Dehumanized

Viikonloppu edennyt sunnuntaihin, ja seuraavan kerran kun mulla on vapaa viikonloppu, alkaa loma! Niin lähellä!

Käytiin perjantaina syömässä Ohranjyvässä. Paikan ruokaa on kehuttu, ja ollaan haluttu testata se jo jonkin aikaa. Mietittiin 2H+K, mutta tykättiin Ohranjyvän listasta enemmän. Ja joo, ruoka oli varsin hyvää. Mutta. Palvelu oli ihan saatanan hidasta! Odotettiin pelkästään alkuruokia 50 min. Siinä välissä ei kertaakaan kysytty että halutaanko lisää juotavaa tai mitään, istuttiin vain ja odotettiin. Juotiin neljästään neljä litraa vettä siinä odotellessamme. Alkuruuat lähes hotkittiin kun oli jo ihan tautinen nälkä, mutta pääruokia sai odottaa ihan yhtä kauan! Ja selvennykseksi, Ohranjyvässä ruokapuoli on jotain 6 pöytää, eli ei nyt mitenkään massiivisen iso paikka. Ja mitä seurattiin, kaikilla muillakin kesti just ihan yhtä kauan. Hyvä ruoka, mutta en menisi uusiksi.

Ohranjyvästä jatkettiin Jack the roosteriin terassille. Ilta oli varsin lämmin, joten oli mukava vain olla ja nauttia seurasta ja juomista. Puoliso kuitenkin humaltui aika tehokkaasti, joten poistuttiin taksin kautta himaan kahden maissa. Miehet meni unille, joten minä ja Käly jäätiin turisemaan henkeviä keskenämme.

Lauantaina herättiin krapulattomana, koottiin porukalla meille brunssi, aamusaunottiin ja välistä vähän käytiin päiväunillakin. Ajatuksena oli mennä piknikille, mutta jäätiin kuitenkin kotio, sää muuttui vähän huonoksi. Puolisoa vaivasi helvetin sitkeä hikka, ja ette usko miten monta eri tapaa on hikanpoistoon.

Juo vettä. Juo vettä lasin ulkolaidalta pää kallistettuna eteenpäin. Syö lusikallinen sokeria. Rentoudu 3 min ajaksi täysin. Ime jotain. Hengitä paperipussiin. Työnnä sormi takapuoleen. Saa orgasmi. About kaikkia muita kokeiltiin, paitsi noita kahta viimeistä. Hikkaa ei saatu pois, mutta hauskaa meillä oli!

Meiltä lähdettiin sitten kaupunkiin, käytiin ensin Sohossa syömässä. Istuttiin sohossa jonkin aikaa, siirryttiin sitten Tiikerihaihin. Tiikeriin tulikin pari muuta kaveria lisää sekä kummipojan vanhemmat. Ja kummipojan äidiltä tuli se toimivin hikanpoistokonsti: Ime jääpalaa. Hyvin onnellinen Puoliso, kun neljä tuntia vaivannut hikka lähtikin noin simppelillä konstilla viimein. Tiikeristä mentiin vielä Dogsiin parille, ennen taksitolppaa ja kotia.

Tänäänkään ei tullut krapulapeikko käymään, vaan saa rauhassa viettää leppoisaa sunnuntaita, ennen Oulun vieraiden lähtöä. Tämä olikin viimeinen bileviikonloppu hetkeen. Tai ainakaan ei ole mitään suunniteltua enää edessä. Alunperin meinasin olla nytkin selvinpäin ja terveellinen, mutta Oulun tyyppejä näkee niin harvoin. Päästään kovin harvoin yhdessä ulos pitämään hauskaa, joten tuumin että antaa mennä. Ehdin olla terveellinen salikissa myöhemminkin. Ensiviikolla puoliso päivystää ja itsekin olen seuraavat kaksi lauantaita töissä. Katsotaan irroittelenko loman kunniaksi sitten salilla vai baarissa.

Kärsi

Tultiin just Vaalasta. Ja haluan takaisin. Niin kovaa että itkettää. Ylihuomenna töitä. En halua, tahdon Ouluun!
Eimullamuutakiitoshei!

Heaven Now

Ihana kotiviikonloppu edennyt sunnuntaihin. Ollaan lähinnä oltu kotona ja katseltu kauhuleffoja. Kaksi päivää putkeen. Parhautta. Viihdyn kaikkista parhaiten kotosalla Rakkaan kainalossa. Ja nyt on ollut sellainen viikonloppu, että näitä voisi olla joka viikonloppu. Hyvää ruokaa, kasa leffoja, oma Rakas... Parhautta <3

Meillä kävi ovella eilen halloween-noitia. Söpöjä pikkunoitia, karkki vai kepponen -teemalla. Harmi ettei mulla ollut muuta mässyä kuin purkkaa. Oisin hukuttanut ne mässyyn muuten. Noh, tiedänpä pääsiäisenä varautua.

Ollaan päästy aika hyvin yksimielisyyteen siinä, että nyt pysytään toistaiseksi Tampereella, mutta tavoitteena on Oulu. Säästetään rahaa muuttoa varten, ja katsotaan kesämmällä että josko hakisi Oulusta töitä. Sinne me molemmat kuitenkin halutaan, ja se aika tulee ihan varmasti, kun sinne muutetaan. Kumpikin haluaisi muuttaa heti, mutta kuten aiemmin todettu, ei rahaa. Muuttaminen kysyy aina euroja, ja vaikka saataisiin hetinyt työpaikatkin, ei ole tarvittavia euroja muuttamiseen. Saatika siihen, että jos toinen vaikka ei heti työllistyisikään. Mutta Oulu, we are coming. Ja epäilijöille, kyllä. Minä haluan niinikään muuttaa Ouluun. En Puolison takia, en ole tekemässä mitään "uhrausta" toisen vuoksi, vaan haluan muuttaa sinne ihan itse.

Mietittiin eilettäin Puolison kanssa baareilua.

Ja kyllä mun baarijuoksut on nyt juostu. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi mennä baariin. Edes goottiklubille. Alkoholi? Ei sovi mulle. En halua juoda. Ja vaikka haluaisin, sehän on ihan saatanan kallista siellä. Ystävät? Kuka siellä muka kavereitaan kuulee? Pitää mennä röökille, että voi keskustella. Tanssiminen? Tykkään tanssia, mutta sellasta klubia ei taida Tampereella ollakaan joka soittais ebm:ää koko illan. Parin haku? No mulla on jo maailman rakkain kumppani. Niitä kavereita joita Bella Mortessa tai Lumouksessa näkee? No voin nähdä niitä muutenkin.  Liian kallista "hupia" minulle. Kun ei oikeasti edes ole kovin kivaa. En enää ymmärrä ryyppäämistä. Miksi maksaa helposti yli sata euroa siitä, että oksennat aamusta ja olet huonovointinen koko päivän? Kuka oikeasti tahtoo maksaa isot rahat seuraavan päivän tuskasta? Ookoo, mä nyt oon tavallista herkempi, saan krapulan kun ajattelenkin viinaa, mutta tuskin kukaan immuuni krapulalle on. En enää ikinä halua maksaa tiliäni tyhjäksi siitä, että voin huonosti kaksi päivää. Ai niin. Kännissä pitäisi olla kivaa? No ei mulla ollut kovin kivaa kun filmi alkoi pätkiä, kun ei enää täysin kontrolloinut itseään.

