Toinen työviikko takana, ja olen yhä sitä mieltä että on kivaa <3
Nokian liike on varsin mukava. Perjantai ratkesi juuri siten, että vaihdttiin Lietsu Nokiaan. Piti mennä fillarilla, mutta koska sade, niin lahjoin pienestä bensarahasta työkaverin kuskaamaan. Pääsin etenemään harjoittelusta aidoksi työntekijäksikin. Tai ainakin asiakaspalvelun osalta. Tittelini taitaa olla harjoittelija just niin kauan, kunnes suoritan kokeen. Jep, meillä on koe uusille työntekijöille koulutuksessa opituista asioista. Sen jos vielä suorittaisi. Niin, ja pitäisi huolen että noudatan jatkossakin konseptia. Petrata pitää ehdottomasti myynnissä ja jäsenyyssuosittelussa. Keskityn niin valtavasti leikkaamiseen ja asiakaspalveluun, että tuppaa se myyntipuoli unohtumaan. On kuulemma jokseenkin luonnollista näin alkuvaiheessa. Ehkä se siitä.
Asiasta kukkaruukkuun. Tajusin perjantaina, että vihaan yhä ihan tolkuttomasti sitä, että olen riippuvainen jostain toisesta. Luulin nimittäin toipuneeni siitä, mutta tuntuu, että olen melkeen pahempi mitä ikinä. Vihaan sitä, että en pärjää itse, että tarvitsen jonkun apua johonkin. Kun tajusin perjantain kelin olevan onneton, ettei pyörällä pääse/kannata mennä, oikeasti harkitsin sitä taksia. Maksavani n. 50 euroa työpäivästä. Ja ihan siksi, ettei tarvitsisi vaivata toisia, olla toisesta riippuvainen. Enemmän se on sitä, etten halua vaivata ketään. En halua olla avuton tai vaivaksi. Samalla lailla kun mun pitää oppia kaikki heti, onnistua kaikessa just heti kerrasta, niin mun pitää myös pärjätä kaikessa omillani. Mulla on tosi usein suunnitelmat a, b ja c, jos johonkin liittyy useampi ihminen. Sellai vaihtoehtoja, että jos suunnitelma a jonkun muun kanssa kusee, niin on aina b ja c ihan itsekseni. Ja kyllä, jopa parisuhteessa. Ollaan oltu Puolison kanssa yhdessä tasan 9.5 vuotta. Miltei vuosikymmen, ja yhä mulla on plan b. Jos Puoliso jättäisi, niin että mitä teen, minne menen, miten pärjään jne. Luulenko sitten että tarvitsen varasuunnitelmiani? En. Meidän suhde on varsin kunnossa, ei meille mitään tapahdu. Mutta plan B on aina oltava. Ja osaatteko muuten yhtään arvata, että miltä tuntuu, kun asiat eivät menekään "suunnitelmieni" mukaan? Sillä eiväthän ne yleensä mene. Aiemmin velloin "epäonnistumisessani", nyt luon aika nopeasti muuttuneiden tilanteiden pohjalta uusia suunnitelmia D, E ja F. Joo, se ammattiauttaja vois olla hyvä.
Ja nyt tämä perfektionismini multihuipentuma päähänpinttymäni joutuu tosi koetukselle, sillä meillä on menossa yhteinen rahansäästösuunnitelma, joka asettaa mut tavallaan vähän riippuvaiseen asemaan. Menossa on kuukausi nro 1, ja vietävä mikä päänsisäinen taistelu on käynnissä. Joo, kaikki etenee suunnitelman mukaan. Kaikki on ok, mutta varjelkoon miten mua ahdistaa, kun ei ole plan B, on vain tämä toteutettava A, ja siinä ollaan me molemmat. Me. Ei minä, vaan Me. Ei mulla oikeasti ole hätää, kaikki on juuri hyvin. Mutta vietävä on vaikea tärkeässä asiassa antautua yhden suunnitelman varaan. Kun ei voi tai auta miettiä entä jos. Ja tarkennuksena, että kyse on ihan säästämisestä, ei mistään riskialttiista jutusta. Miten sekaisin voin oikein olla, kun säästäminenkin ahdistaa mua, jos sitä tehdään Me yksikkönä, eikä Puoliso ja Minä kumpikin erikseen itsenäisesti. Luotan Puolisooni, mun Kallioni. Siitäkään ei ole kyse. En tajua että mikä mut tekee näin neuroottiseksi, mikä on, että mun on kaikessa oltava niin vitun itsenäinen. Perfektionisti olen ollut aina, tai siis niin kauan kuin muistan, ja tiedän about mistä se johtuu, mutta miten vitussa se vain pahenee, vaikka kovin yritän päästä siitä eroon!
