista ollut. Krapula kesti sen päivän, arkena riitti virtaa ihan normaalisti. Nyt tujaus venhää ja alkoholia ja seuraus on usean päivän kooma. Ja tämä toteamus on usean bilekerran havainto, ei vain mitään sattumaa tästä viikonlopusta. Ja kooman aikaansaamiseen riittää aika vähäinenkin alkoholimäärä. Nyt on sitten kaksi vaihtoehtoa.

Joko jatkan näin, biletän kun siltä tuntuu ja kestän seuraukset, sen usean päivän zombiekooman, tai sitten biletän vakaasti mehulinjalla jotta seuraavat päivät ei mene ihan harakoille. Pitkistä tipattomista huolimatta, en nyt näe sitä niin kivana vaihtoehtona etten enää ikänä joisi alkomahoolia. En pidä itsestäni päissään (koska silloin olen ihan kusipäinen draamakuningatar idiootti), mutta pidän siitä kevyestä noususta. Siitä sopivasta määrästä, jonka olen oppinut hallitsemaan. Kumpi on kivempaa? pitää välistä alkoholillista hauskaa ja hyväksyä se, että lauantain hauska vie minulta myös maanantain ja tiistain. Vai jätänkö viinan, ja hyvästelen sen iloisen hiprakan? Mutta sillä tavoin ei menisi aina puoli viikkoa koomassa.

En pidä siitä, että arki menee "hukkaan". Heräät, menet töihin, tulet kotiin, tuijotat hetken telkkarista paskaa, menet nukkumaan. Toista. Kuulostaako kivalta? Olen kuitenkin tyyppi, joka haluaa nauttia myös arjesta. Vihaan niitä perjantaisia "viikko LUSITTU, nyt baanalle" -päivityksiä facessa. Mitenniin lusittu? Onko arki joku rangaistuslaitos? Eikö elämästä tulisi nauttia joka päivä? Viina ja vehnä selkeästi tekee musta vapaapäivänvartoojan. Odotan vain seuraavaa vapaata, kun työt on "lusittu". Harmi vain, että bileissä joissa olen viimeaikoina alkoholia nauttinut, on ollut ihan superkivaa. Alkoholi vähän vapauttaa, joten en ole niin ujon varautunut mitä selvinpäin. Pelkään, että jos jättäydyn mehulinjalle, musta tulee se hiljainen seinäruusu, jolle ei niin jutella, joka lähtee haukotellen kotiin puoliltaöin. Ja keväästä olisi tulossa lisää kivoja juhlia. Veljen synttärit, lahtelaisen bussikuskikaverin synttärit, Liron alumni-ilta, vanhempien synttärit.. Porukoiden juhlissa pitää ainakin vähän juoda, ihan näön vuoksi. Mun lihomisella jos olen alkoholitta niin varmana arvelevat mun olevan raskaana. Eikä opiskelijaporukan jälleennäkemisbileissä olla selvinpäin :D

Silti. Tiedän kyllä kumpi on "se oikea valinta". Mitä järkevän ihmisen tulisi valita. Pitää kai vähän käsitellä tätä asiaa vielä.