Fly Away

Tiistaissa ollaan ja ärtynyt vatsani on viimein osoittanut rauhoittumisen merkkejä. Ilman krapulaakin multa vie vähintään 2 päivää toipua juomingeista. Yay. Joten ehkä mulla on ihan hyvä syy olla vastedes juomatta. En halua edes ajatella mikä oloni olisi jos olisi ollut kunnon laattakrapula?!? Hyi vittu. Ja tein sen päätöksen, että jos yksikin tyyppi vinkuu joskus juomattomuudestani "et kai sä oikeesti limpparia juo" niin lähden paikasta ihan sillä vitun sekunnilla. Mun ei tarvi kuunnella alkoholipropagandaa sitten yhtään, eikä perustella päätöstäni yhtään kenellekään. Tai ainahan voin demonstroida. Mielellään jonkun toisen kämpässä *evil grin*.

Tällä viikkolla on ohjelmassa ihan mukaviakin juttuja. Ylimääräinen vapaapäivä, perjantaina on samhain (Halloween), näen ystäväni Caratran tällä viikolla.. Mitä nyt käytän ylimääräisen vapaani siivoamiseen. Mutta kaikkea mukavaa kuitenkin. Viikonlopun aion viettää rakkaan kainalossa. Se päivystää, mutta suunnittelin pieniä Halloween -kemuja meille kahdelle. Hyvää ruokaa, hieman herkkuja, pari hyvää kauhuleffaa... Aikaa meille kahdelle.

Ensiviikolla on ohjelmistossa Vaalaan lähteminen. Mulla on jokunen ylityövapaa, ja käytän ne putkeen pikkuiseen lomaan. Torstai-illasta ajateltiin lähteä ja maanantaina takaisin. Olen onnekas, sillä mulla on maailman paras Anoppi. Puolison äiti on ihan mahtava. Sitäpaitsi, Kainuun reissut ovat aina ihan lomaa. Se on niin maalla, että oikeasti mieli lepää siellä. Mitä nyt kuumeeni muuttaa lähemmäs herää varmasti jälleen. Kuten aina kun sieltä lähdetään, parun koko paluumatkan "Muutetaan Ouluun... Mä en tahdo lähteä!!!!" Juuri kun olen päässyt sinuiksi ajatuksen kanssa, että muutto Ouluun lykkääntyy hamaan tulevaan, niin muuttohinku herää taatusti uusiksi. Siinä käy aina niin kun käydään siellä. Vaalakin kävisi muuton kohteeksi, mutta on sen verran pieni paikka, ettei kannata elätellä toiveita duunipaikasta mitenkään ihmeeen nopealla aikataululla. Oulu on helpompi. Välistä tuntuu, että mun hinku Puolison kotiseudulle on paikoitellen isompi mitä Puolison. Tosin, tyyppi on elämäni rakkaus, joten muuttaisin sen vuoksi vaikka minne. Jopa Turkuun, jonne mua ei mikään muu mahti maailmassa sais muuttamaan. Imelää lässytystä? Oh yeah!

Hate.

Tulin tänään Raisiosta. Olen lähinnä siivoillut ja pakkaillut lisää muuttokamoja. Turun kirpparikierrokselta tarttui mukaan täytettä vaatekaappiin, mutta ei onneksi muuta. Ei tarvita yhtään enempää muutettavaa.

Olo on vähän haikea. Porukat toivoo selkeästi, että muutettaisiin Turkuun. Minä haluan Ouluun. Toisesta Oulun duunista pitäisi lupailujen mukaan tulla soitto ensiviikolla. Peukut pystyyn, sillä otan muutosta huolimatta paikan vastaan, mikäli sen saan. Vaikkakin se mutkistaisi näitä asumiskuvioita.

En vain osaa iloita Tampereelle jäännistä. Onhan siinä puolensa, mutta ei, en osaa olla siitä iloinen. Asunto on kiva, täällä olisi mahdollisesti töitä luvassa jne, mutta silti. Haluan Ouluun.

Ketuttaa sekin, että Cm-hiustalolle aukesi kosmetiikkamyyjän paikka Ouluun. Kun hain Cm-hiustaloa, en löytänyt sieltä Oulua. En löydä yhäkään. Ilmeisesti siellä on tuotemyyntiä sittarilla, mutta ei kampaamoa? Haku on nimenomaan myyjäksi, ei hiusalalle. En voi edes hakea, sillä siinä on hakuyhteystietona sama nainen, joka haastatteli minua Tampereelle. Pyhpöh.

Haluaisin kääntää kalenterin heinäkuulle. Viikkoja olisi jäljellä viisi ja puoli, ja siinäkin on viisi ja puoli viikkoa liikaa. Huomenna olisi asiakkaallinen päivä, ja tarvitsen rahaa tosi kipeästi. Siltikin, lähinnä vituttaa. Vituttaa myös olla vielä koulun kanssa tekemisissä. En halua! Auttaako marina? Ei. Viisi ja puoli on sitäpaitsi aika vähän. Verrattuna 25 viikkoon, josta laskemisen aloitin. Epätoivoinen much? En vain saa tätä ärsytyksen, masennuksen ja vitutuksen tunnetta karistettua. Jos raha ei olisi issue, heittäisin pyyhkeen kehään ja sanoisin että hoovee. Pitäisin ne pakolliset sovitut tunnit, mutta muun pistäisin jo pakettiin. Mutta raha on issue, pakko tehdä kaikki asiakkaat, jotka irtoaa. Voi olla että se mitä eniten tarviin, on lomaa ja taukoa. Tämä tilanne saa mut inhoamaan koko hiusalaa. Toivon, että motivaatio löytyy taas, kun alan saamaan työstä oikeasti rahaakin, opetuspaska jää ja voi keskittyä vain ja ainoastaan omaan työhön. Muuten olen kusessa.

Viikot, kulukaa nopeasti!!

Hmmh.

Hämmennys. Nyt en tiedä oikein mitä ajatella. M-Room Oulu on laittanut tänään Mol:iin ilmoituksen, että etsivät työntekijää. Sillä erolla mun tietoihin, että työ alkaisi mahdollisimman pian tai 1.7 viimeistään. Ilmeisesti tarve oli sitten pikemmin. Olisin vain ehkä ennemmin ottanut tiedon vastaan heti haastattelussa tai jo ensipuhelussa, että "tarvitsemme jonkun tänne nopeammin" sen sijaan että mun annetaan ymmärtää että toivoa on kun olen ensin maksanut itseni kipeäksi Ouluun. No olkoon mitä on. On vain jotenkin keljua että on pari viikkoa elätellyt toivoa kivasta paikasta, sillä fiiliksellä että haastis meni ihan kohtuu ok ja että haastattelija piti minusta, ja kieltävän vastauksen jälkeen saa katsella kun paikka on yhä haussa. Väkipakolla on se fiilis, että minä en nyt vain kelvannut. Järki tosin toteaa, että jos tarvitsevat jonkun aloittamaan heti tai 1.7, en minä 1.8 aloitusajankohdalla nyt vain sovi! Joonytunohdankokopaskan enkä murehdi asiaa enempää.