Olen tajunnut hiljakkoin myös sen, että vaikka luulin aiemmin haaveilevani ja toivovani naimisiin menoa, niin todellisuudessa se on vähän ahdistava ajatus. Koska siinä jos missä ollaan todellakin Me, ja on vain se plan A. Yksikkö. Koen että ollaan sitä näinkin, mutta jotenkin ajatus siitä virallisesta paperista/sormuksista/sinetistä on vähän ahdistava. Enkä todella tiedä, että voinko ikänä "heittäytyä" mihinkään sillätavoin. Luopua mun kuvitteellisesta itsenäisyydestäni. Eihän sitä itsenäisyyttä mikään sinetti, paperi tai sormus vie, mutta jotenkin siltä se tuntuu ajatuksena. Ai että oon kyllä sekaisin. Onneksi sentään tajuan sen itsekin :D
Näytetään tekstit, joissa on tunniste asenne. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste asenne. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
sunnuntai 12. heinäkuuta 2015
Make Me Believe
Asiaa ja ajatuksia läskistä.
Mulla on työkaverina eräs kisoihinkin osallistunut salikonkari. Tyyppi on ihan mukava, mutta voi luoja mikä asenne sillä on. Haukkuu aika kärkevästi kaikkia pyöreämpiä että "Miksei toi tee itelleen mitään???" tai vastaavasti ruumiinrakenteeltaan hoikempia "Eihän tolla oo ees persettä, kannattaiskohan kyykätä vähän!?!" Ilman, että kukaan hänen mielipidettään kysyy. Salilta bongatessaan aloittelijan, joka teki liikettä väärin, tyyppi oli ilkkunut että "Mihinköhän ton liikkeen ois muka tarkoitus ottaa?" Aloittelijan vastatessa, oli sitten jatkanut että teet sen väärin, kannattaisko opetella eka ja tulla salille vasta sitten. Ai että pistää vihaksi. Välistä on saanut purra hammasta ihan todenteolla, ettei työrauha kärsi. Helvetti, kaikkienko pitää mahtua samaan muottiin? Ja hemmetti, jos joku tekee liikkeen väärin, niin voisko vaikka neuvoa eikä ilkkua! Just noiden tyyyppien takia ihmiset ei uskalla käydä salilla!
Ja minä kun en ole idiootti, tiedän ihan täsmälleen mitä mieltä hän on mun kiloistani. Sanoi asiakkaalle taannoin että "Noi kilpirauhasjutut on kyllä sen päivänen tekosyy ettei tosi, kyllä sitä jokainen laihtuu jos vain nostaa perseensä sieltä sohvalta". AAAARGH! Olen kasvattanut rautaisen itsehillinnän, oltais oltu tuon kanssa jo useamman kerran aika sodassa. Joo, niinhän se teoriassa menee. Tekosyyt sikseen ja perse ylös penkistä. Liiku ja syö vähemmän mitä kulutat, niin kaikki laihtuu. No guess what, minä kokeilin 3 viikkoa 1300 kcal ruokavaliolla, laihduin ihan kokonaiset puoli kiloa. Yay! Oliko sen arvoista? No ei helvetissä!
Ensinnäkin. Vittuako mun kilot muille kuuluu? Mikä siinä läskissä nyt edes niin ärsyttää? Sekö, että pullukka istuu terassilla auringossa tyytyväisenä ja syö burgerin vailla huolen häivää, kun toinen "uhraa" kulinaristiset nautinnot terveyden ja fitneksen nimessä ja jumppaa viikosta toiseen? Onko se kateutta? Miksi toi voi syödä suklaata ja mä en? Toki ymmärän visuaalisen puolen katukuvassa, jos ne makkarat on tungettu liian pieniin vaatteisiin, esimerkkinä Johanna Tukiainen. Makkara kuoressa -efekti, mutta sehän on nyt ihan sama vartalomallista riippumatta, ei ole kovin kaunista minkään kokoisella jos vaatteet ei istu. Terveys? onko jokunen ylikilo muutoin hyväkuntoisella tyypillä niin vaarallista? Ennen kuin tuomitaan, ilkutaan ja paheksutaan, oisko hyvä muistaa että ihmisillä on eri taustat, ikinä ei voi tietää kenenkään todellista tilaa, onko sairautta, lääkkeitä tai muuta. Tai pahempaa, mikä historia sillä pullukalla on, eräs tuttu kertoi ystävästään, jolle oltiin ilkeilty sen kiloista. Ja se on sairastanut nuorena anoreksiaa. Hienoa, kannattaa kommentoida jonkun läskejä paremmin tietämättä taustoista, voit laukaista jonkun syömishäiriön uudelleen!