Soitin eilen Cm-hiustalolle ja kyselin paikkaa. Minulla on yhä toivoa. Tyyppi oli just Seinäjoella, mutta lupailin soitella torstaina kun on Treellä niin sovitaan sitten tarkemmin. Kuitenkin, mulla pitäisi olla nyt duunipaikka tiedossa sieltä. Hyvä niin. Tehdään sitten niin, että muutetaan Tampereen sisällä ja haetaan duuneja Oulusta rauhassa. Myönnettävä kuitenkin on: Olen pettynyt, että Oulu lykkääntyy. Olisin kovin halunnut sinne.

Dead End

Tulihan se työpaikkatieto sieltä. Tai siis se tieto, että "valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun." Kesti niin kauan että vähän ounastelinkin. Perkeleen jännitys. Ja pistän tosiaankin aika paljon ton jännityksen piikkiin, sillä ihan oikeasti jännitin niin paljon että kahvit läikkyi kupissa. Änkytin ja konkreettisesti tärisin. En puhu mistään pikku perhosista vatsanpohjalla, vaan koko kropan lamaannuttavasta jännitystärinästä. En saanut siellä sitä "tuntumaa", että kuulun tänne. No ilmeisesti en. Ouluun kyllä, mutta M-Roomiin en. Ja se, mitä en ole sanonut kenellekään vielä, ne kaksi neitoa jotka M-Roomilla oli, ovat minuun verrattuna kuin yö ja päivä. Ja minä siis olen se Yö. Pieniä, siroja, nuoria, muodikkaita keijukaisia. Ja minä se peikkotyttö vampyyri. En muodikas, siro tai erityisen nuorikaan. Eihän noilla asioilla ole sinänsä työssä merkitystä, mutta ulkonäöstä huomasin ensivilkaisulla että en nyt selkeästi sovi tähän trendikkääseen profiiliin, jota kaikki muut tuntui edustavan.

Mitä sitten? En tiedä. Cm hiustalolle olisi toivottavasti yhä paikka, mutta kun haluaisin kovin sinne Ouluun. Toinen Oulun työpaikka on yhä ilmoittamatta päätöksestään, koska lupailivat juhannusviikolla. Mutta en nyt rahojani likoon laittaisi. Jos en saanut M-Room -paikkaa, epäilen vahvasti että tuskin pääsen tuonnekaan. Sielläkin kävellessäni takahuoneeseen ja sieltä pois, huomasin erään työntekijänaisen tuijotuksen. Ja siis ihan selkeän O.O -tyyppisen tuijotuksen. Sen oloisen, että jos tuonne pääsen, niin tyypistä tulee ongelmia. Tosin, sinne sopisin tyyppinä paremmin. Paikan työntekijät eivät olleet profiloituneet lokeroon.

Harmittaa ja ahdistaa. Ei Ouluun voi muuttaa kylmiltään, duuni on oltava. Mutta heinäkuun lopussa pitää muuttaa - jonnekin. En halua jäädä tännekään. Ja tiedän, että jos Koulu saa tietää ettei muuteta, niin joku työkutsu tulee ihan satavarmana. Mutta kun olen ennemmin työtön! Olen sanonut niille jo tusinan kertaa että tämä oli tässä, en halua pitää yhtäkään tuntia enää, niin mitä Ex-Pomo ehdottaa: jos pitäisin lisätunteja! Ihan sama mitä sanon niille, tarjousta tulee siltikin. Luultavasti ensialkuun olen hiljaa tai kusetan. Vaikka miten ottaisin täältä paikan vastaan niin väitän luultavasti aika pitkään siltikin muuttavani! Puoliso oli tyypillinen itsensä "no mietitään sitä" Joo. Mutta kun mulla ei ole aikaa miettiä, tai menetän vielä sen Cm-paikankin! Ja tiedän, että jos otan asian uudestaan puheeksi, puoliso lähinnä kiukustuu. Se sanoo aina että mietitään sitä. Pitäisi kai juottaa se känniin ja koittaa sitten. Humalassa se puhuu, mutta muuten lähinnä ärsyyntyy jos haluan keskustella jostain vakavammasta. Turhauttaa!!!

Vankilani

Uaaa.. Soitin tänään työpaikan perään. Tyyppi sanoi, että sillä on tänään vielä yksi haastattelu, ja soittaa tai mailaa sitten tänään tai huomenna. Nyt pisti jännittämään. Luulenpa, että menee taas näin: Soitto = työpaikka. Maili = ei työpaikkaa. Tällä viikolla siis pitäisi selvitä että miten käy. Huuh.. Kyllä voi pientä ihmistä jännätä.

Kuoleman Päivä

Noniin. Yhdeksän tuntia istuttu junassa, ja viimein kotona.

Minulla oli siis kaksi kappaletta työhaastatteluja Oulussa lauantaina, ja siksi otin perjantaina töiden jälkeen junan kohti Oulua. Menomatka oli pendolinolla, ja ihme tapahtui, VR oli 30 min etuajassa! Puolison Vaimoke oli vastassa, ja istuttiin iltaa kevyen iltapalan kera heillä.

Lauantaina oli aamusta ensimmäinen haastattelu, se M-Room -paikka. Ja mua jännitti. Paljon. Liikaa. Kahvikuppi tärräsi käsissä kun jostain syystä olin ihan hermona. Ja oma lisämausteensa oli siinä, että se haastattelija/mahdollinen tuleva pomo oli ihan järjettömän hot. Todella Kuuma Mies! Ole siinä sitten oma ittes ja koita rentoutua kun toinen on vielä kaikenpäälle hurjan hyvännäköinen. Suoriuduin kuitenkin koeleikkuusta mielestäni ihan jees. Kun koeleikkuu oli ohi, mun jännityskin vähän laukesi ja tultiin tyypin kanssa juttuun varsin mainiosti. Mulla saattaa ehkä olla mahdollisuuksia. Ehkä.

Haastattelujen välissä oli aikaa, joten suunnattiin Kälyn kanssa ensin kirppiskierrokselle ja siitä kiinalaiseen buffaan. Kirppis oli jäätävän iso, olin taivaassa. Löysin parit vaatekappaleet, arskat ja Puolisolle Eläkeläisten paidan. Toinen haastis meni ihan mukavasti, en edes jännittänyt. Mutta ne ilmoittaa päätöksestään tosi myöhään, vasta joskus juhannuksena, joten en voi odottaa siihen asti. Ellen saa tuota M-room paikkaa, niin otan sen Cm-hiustalon paikan täällä Tampereella. Jos ne jussina soittaa että saan tuon toisen duunin, niin ellei soppareita ole kirjoitettu niin katotaan teenkö paskat. Saa nähdä. Mutta edelleen haluan tuon M-Room paikan kovin paljon.

Haastisten jälkeen suunnattiin Muhoksen kautta Vaalaan moikkaamaan appivanhempia ja Puolison Veljiä. Juotiin kahveet ja turistiin mukavia, ennen kuin ajeltiin takaisin Ouluun. Oulussa tehtiin vähän grillisafkaa, nautittiin juomia ja seuraan liittyi pari Kälyn ystävää. Iltaa jatkettiin lähibaarissa, joka oli ihan hauska karaokepaikka. Kiinalainen rafla päivisin :D

Aamusta hyppäsin väsyneenä taksiin ja rautatieasemalle. Juna lähti ysiltä, ja ekat pari tuntia meni ihan nukkuessa. Joku neljän tunnin yöunien jälkeen uni tuli hyvin jopa junassa. Nyt olo on vähän koomainen. Aivan kun olisin aloittanut matkan eilen, ja tänään olisi seuraava päivä. Ei oikeen osaa ajatella, että lähdin tosiaan matkaan tänään aamusta. Aivan kun olisi eilen aloittanut matkan.

Nyt on myös perinteinen maanantaivitutus tuloillaan. Viikonloppu oli kiva, ja Oulu oli puhdasta rakkautta. Puolisoa oli kova ikävä, joten siksi paluu oli iloinen asia, mutta muuten olisin voinut jäädä sinne vaikka heti! Ja jostain syystä, aina kun viikonloppu on ollut ihan huippu, maanantai on kuin isku vasten kasvoja! Tahdon takas Ouluun! En halua mennä huomenna töihin, en halua vetää liian isoa läjää tunteja koko vitun viikkoa ja tehdä superpitkää päivää. Haluan eroon tästä paskasta! Mutta se paska pitää suorittaa alta pois, jotta voi rakentaa uutta. Eikä se marisemalla muutu, töihin on mentävä ja koululla on tunnit pidettävä. Jos vain saisi tämän ajatusmallinsa käännettyä positiivisemmaksi. Jos se arki vituttaisi vähemmän, jos sitä ei miettisi koko ajan miten perseestä tilanne on. Keskittyisi positiiviseen, koittaisi edes löytää joka päivästä jotain hyvää sen sijaan että laskee päiviä ja hokee mielessään että miten vituttaa. Yleensä olen aika positiivinen tyyppi, ja uskon tasan siihen että sitä saa mitä tilaa. Jos tässäkin asiassa keskityn negatiiviseen, niin aika harvinaisen perseet 2.5 kk tulee taatusti olemaan! Jos vaikka kuitenkin vois oppia jotain niin ei olisi ihan niin kidutusta tämä loppuaika?

Shuttle to Venus

Oi iloa. Ouluun on lauantaiksi toinenkin työhaastattelu. Laitoin ilmoituksen erääseen nettisivuun, jossa aiheena on nimenomaan kampaamoalan työntekijöiden ja työnantajien kohtaaminen. Oulusta eräs kampaamo ottikin yhteyttä, ja sovittiin treffit lauantaiksi. Kyseessä olisi kampaamopuoli, jossa olisi mahdollista lisäkouluttautua ripsiin, kynsiin yms kivaan. Ainoa, että heillä ei suoranaisesti ole työntekijä haussa, vaan enemmänkin "hyville tyypeille on aina tilaa" -tilanne. Mikä siis arveluttaa sen vuoksi, että kai siellä on tarjota sitten täyspäiväistä duunia? En halua olla mikään satunnainen saikkelomittaja. No se selviää sitten lauantaina.

Tänään olisi edessä kasa pakkaamista. Vielä huomenna pitäisi muistaa ottaa töistä sakset matkaan. Lauantaina haastiksien jälkeen suunnataan Neittävälle Puolison perheen luo. Niin outoa mennä sinne ilman Puolisoa! Tyypit on kaikki mahtavia, mutta Puoliso on joka ikinen kerta ollut matkassa! Noh, kerta se ensimmäinenkin. On mahtavuutta kuitenkin käydä sielläkin. Anoppi on rakkautta. Ja heidän sauna. Ja ne ruuat! Sitäpaitisi, jos muutetaan Ouluun, niin ei taatusti viimeinen kerta kun menen yksin. Ja mikäli Oulu kutsuu, niin ostetaan auto. Nimittäin Oulu-Neittävä on 1 h ajomatka ja n. 90 km. Minne ei mene julkiset. Ensinkään. Juna aina toisinaan, mutta bussi? Ei sitten ensimmäistäkään. Pitää siis opetella ajamaan!

Alan olemaan aika täpinöissäni. Mä niin haluan duunin Oulusta! Haluan etsiä asuntoa, järkkäillä muuttoa sinne. Puoliso ei viitse hakea uutta duunia vielä, hakee sitten kun tietää että pääsenkö minä. Sillä mun tilanne on selkeä, Puolisolla on kuitenkin irtisanomisaika, ja mun tulot ovat miinusmerkkiset. Eli sen tienestit on oltava ihan viimeiseen asti, muuten ollaan kusessa löysin sitten duunia tai en. Toistaiseksi riittää Oulussakin että toinen on töissä. Ja jos joku nyt pyörittelee silmiään että meinaanko elättää Puolisoa kun se makaa himassa ja etsii duunia? No olen sille niin paljon pystyssä että sillä on varaa maata himassa 6 kk ennen kuin aletaan olemaan sujut. Onhan se käytännössä elättänyt mua kaksi vuotta, ja lainannut ison tukun rahaa. Ja mun velka sille koostuu nimenomaan vain ja ainoastaan tuosta lainatusta osuudesta, ei mistään vuokrista tai ruuista. Ja aikoo se töitä tietysti hakea, eikä suinkaan maata himassa. Mutta siksi en stressaa siitä, että saako se heti duunia vai ei. Sen verran paljon olen raha-asioissa oppinut, että mun tes:n mukaisella palkalla pärjätään ihan hyvin. Ei tulla rahoissa kierimään, mutta vuokraan, ruokaan ja laskuihin tulee olemaan rahaa.

Lopuksi musiikkinautintoa <3

Pakkomielle

Heti kun sain eiliset tunnit alta pois, vitutuskin laantui hieman. Ei ota aivoon ihan niin pahasti, mitä vielä maanantaina. Päätin myös ryhdistäytyä syömisten puolesta. Yhä sapuskointi etoo, mutta päätin että jos pakotan itseni syömään niin voin pakottaa sitten edes terveellisen ruuan kanssa. Ja tiedän, että kyllä tää taas pian ohi menee ja ruoka alkaa maistumaan normaalisti. Sitä odotellessa ei tarvi mättää, sillä ei minun tee mieli epäterveellistä paskaakaan, etoo yhtä lailla.

Ylihuomenna olisi lähtö Ouluun ja työhaastatteluun. Jännittää. Olen optimistinen ja uskon saavani paikan, mutta jännittää silti. Toivottavasti päättävät nopeasti. Haluan jo järkkäillä asioita kohti Oulua. Siihen mulla riittää motivaatio! Koululla entinen Pomo ei tahdo millään uskoa, että olen oikeasti muuttamassa Ouluun. Olen aivan varma, että se olisi kohta tarjoamassa mulle taas jotain työtä tms. Niin se on aina tähän asti tehnyt. Nytkään se ei ole tehnyt elettäkään löytääkseen yritystalouteen toista opea. Pomon ilme oli aika mielenkiintoinen kun sanoin meneväni Ouluun haastatteluun. Kai se sille kohta valkenee, että olen tosissani. Sen tiesin kyllä koko ajan, että jos haluan tosissani koulusta eroon, sama kaupunki ei hetkeen tule kyseeseen. Olen hyvä diili niille. Yritystaloudet kahdelle ryhmälle, kampaamopuoli ja maskeeraus samassa paketissa ja sangen edullisesti. Saattaa joutua korvaamaan mut kahdellakin uudella opella. Mutta enää en ole heikko ja anna periksi. Mun open urani on niin ohi!