Samaan aikaan luukutetaan tasa-arvoa, miten erilaisuus on ok, ollaan Lennejä ja sateenkaarilippuja. On ok kun kaikki on erilaisia, yaaay! mutta älä saatana kehtaa olla liian lihava, liian fitness, liian laiha, liian tyytyväinen itseesi. Muista kokeilla paleot, karppaamiset ja kaalisopat, muista haluta fitnesskissakroppaa ja haluta olla hoikka. Muista palvoa painoindeksiä terveyden mittarina, ylikilot tappaa ja kaikki ruokanautinnot ovat saatanasta. Ihan jäätävää tekopyhyyttä luukuttaa tasa-arvoa ja erilaisuuden rikkautta ja sitten perään tuomita vartalot, jotka ei mahdu just sun kauneuskäsitteeseen? ja se dissaus verhotaan terveyden kauniiseen viittaan, väitetään että ollaan vaan huolissaan toisen terveydestä silmät kirkkaina. Ai oletko lääkäri? No sitten, tunnet varmasti tyypin kaikki taustat, kun voit arvostella terveyttä. Ja miksi kenenkään pitäisi muuttaa itseään jonkun muun vuoksi? Mä en tee mitään itselleni kenenkään muun vuoksi, kuin itseni! Voi kysyä Puolisolta, että monestiko olen hänen mielipidettään kysellyt esim. hiusmallia valitessa!
Olen ollut sekä tosi laiha, että nyt vähän lihava. Ja jos jotain olen oppinut, onni ei ole painoindeksistä tai vaatekoosta kiinni. Eikä terveys. Ollessani parhaimmassa kondiksessa ikinä, siitä seurasi pahin olo ikinä kun vajaatoiminta iski. Josta toivutaan vieläkin. Ja on muuten jännä miten ihmisiä toisen koko oikeasti vaivaa! Ollessani laiha, oltiin muka niin huolissaan kun söin terveellisesti, ettei nyt ihan anoreksiaa ole! ja kai muistan elämästä nauttia! Ruokavaliossani ei ole oikeastaan kamalasti mikään muuttunut, syön yhä hyvin samanlaista evästä mitä silloin, mutta jännästi kun olen lihava, kukaan ei ole huolissani ruokavalioni terveellisyydestä! Vähän katsotaan kulmien alta että jopas olen päästänyt itteni läskiksi, jotkut vähän katelisena kun mua ei enää kilot vaivaa. Niin ja BMI ei ole maailman luotettavin mittari. Lihasmassaahan se ei huomioi. Olen joo vähän pyöreä, mutta ette uskoisi mitä mun vaakalukema näyttää, tai mikä mun bmi on. Kerroin äidilleni: "Sun vaaka on rikki, et sä paina niin paljoa".
Jos on hoikka, ollaan kadeja että vittu kun toi on tossa kunnossa. Hoikka ja sillä on hyvä itsekuri. Jos on läski, ollaan kadeja että vittu kun toi ei laihduta, miksi se saa nauttia herkuista ja mä tässä kärsin? Hitto tässä koko jutussa on jotain niin pahasti pielessä ettei tosi!
Niin ja korostetaas näin loppuun, että ääripäät ovat eri asia, joo jos on 300 kiloa painava ja 170 cm pitkä niin ei varmaan oo joo kauhean terveellistä. Tai jos se sama tyyppi painaisi 35 kg. Eipäs haljota oljenkorsia siellä.
keskiviikko 6. toukokuuta 2015
Our Life
Vappu meni ihan mukavasti. Pakollisten kauppareissujen jälkeen mentiin Hervantaan ystävälle. Ilta oli varsin onnistunut, käytiin puolenyön kieppeillä yksillä Apinassa (Herwoodiin oli törkeä jono...) mutta seuran ollessa hiton päissään, hypättiin taksiin ja kotiin.
Itse olin vappupäivän kotona netflixin kanssa, mutta Puoliso lähti uudestaan ryypylle. Olisin muuten mennyt matkaan, mutta lauantaina oli töitä. Lauantaina tosin käytiin työkaverin kanssa parilla Kivenheitossa, josta minä jatkoin keskustaan paria kaveria tapaamaan. Pariskunta E & J sekä lahtelainen bussikuskiystävä olivat tiikerihaissa. Tiikerihaista jatkettiin Ruby & fellasiin parille, josta sitten pariskunnan tuttujen kämpille, mutta vain pojat ja minä, Neiti J väsähti kesken :D. Pelailtiin Aliasta, katsottiin komiikkaa ja liigabiisejä Youtubesta, saunottiin ja laulettiin. Kotiin päädyin aamuyö viidestä, jaettiin poikien kanssa taksi.
Työkaverit hieman ihmettelee ja naureskelee, että miten helvetissä mä aina olen liikkeellä miesporukalla. Ja että mitä Puoliso tykkää jos olen kundien kanssa ulkona aamuyö viiteen. Neiti J on about ainoita naispuolisia ystäviä, jonka kanssa tulee usein käytyä ulkona, mutta hänenkään kanssaan ei koskaan keskenämme. Mä nyt vain olen sellainen tyyppi, että tulen juttuun miesten kanssa paremmin. Naiset pääsääntöisesti ovat kiinnostuneita ihan eri asioista mitä minä. Mimmit töissä jauhaa töllöohjelmista kuten Temptation Island suomi, salkkarit, jutan ohjelmat, The bachelor yms, mä intoilen House of cardsista, vikingeistä, game of thronesista, ncis:stä yms. Jauhan tietokonepeleistä ja kuuntelen raskasta musaa. Mimmit duunissa intoilee robinista, cheekistä ja jauhaa kynsistä ja ripsistä. Olen päässyt irti kehoni vihaamisesta, oon just tämmönen. En mikään hoikka fitnesskissa, mutta hyvä just näin. En laske kaloria tai itke joka suklaapalaa. Mimmit vinkuu läskeistä ja koittaa yhä löytää sitä loitsua siihen, ettei Ikinäikinäikinä tee mieli tai syö mitään väärää.
En ole mikään stereotyyppinen kampaaja. Mun luonteen suoruus... multa puuttuu täysin se naismainen "tippaleipäaivoisuus". En analysoi toisia "se sano tollee, mitäköhän se tarkotti?" vaan luotan, että jos se sano noin, se tarkotti just sitä. Mimmit lätkii tinderiä ja analysoi miesten viestien syvempää merkitystä. Ja niiltä puuttuu äijien suhteen ihan täysin pieni kriittisyys. Yksikin menee kundien imelän siirappisiin viesteihin ihan täpöllä, äijät kirjoittaa siirappia ja hunajaa yksi asia mielessään, ja muija on ihan kikseissä ja hehkuttaa kun ainakin x määrä jätkiä on niin lätkässä häneen. Sitten ihmetellään kun jonkin ajan kuluttua kundi katoaa, ei siirappia enää tulekaan. En ole vaivautunut kyseenalaistamaan hänelle tätä kundien truu loven astetta, että tottakai se jätkä katoaa jos ei heru, ja hyvin todennäköisesti voi kadota siltikin vaikka heruisikin. Ehkä se oppii.
Psst. Eikä sitten tulkita tätä "analysointiani" sillai, että kuvittelisin olevani jotenkin parempi. Ei, en ole. Eikä siten, että kuvittelen olevani joku special snoflake. Ei, en ole sitäkään. On monia mimmejä jotka ovat kaltaisiani, kiinnostuneita samoista asioista mitä minä. Valitettavasti heitä on elämässäni vain sangen vähän, lähinnä insinööriajoiltani. Ja mun kaveripiirissäni nyt niitä ahkerimpia bilettäjiä ovat nimenonaan äijät, ja niitä tulee nähtyä vähän siksikin eniten.