Pitää perjantaiksi tehdä kasa valmisteluja. Pestä ja valmistella työhaastatteluvaatteet. Pakata kaikki muu tarpeellinen. Järjestää todistukset yms. paperit kuntoon, siirtää yksi asiakas.... Tekee oman lisänsä kun pitäisi olla jotenkin edustava ja fiksu, eikä mene vaan Puolison perhettä tapaamaan. Mutta ootan tota Oulunreissua ihan siitäkin syystä, että näen Puolison Veljen & vaimokkeen. Ihania tyyppejä <3 Luvassa taatusti hauskaa.

Pyhä Maa

Takana kaksi työhaastattelua, yksi edessä. 

Tiistainen haastattelu oli aika... jännä. Minähän siis hain Lielahteen avattavaan parturiliikkeeseen. Haastattelija taas tuntui haastattelevan minua ihan eri hommaan! Kyseli kampaustaidoistani yms. naisten tukkajutuista. Valitteli elokuista aloitusajankohtaa, kun tarve olisi kuulemma heti kesällä. En sitten kehdannut sanoa, että enhän minä kesäkampaajaksi edes hakenut. Nainen sanoi kuitenkin säilyttävänsä tietoni, kun eihän sitä ikinä tiedä vaikka tarve olisi myöhemminkin. No, otin sen harjoitteluna tulevaa varten. 

Eilen oli sitten Cm-hiustalolle. Piti olla ryhmähaastattelu, mutta muut ryhmäläiset olivat sumplineet eri ajankohdan, ja olinkin yksi ja ainoa. Haastattelu itsessään meni ihan kivasti. Kaverin tukanleikkuuseen meni ihan liikaa aikaa, mutta mua jännitti, paikka oli vieras ja säätämiseen meni ylimääräistä aikaa. Haastattelija sanoikin huomanneensa jännitykseni ja että ymmärtää. Oma fiilishän oli vähän vastaava kuin että olisi tutkintotilaisuudessa jälleen. Joku vahtaa sun jokaista liikettä arvioiden. Jos tämä paikka johonkin kosahtaa, niin niinikään siihen ajankohtaan. Tuollakin olisi tarve kesälomittajille. Mutta hyville tyypeille on kuulemma tilaa aina myöhemminkin. Lupaili ilmoitella perjantaina. Leikkaus ei ollut virheetön, mikä hieman vituttaa. Pitääkin olla tällai hermoheikko jännittäjä. Noh, tämäkin oli loistotreeniä ensiviikkoa varten. Oulussa on vieras malli, vieras kaupunki, vieras ympäristö ja toivon, että eilisen jälkeen voin mennä tuonne jokseenkin rennosti. 

Ensiviikon perjantaina suuntaan duunista kohti Oulua. Puolison Veli vaimokkeensa kanssa lupaili olla vastassa. Tyypit on ihania, lupasivat viedä mut myös haastattelupaikalle ja sunnuntaina asemalle. Olen kaksi yötä, sillä sain alennusjunalipun sunnuntai aamuun. On muuten jännä, että bussilla Tre-Oulu kestää parhaimmillaan 13 h. Kiva että voi matkata about Japaniin asti samassa ajassa. Juna on kiva, siinä on ravintolavaunu! Puoliso jää kotio, sillä on päivystys ja tää mun reissu nyt on yksinomaan tota haastista varten. Mitä teen jos saan huomenna tietää saaneeni Cm-hiustalon paikan ja mulla on M-room haastis vasta viikon päästä? En tiedä. Kai olen rehellinen, että haluan käydä tuolla haastattelussa ennen kuin vastaan. Veikkaanpa naisen ymmärtävän. En halua hyväksyä mitään ennen Oulua, mutta en halua myöskään kieltäytyä siltä varalta, että Oulu ei natsaakkaan. Asetan aika paljon tuon Oulun varaan. Ei ehkä pitäisi, jos jokin tuntuu liian täydelliseltä ollakseen totta niin yleensä se on sitä. Mutta ensiviikkoa odotellessa.

Mulla on peräti vähän ohjelmaa loppuviikoksi. Huomenna pitäisi mennä Caratran kanssa kävelylle, ja lauantaina terassille parin kaverin kanssa. Itsehän kolailen, mutta voi sitä kolankin kanssa terdellä istua. Mörkö kaivautuu kolostaan kohti sosiaalista elämää, kevät on tosiaan täällä!

Tässä vielä tän hetken suosikkibiisini piristämään torstaita. Turmion Kätilöt <3 <3 

Exited.

Huu. Nyt pisti jo jännäämään. Laitoin Oulun M-roomiin tänään avoimen hakemuksen. Puoli tuntia sähköpostin jälkeen tuli puhelu, ja haluaisivat minut haastatteluun. Nopeaa sanon minä. Nyt sitten otan siis suunnakseni Oulun ensiviikolla, menen la 17.5 haastatteluun & koetyöhön. Enää pitää löytää yöpaikka. Tai siis rukoilla ja toivoa, ettei Puolison Veljellä ole ihmeellistä tekemistä silloin, vaan että saisin bunkata heillä. Muuten joudun Ouluun aamuyö viidestä. Ajamaan en lähde! Naureskelin jo ajatukselle, että jos jää yöpaikka saamatta ja olen Oulussa keskiyöllä, niin voin mennä baariin humaltumaan :D "Nii mulla oish she haasthattelu..." xD

Tänään on haastattelu nro 1, Tampereelle parturiin. Huomenna on niinikään Tampereelle, parturi-kampaajaksi. Ensiviikon la sitten tuo Oulu. Ja näistä mä niin haluan ton Oulun paikan! Se tyyppi puhelimessakin vaikutti huumorintajuisen symppikseltä. Tosin se oli haastattelijakolmikon ainoa mies, ja miesten kanssa olen aina tullut jotenkin paremmin juttuun. Ei siinä, panostan tämän päivän ja huomisen haastatteluihin ihan yhtä paljon, sillä tarvitsen työpaikan. Mielellään jostain näistä kolmesta.

Muuten viikkoni on sujunut normi merkeissä. Töitä, liikuntaa, työnhakua ja lopetusasioiden järkkäilyä. Laitettiin asuntohakukin Tampereelle vireille, sillä muuttaa on pakko joka tapauksessa. Mutta jos nyt sais ton Oulun duunin, niin sitten muutetaan toi koskemaan Oulua.