Biletys alkaa näkyä eurovarannoissani. Hauskaa on ollut. viimeisen parin kuukauden aikana olen ollut about yhden viikonlopun vain himassa. Näkyy se kyllä kropassakin, turvotus on ihan kohtalainen kun joka viikonloppu bilettää. Tiedän, että oikea ratkaisu on rauhoittua ja jäädä vain kotiin. Tällä hetkellä ihan tosissani olen niin perseaukinen, että ei ole vaihtoehtoa kuin jäädä kotiin. Silti, olisi ihan mahtia lähteä taas lauantaina ulos. Mikä helvetti mua oikeen vaivaa, joku bilekärpänen purrut? Noh, nyt on pakko jäädä himaan. Tänään on lääkäri, ja se reissu imee loputkin eurot. Ja koska ollaan oltu paikoitellen erillään Puolison kanssa, tekee ihan hiton hyvää viettää viikonloppu toistemme kainalossa. Ensiviikolla kun on porukoiden juhlat ja sitten pönötetään, väistellään kysymyksiä häistä ja lapsista tai työstä. Pitää ensitöikseen napata joku siideritölkki tassuun jotta kukaan ei luule mun olevan raskaana, vastata "no mites työelämä?" kysymyksiin "ihan hyvin" , avioliitto ja lapsiasioihin kuitata että ei ikinäikinäikinä! Mitenniin vihaan tollai tilaisuuksia?
Itse olin vappupäivän kotona netflixin kanssa, mutta Puoliso lähti uudestaan ryypylle. Olisin muuten mennyt matkaan, mutta lauantaina oli töitä. Lauantaina tosin käytiin työkaverin kanssa parilla Kivenheitossa, josta minä jatkoin keskustaan paria kaveria tapaamaan. Pariskunta E & J sekä lahtelainen bussikuskiystävä olivat tiikerihaissa. Tiikerihaista jatkettiin Ruby & fellasiin parille, josta sitten pariskunnan tuttujen kämpille, mutta vain pojat ja minä, Neiti J väsähti kesken :D. Pelailtiin Aliasta, katsottiin komiikkaa ja liigabiisejä Youtubesta, saunottiin ja laulettiin. Kotiin päädyin aamuyö viidestä, jaettiin poikien kanssa taksi.
Työkaverit hieman ihmettelee ja naureskelee, että miten helvetissä mä aina olen liikkeellä miesporukalla. Ja että mitä Puoliso tykkää jos olen kundien kanssa ulkona aamuyö viiteen. Neiti J on about ainoita naispuolisia ystäviä, jonka kanssa tulee usein käytyä ulkona, mutta hänenkään kanssaan ei koskaan keskenämme. Mä nyt vain olen sellainen tyyppi, että tulen juttuun miesten kanssa paremmin. Naiset pääsääntöisesti ovat kiinnostuneita ihan eri asioista mitä minä. Mimmit töissä jauhaa töllöohjelmista kuten Temptation Island suomi, salkkarit, jutan ohjelmat, The bachelor yms, mä intoilen House of cardsista, vikingeistä, game of thronesista, ncis:stä yms. Jauhan tietokonepeleistä ja kuuntelen raskasta musaa. Mimmit duunissa intoilee robinista, cheekistä ja jauhaa kynsistä ja ripsistä. Olen päässyt irti kehoni vihaamisesta, oon just tämmönen. En mikään hoikka fitnesskissa, mutta hyvä just näin. En laske kaloria tai itke joka suklaapalaa. Mimmit vinkuu läskeistä ja koittaa yhä löytää sitä loitsua siihen, ettei Ikinäikinäikinä tee mieli tai syö mitään väärää.
En ole mikään stereotyyppinen kampaaja. Mun luonteen suoruus... multa puuttuu täysin se naismainen "tippaleipäaivoisuus". En analysoi toisia "se sano tollee, mitäköhän se tarkotti?" vaan luotan, että jos se sano noin, se tarkotti just sitä. Mimmit lätkii tinderiä ja analysoi miesten viestien syvempää merkitystä. Ja niiltä puuttuu äijien suhteen ihan täysin pieni kriittisyys. Yksikin menee kundien imelän siirappisiin viesteihin ihan täpöllä, äijät kirjoittaa siirappia ja hunajaa yksi asia mielessään, ja muija on ihan kikseissä ja hehkuttaa kun ainakin x määrä jätkiä on niin lätkässä häneen. Sitten ihmetellään kun jonkin ajan kuluttua kundi katoaa, ei siirappia enää tulekaan. En ole vaivautunut kyseenalaistamaan hänelle tätä kundien truu loven astetta, että tottakai se jätkä katoaa jos ei heru, ja hyvin todennäköisesti voi kadota siltikin vaikka heruisikin. Ehkä se oppii.