Dry and Dusty

Viimeaikoina on taas ollut mieli vähän maassa. Mikäs muukaan kuin taloustilanne. Yrittäjyys, en suosittele kenellekään. Lisäksi nämä uudet hienot muutokset tässä yhteiskunnassa, kuten työttömän pakkotyöllistäminen ammattinsa ulkopuolella, 3 h työmatka tai opintotuen poistaminen tuplatutkinnosta. Hienoa, kaikista puhelinmyyjiä, ja lisäopiskelun mahdollisuuskin viedään pois. Vois muuttaa pois täältä? Asia sinänsä koskettaa minua, sillä en jos löydäkään oman alan duunia, pahin pelko olisi joutua puhelinmyyjäksi. Myyn ennemmin itseäni kuin alan puhelinmyyjäksi! Ja kyllä - olen kokeillut puhelinmyyntiä, joten minulla on lupa inhota sitä touhua!

Ja Projekti Oulu on voimissaan. Juteltiin Puolison kanssa, ja siltä tuli kommentti: "Jos nyt ei muuteta, koska sitten? Ensvuonna? Kolmen vuoden kuluttua? Odotetaanko ikuisesti sopivaa tilaisuutta?" Niin. Nyt on se täydellinen tilaisuus. Jos haen Tampereelta töitä, ei päästä minnekään vielä pitkään aikaan. Joten sossun luukun uhallakin, Oulu - täältä tullaan. Olen jopa hakenut yhtä työpaikkaakin sieltä. Pitäisi laittaa toiseenkin tässä avointa hakemusta jahka saan vain laadittua. Onneksi ei ole kiire.

En nyt kuitenkaan päätä firmaani ihan vielä. Jos en saa työpaikkaa, menen sitten vuokratuolille - jonnekin jossa on niitä asiakkaita. Kunnon asiakaskunta. Vuokratuolipaikka on helpompi saada. Työpaikka on kuitenkin ykkössijalla. Avointa hakemusta lähtee about kaikkiin vähänkin kookkaampiin parturi-kampaamoihin. Oma työllistymiseni ei niin paljoa huoleta mitä Puolison. Se ei aina ole sitä aikaansaavinta sorttia, joten vähän pelottaa sen puolesta että saako se aikaiseksi haettua mitään duunia. Mutta en viitse kysellä tai painostaa, ärsyyntyy vain. Luotan että se tietää mitä tehdä, sillä realiteetit se nyt kuitenkin tietää. Mutta tunnelin päässä on jo valoa, enää kolme maksettavaa yritysvuokraa. Alle 4 kk sopimusta jäljellä. Pian olen vapaa!

I'm not done

Pöö. Jos päivittäisi taas jotain muutakin kuin outoja memejä tai random ilmoituksia someasioista. Tosin, mitä minulle kuuluu? No ei kummempia tietenkään. Minä sosiaalinen erakko, ei mitään ihmeellistä auringon alla.

Tai no, Projekti Oulu on taas vähän uusioharkinnassa. Miksi ei vain päätetä että mennään ja that's it? No siksi että eurot. Ei olla niin pöljiä, että minä päätän yritystoimintani, Puoliso irtisanoutuu vakiduunistaan ja muutetaan vieraalle paikkakunnalle tuosta vain. Työpaikka on pakollinen, puolisolla ainakin. Vaikka saisinkin töitä ihan heti, eka tili tulee kuitenkin vasta joskus syyskuussa. Jollain on pakko elää, ja puoliso ei saisi tukia, itsestänikään en ihan tiedä. On vain pakko pistää vähän uusioharkintaan ihan sen vuoksi, että ei tehdä taloudellista itsemurhaa.

Jos nytkin taloustilanne on kituva, niin ilman Puolison duunipaikkaa ollaan kusessa. Ja pahasti. Haluan muuttaa sinne ihan tosissani, mutta ne perkeleen eurot. Helpointa olisi asua täällä just niin kauan että puoliso saa duunia ja muuttaa sitten. Jos vaan voitaisiin. Mutta kun ei voida, koska tästä asunnosta pitää lähteä 31.7 sen helvetin remontin vuoksi. Pakko muuttaa jonnekin. Nyt onkin sitten kolme vaihtoehtoa. A) Muutetaan Ouluun ja toivotaan parasta B) Jäädään Tampereelle ja pysytään toistaiseksi C) Jäädään Tampereelle joksikin aikaa ja muutetaan heti kun Puoliso & minä saadaan duunia. Tällä hetkellä olen vaihtoehtojen A ja C kannalla. Pitänee nyt keskustella Puolison kanssa aiheesta. Sillä jos jäädään Treelle vaikka sitten muutamaksi kuukaudeksikin, niin sitä asuntoa pitää pian hakea. Ja muutto on aika arvokasta puuhaa, en oikein tiedä että mitä mieltä armas kumppanini on siitä, että muutetaan heti uusiksi. Blääh, miksei asiat voisi järjestyä itsestään? Jos lottoaisi ja voitettaisi se 57 miljoonaa eurojackpotista?

Muutoin elämään ei kuulu mitään ihmeellistä. Treenaan ja käyn töissä. Rakkauselämäni on kunnossa ja mielialakin positiivinen. Uloskin pitäisi mennä, houkuttelin Caratraa kanssani Bella Morte -goottiklubille pääsiäisperjantaina. Jos pitäisi hauskaa <3

Northern Crown

Tiistaina vietettiin vuosipäiväämme, tuli Puolison kanssa 8 vuotta yhteiseloa täyteen. Syötiin hyvin, mutta huomenna pitäisi olla sitten jotain Puolison suunnittelemaa. Odotan mielenkiinnolla <3

Ostara. Kevätpäiväntasaus, kevään juhla. Iloinen asia, ja pitäisi olla hyvällä päällä. Ja minuu ottaa taas niin paljon kaikki aivoon tänään ettei tosikaan. Ensinnäkin. Pikkukiusa. Asiakkaat, jotka luulevat olevansa kavereitani ja "Emputtelevat". "Emppu, mitäs mieltä olet Emppu?" "Emppu tuletko katsomaan Emppu" Kuulostavat joltain tungettelevalta puhelinmyyjältä joka toistaa nimeä koko ajan. Ja  mähän vihaan sitä, että mua kutsutaan Empuksi. Se on Emilia, ei Emppu. Mutta eihän sitä asiakkaalle sovi raivostua. Varsinkin noin pienestä. Mutta kun ärsyttää! Ehkä otan sen saman tekniikan käyttöön, jota käytän kun joku kutsuu minua vanhalla nimelläni. En reagoi. Just sanoin puhelinmyyjälle kun kysyi minua entisellä nimelläni, että ei ole sennimistä henkilöä tässä numerossa. Hähä. Lopetti puhelun hämmentyneenä.

Toiseksi, täällä töissä ravaa myyjiä/kerääjiä/tyrkyttäjiä/ruinaajia ihan helvetisti. Milloin mitäkin rihkamaa, piirroksia, kolehtia jos vaikka minne hyväntekeväisyyteen ja jos jonkinsortin koululuokkaa. Tällä viikolla jo nelisen ruikkaajaa/myyjää koettu. Laitan kohta oikeasti oveen lapun  että kaupustelu ja ruinaaminen kielletty.

Kolmanneksi, vituttaa taas nämä "Mitä oot tehny sun tukalle?!?" "Mikä sua vaivaa?!" " Et oo ollenkaan oma ittes enää" "Mikä on vialla, et oo ensinkään ittes ja toi tukkakin..." Ja siis, nämä kommentithan ovat kaikki noilta puolitutuilta, oppilailta yms, jotka eivät tosissaan tunne sitten ensinkään hyvin. Joo. Se, että laitatin rastat ja vaihdoin tukanväriä tarkoittaa sitä, että mulla on joku vialla ja olen jotenkin kriisissä tai että kaikki ei ole kunnossa. Melkein nauroin tuolle "Et oo ollenkaan oma ittes enää" ... Öö, mistä lähtien kyseinen opiskelija luuli että tuntisi minut? Emmehän ikänä ole nähneet vapaa-aikana, ainoastaan ope-oppilas kontakti. Jepjep. Tukkakommentit nyt on ihan tuttua kauraa, mielipide on kuin peräreikä, jokaisella on sellainen. Mutta se, vähän keljuttaa että tulee noita väitteitä etten ole oma itseni. Puoliso on ainoa, jolla on oikeus ihmetellä, että mikä minua vaivaa tms. Koska hän on ainoa joka minut oikeasti tuntee läpikotaisin.

Ja sikälimikäli joku ruudun silläpuolen pyörittelee päätään että minulla ei ole kaikki muumit laaksossa: Olen ok. Siitä huolimatta, että postausaiheet ovat joulusta saakka aika synkeitä. Kaamosmasennus oli tänä talvena harvinaisen paha, talousvaikeudet pahensi sitä kunnolla. Mutta toipumassa ollaan. Mutta muutos on osa toipumistani. Haaveiden toteutus, päätösten teko ja irtautuminen kaikesta sellaisesta, jota en oikeasti elämässäni kaipaa tai tarvitse. Olen aina ollut kameleontti ulkonäöllisesti, joten ei kannata ihmetellä vakka pukeutuisin jätesäkkiin. It's just me. Ja Oulusta käsinkin pidetään taatusti yhteyttä ystäviin <3

If I had a heart

Mitäs uutta sitten tiistain? Öö, ei mitään. Paitsi että värjäsin takkuni. Pinkiksi. Tai siis sellai puuterisen vaaleanpunaiseksi, ei miksikään barbie-pinkiksi. Mulla on keijutukka. Yay! Taida enää kauaa kaveritkaan tunnistaa kadulla jos vastaan tulee...

Viikonloppu on mennyt mukavasti rentoutuessa ja tukkaa värjäillessä. Olen allerginen sille pirhanan värinpoistolle, joten näin isot muutokset pitää tehdä rauhassa ja kotona, sillä allergisoin. Saattaa olla viimeisiä blondauksia ever, ihan siksi että kauaa en selviä nokkosrokolla, jossain välissä se pahenee pakosta rikkinäiseen ihoon, joka on tuska! Joten eipä parane pelleillä tämän enempää. Halusin kai vaalentaa "viimeisen kerran", pysyä vaalean pastellisissa sävyissä ja värjätä vain tyveä. Värjätä voin, mutta värinpoistoja en. Takkujen kanssa nyt ei huvita värjäillä muutenkaan ihan jatkuvalla syötöllä. On nimittäin aika touhua. Väriä menee tolkuttomasti, levitys on hankalaa ja pesu & kuivaus vielä hankalampaa. Nää tiivistyi ihan hurjana, lyheni aika tavalla. Noo, rakastan tukkaani <3

Tästä tulee nyt jälleen kilometripostaus joka sisältää tajunnanvirtaa elämästäni ja muuta schaissea. 

About a family.

Minä <3 nessut.

Nyt on helpottunut olo. Koulun ja minun välinen diili on nyt selkeä, tai siis kaikki osapuolet ovat nyt tietoisia mitä tapahtuu heinäkuun jälkeen. Ja kaikki ovat asiasta hyvillä mielin, ettei mitään pahaa verta jää minnekään. Hyvä. Helpotus ja huokaus kun ei tarvitse tapella ja puolustella itseä ja ratkaisujaan. Mitä nyt asia pitää kertoa sille ainoalle taholle, joka ei asiasta tiedä: Minun perhe. Yrittäjäperheeni reaktiota vähän pelkään.

Ja se pelkohan sai minut jälleen vähän pohtimaan, että paljonko asiasta on omien korvieni välissä? Mitä oikein pelkään? Äitini suuttuvan? Olenko ihan terve - mähän olen kolmekymmpinen! Kuka kolmekymppinen pelkää vanhempiensa reaktiota johonkin? Onko ihme, että äitini suhtautuu minuun ja elämääni sangen määräävästi jos annan siihen mahdollisuuden. Jos käyttäydyn yhä kuin teini. Ei kenenkään pidä kolmekymppisenä vanhemmiltaan lupia kysellä! Ja minähän olen siis niin hiirulainen, että vanhempani eivät tiedä nimenmuutoksestani. Ja en muuten kerrokaan. Vihaan alkuperäistä ristimänimeäni, jopa niin paljon että näen mielessäni punaista aina kun joku minua sillä nimellä kutsuu. Mutta siitäkään huolimatta en aio kertoa nimenmuutoksesta.

Pelkään kai olevani pettymys. Niin, minustahan ei tullut mallia tai ballerinaa (ylläripylläri tyypit, harrastin balettia yli 10 vuotta ja olen käynyt mallikoulun) kuten äitini toivoi. Äitini oli kovin pettynyt, kun pituuteni jäi vain 165 senttiin. Muuten olisin ollut siis ilmiselvä malli. Itsehän kiitin jumalatarta puuttuvista senteistä. Minusta ei myöskään tullut äitiä heti parikymppisenä, enkä nainut sitä rikkaan perheen poikaa. En pysynyt kiltisti kirkossa ja uskovassa hengessä, otin tatuointeja ja lävistyksiä eikä tukkanikaan ole normaali. En ole tehnyt oikein mitään sillätavoin mitä äitini "suunnitteli" tai toivoi. Ei hän ole noista asioista purnannut tai minua syyllistänyt, taidan tehdä sen ihan ilman apuakin. Ainoa mistä olen saanut kuulla kunniani on tatuoinnit, lävistykset, tyyli, lapsien puute, hiukset ja elintavat. Mutta nuo muut asiat, ei hän ole kuin pari hassua kertaa maininnut miten kiva olisi ollut jos olisin nainutkin Herra kansanedustajan.  Ei ole surkutellut enempiä lyhyyttäni tai sitä, että lopetin baletin jo teininä.

Tuntuu välistä, että äitini ei oikein tunne minua. Hänellä on mielikuva minusta sellaisena, millainen olin lapsena ja teininä. Hän ei ole tutustunut minuun kunnolla aikuisena. Enkä ole oikein antanut siihen mahdollisuutta, kun piilotan itseni niin hyvin. En kerro vaikeista asioista. En niistä helpoistakaan. Enhän edes käy siellä kuin kerran puoleen vuoteen!  Muutin vasta parikymppisenä pois kotoa, mutta ei minua niinä loppuaikoina paljoa näkynyt muutenkaan kotona. Ja se oli vaikeaa aikaa, äitini ei millään halunnut "päästää" minua, joten muina naisina tein sitten kyllästyttyäni tempun että hain koulunvaihtoa Lahteen ihan omin päin. Ja sehän lisäsi sitä kuilua, sitä etäisyyttä, jonka olin muutenkin vaikeiden teinivuosien aikana ottanut. Normaalisti kai sitä pitäisi lähentyä jossain välissä. Aikuistuttua tutustua uusiksi. Me emme oikein tutustuneet. Pidän yllä sitä samaa naamiota jonka pidän uusissa tilanteissa. Näyttelen muille normaalia. En paljasta itseäni, sisintäni tai korttejani. En ole oma aito itseni. Ja ei kukaan jaksa perheelleen jaksa näytellä kovinkaan usein.