Psst. Eikä sitten tulkita tätä "analysointiani" sillai, että kuvittelisin olevani jotenkin parempi. Ei, en ole. Eikä siten, että kuvittelen olevani joku special snoflake. Ei, en ole sitäkään. On monia mimmejä jotka ovat kaltaisiani, kiinnostuneita samoista asioista mitä minä. Valitettavasti heitä on elämässäni vain sangen vähän, lähinnä insinööriajoiltani. Ja mun kaveripiirissäni nyt niitä ahkerimpia bilettäjiä ovat nimenonaan äijät, ja niitä tulee nähtyä vähän siksikin eniten.
Biletys alkaa näkyä eurovarannoissani. Hauskaa on ollut. viimeisen parin kuukauden aikana olen ollut about yhden viikonlopun vain himassa. Näkyy se kyllä kropassakin, turvotus on ihan kohtalainen kun joka viikonloppu bilettää. Tiedän, että oikea ratkaisu on rauhoittua ja jäädä vain kotiin. Tällä hetkellä ihan tosissani olen niin perseaukinen, että ei ole vaihtoehtoa kuin jäädä kotiin. Silti, olisi ihan mahtia lähteä taas lauantaina ulos. Mikä helvetti mua oikeen vaivaa, joku bilekärpänen purrut? Noh, nyt on pakko jäädä himaan. Tänään on lääkäri, ja se reissu imee loputkin eurot. Ja koska ollaan oltu paikoitellen erillään Puolison kanssa, tekee ihan hiton hyvää viettää viikonloppu toistemme kainalossa. Ensiviikolla kun on porukoiden juhlat ja sitten pönötetään, väistellään kysymyksiä häistä ja lapsista tai työstä. Pitää ensitöikseen napata joku siideritölkki tassuun jotta kukaan ei luule mun olevan raskaana, vastata "no mites työelämä?" kysymyksiin "ihan hyvin" , avioliitto ja lapsiasioihin kuitata että ei ikinäikinäikinä! Mitenniin vihaan tollai tilaisuuksia?
tiistai 31. maaliskuuta 2015
You Were There
Kellonsiirto on muuten perseestä. Eilinen - eli kellonsiirron jälkeinen maanantai on ehkä vuoden persein päivä ever. Mun herkkä elimistöni ei tunnista tuollaista toimintaa, joten sunnuntai-illasta ei uni tule ja maanantai-aamusta tuntuu siltä että pitäisi herätä aamuyöstä. Perkele. No, tänään on jo parempi päivä.
Pääsiäisloma häämöttää, hyvä etten nyt ihan tunteja laske. Tekisi mieli ottaa hurjan rennosti, korkata viinipullo ja pitää netflix-aikaa. Toinen puoli minusta iloitsee painonpudotuksesta ja pieni järjen ääni sanoo, että jätä ne viinit alkoon ja mene lenkille ja salille. Kumpaa sitä kuuntelisi? Ei ehkä niin hyvä idis aloittaa lomaansa viinipullolla, lähtee kuitenkin lapasesta se herkuttelu.
Minä ja mun taipumus hemmotella itseäni ruualla ja juomalla. Tunnesyöppö pahimmasta päästä. Tiedoistan ongelman, ja ihan tosissani mietin, että mistä muusta sitä voisi nauttia. Mitä muuta palkintoa voisi keksiä kuin joku syöminen ja juominen. Ja ihan tosissaan pää lyö tyhjää. Mikään materia mitä voi ostaa ei käy, en halua tuhlata euroja turhaan. Sauna - no se on ihan arkinen juttu, onhan meillä huoneistosauna. Joku hius/kynsi/ihonhoitohomma - en halua tuhlata rahaa näihin. Eikä se nyt niin rentouttavaa ole. Enkö ihan oikeasti osaa hemmotella itseäni muulla kuin ruualla?!? Vittu mikä possu mieki oon. Ei kai muu auta kuin keksiä siihen hemmotteluun jotain terveellistä. Että jos se nautinto oikeasti on ruoka, niin voisiko kehitellä siihen jotain terveellistä ja hyvää?
Pääsiäisloma häämöttää, hyvä etten nyt ihan tunteja laske. Tekisi mieli ottaa hurjan rennosti, korkata viinipullo ja pitää netflix-aikaa. Toinen puoli minusta iloitsee painonpudotuksesta ja pieni järjen ääni sanoo, että jätä ne viinit alkoon ja mene lenkille ja salille. Kumpaa sitä kuuntelisi? Ei ehkä niin hyvä idis aloittaa lomaansa viinipullolla, lähtee kuitenkin lapasesta se herkuttelu.