En kai voi äitiäni syyttää loputtomiin,  peiliinhän tässä on katsominen ja lujaa. Enhän kerro äidilleni edes oikeaa virallista nimeäni! Kuka äiti ei tiedä tyttärensä nimeä? No minun äiti. Kun tytär ei kerro. En kerro, kun pelkään taas sitä kuuluisaa loukkaantumista. Mutta kumpi loukkaa enemmän, se että olen muuttanut nimeni vai se, että en luota omaan äitiini senkään vertaa että uskaltaisin nimeni kertoa? Pitäisi ehkä sittenkin aukaista pääni tuossa asiassa. Tuli vähän törkeä olo. Koska rakastan kuitenkin äitiäni ja perhettäni ja kyllähän heidän pitää tyttärensä nimi tietää.

Muutama fakta elämästäni tähän loppuun.

- Lopetan yritystoiminnan. Mutta senhän te jo tiesittekin.
- Muutan Ouluun. Taisitte tietää senkin.
- Lopetan hiusalan. Ehkä.
- Saatan hakea ammattikorkeaan. Tai hain. Mutta saatan ehkä mennä pääsykokeisiinkin. Ja ei, ei insinööriksi. Eikä Tampereelle, vaan sinne Ouluun.

Rakas Hullu

Saatiin kerrottua muuttouutinen Puolison perheelle ja sisaruksille. Tyypit ilahtui, erityisesti Puolison veljen vaimoke. Oma perheeni ei tiedä, enkä ihan heti kerrokaan. Tulee yritysasioista kuitenkin vääntöä ja tuhat "hyvää" neuvoa mitä mun nyt pitää ja tarvii tehdä. Ja miten Oulu on kauhean huono idea, kun Turku ja Raisio olisi niiiiiiin paljon fiksumpia ajatuksia ja miten minä nyt olen huono yrittäjä ja juureton ihminen.

Sattuneesta syystä en höpötä asiasta sosiaalisessa mediassa sen enempää. Vihaan elämäni selittämistä, joten pääsen helpommalla kun en kerro kellekään mitään. Toistaiseksi. Viimeistään elokuun alussa sitten voi muutella asuinpaikaksi facessa "Oulu". Ystäville nyt voisi, ainakin valikoiduille sellaisille, mutta toistaiseksi pidän mieluusti osalta asian pimennossa. Miksi minulla ei ole tarpeeksi selkärankaa, jotta voisin todeta kaikille uteliaille että bisnesasiani ovat täysin omiani? Että tosiasiassa en kadu yhtään mitään, vaikka yritys ei onnistunutkaan. Olisin luultavasti katunut yrittämättömyyttä jos tähän en olisi ryhtynyt. Niin ja armas vuokranantajani ei tiedä päätöstäni. Kerron alkuviikosta.

Mikä Oulussa sitten muutoin viehättää paitsi Puolison perhe? No kaupunki itsessään. Sopivan kokoluokan kaupunki, jossa on luontoa lähellä. Ja meri. Olen kasvanut meren äärellä, viettänyt lapsuuteni kesät Turun saaristossa veneillen tai ystävän mökillä. Järvi ei ikinä korvaa merta, ja kaipaan meren lähettyville. Pelkästään se merituuli ja se ilma on rakkautta. Lyhyt matka pohjoiseen on plussaa, en ole koskaan käynyt Oulua ylempänä. Haluan kokea Lapin ruskan!

Viikonloppuna olisi ystävän synttärit, mutta olo on flunssainen, joten saa katsoa että kyetäänkö paikalle. Voi hyvin olla, että niistän nenääni tyhjäksi koko viikonlopun jos tämä olo tästä vain pahenee. Salikäyntien lihaskipu ja naistenvaivat tuovat oman mukavan lisänsä tähän fiilikseen kun kurkku on karhea ja alkava nuha ärsyttää.

Muutenkin olen perunut osallistumisemme about mihin tahansa juttuun tän kevään ajalta. Joka sentti pitää säästää, ihan siksikin että mun firma ei juuri voittoa tee, pikemminkin päinvastoin. Ja joka sentti pitää säästää, joudutaanhan muuttamaan. Ja ihan ilmankin Oulua muutettaisiin, tuleehan tuohon se remppa. Saatan kuitenkin odottaa kevättä ja kesää aika tavalla, järjestelyitä yms. Muutosta.

Don't stop believing

Ilmoitusluontoinen asia.

Me ollaan näillä näkymin muuttamassa tosissamme Ouluun elokuun alussa. Heinäkuun lopussa mulla päättyy vuokrasopimus yrityksen tiloissa. Heinäkuun lopussa pitää muuttaa tästä Hervannan kämpästä pois. Touko-Kesäkuussa pistän siis duunia hakien Oulusta. Puoliso myös. Onko Oulu pysyvää? Saa nähdä. Ehkä. Ehkä ei. Tämä on reitti, joka minun on nähtävä loppuun. Sydämeni sanoo niin. Tiedän, että on ihmisiä joita tämä päätökseni loukkaa. Pyydän sitä anteeksi.

Mun korttitaloni alkoi romahtelemaan tuossa joulun tienoilla pahasti. Jokunen merkintä sitten siitä on ihan päivityskin todisteena. En vain raottanut ollenkaan, että mikä niin suretti. No nyt sen sanon: yritykseni ei kannata. Tulos on jatkuvasti aika plusmiinusnolla. En jaksa taistella. Palaan palkoilliseksi, mutta en koululle enää koskaan. Samaan kohtaan kun tajusin firmani "kohtalon", sukset meni vuokranantajani (ex-pomoni) kanssa ristiin. Ollaan jonkin verran niitä suksia saatu selviksi ja se sortunut korttitalokin kasattua sen verran että pärjään loppuajan vuokrasopparista.

Ehkä voin nähdä nyt ihmisiäkin taas. En kestänyt kohdata viattomia kysymyksiä arjesta ja yrityksestäni, olisin itkenyt kuitenkin. Hauras olen yhä, mutta voimistumaan päin. Tunnelin päähän syttyi se valo. Tämä ahdistus ei ole ikuista. Puoliso on ollut ilmiömäinen. Tuki ja turva. Seissyt rinnallani ja pyyhkinyt kyyneleitäni. Se ihminen, joka on osoittanut olevansa tukenani niin hyvässä kuin pahassa. Ainoa ihminen koskaan, joka on vapaaehtoisesti halunnut olla kanssani synkimpinäkin aikoina. Varmistanut, että olen kunnossa silloinkin, kun kätken kaiken naamion taa. Kukaan ei ole koskaan pystynyt samaan. Menen sen miehen kanssa tämän jälkeen vaikka Siperiaan jos hän pyytää. Rakastan Puolisoa enemmän kuin koskaan.