Minä ja mun taipumus hemmotella itseäni ruualla ja juomalla. Tunnesyöppö pahimmasta päästä. Tiedoistan ongelman, ja ihan tosissani mietin, että mistä muusta sitä voisi nauttia. Mitä muuta palkintoa voisi keksiä kuin joku syöminen ja juominen. Ja ihan tosissaan pää lyö tyhjää. Mikään materia mitä voi ostaa ei käy, en halua tuhlata euroja turhaan. Sauna - no se on ihan arkinen juttu, onhan meillä huoneistosauna. Joku hius/kynsi/ihonhoitohomma - en halua tuhlata rahaa näihin. Eikä se nyt niin rentouttavaa ole. Enkö ihan oikeasti osaa hemmotella itseäni muulla kuin ruualla?!? Vittu mikä possu mieki oon. Ei kai muu auta kuin keksiä siihen hemmotteluun jotain terveellistä. Että jos se nautinto oikeasti on ruoka, niin voisiko kehitellä siihen jotain terveellistä ja hyvää?
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
Silmät Sumeat
Sain jotain aikaan eilen. Siivosin vaatekaappini. Olen jemmannut liian pieniä vaatteita ihan siksi, kun "tämä pyöreys on vain väliaikaista, mahdun näihin ihan just". Ei, en mahdu ainakaan "ihan just". Nyt pitää pikkuhiljaa löytää uutta kivaa vaatetusta nykymuodoilleni. En halua verhoutua verskoihin vain siksi, että ne mahtuvat. Aika paljon kaappiin jäikin kivaa yllepantavaa, joten en voi käyttää "ei ole mitään sopivaa" tekosyynä. On aika luopua siitä illuusiosta, että ihan just olen taas se fitnesskissa. Hyväksyä itseni tällaisena, arvostaa kehoani näin. Lakata vihaamasta. Ei mun arvo määriydy vaa'an lukeman mukaan, tai vaatekoon mukaan. Naureskelin eräälle huumorikuvalle netissä, jossa lihava nainen sanoo että "En ole lihava, seksikkyyteni vain vuotaa yli". Pitäisi varmaan ottaa lausahdus enemmänkin tosissaan.
Puoliso on ollut ihana koko ajan. Kertaakaan ei ole sanonut mun olevan vääränlainen tai että mun pitäis tehdä itselleni jotain. Ei koskaan kritisoi vartaloani, tyyliäni tai vaatetustani, oli sitten millainen tahansa. Pahimmassa vaiheessa kun en jaksanut töiden lisäksi tehdä yhtikäs mitään, Puoliso hoiti kotia kiltisti. Ainoa jolle mun kropan koko jotain merkitsee, olen siis minä. Aika monta solmua voisi aueta, jos vain hyväksyisin itseni tällaisena. Sitäpaitsi. Ollessani se 58 kg timmi fitnesskissa, olinko tyytyväinen? jotenkin maagisesti onnellisempi? Olinko jotenkin parempi ja arvokkaampi mitä ennen kun mahduin xs vaatteisiin? En. En mitään noista. Silloinkin oli aina jotain, johon en ollut tyytyväinen.
Aion yhä jatkaa saliharrastustani, painelen salille huomenna. Jonkinlainen suunnitelma pitää laatia sapuskointiin, muutakin kuin vehnättömyys. Kaloreita en laske, mutta kyllä se roskaruoka pitää karsia helvettiin. Jättää niihin muutamiin biletyspäiviin. Pitänee kohdella kehoaan hyvin myös sen puolesta, että mitä sille tarjoaa ravinnoksi. Eilen tutkailin alkoholien sisältöä tulevat biletyspäivät mielessäni. Tiesittekö että karpalolonkerossa on porkkanamehutiivistettä ainesosana? Kaikkea sitä oppii. Vehnää onneksi ei ollut, joten lempialkoholini pysyy listalla.
Ehkä mä vielä toivun. Ehkä joskus vielä saan itsestäni ihan kelpo kaverin itselleni. Ehkä joskus olen vähän vähemmän tärähtänyt sekopää.
Puoliso on ollut ihana koko ajan. Kertaakaan ei ole sanonut mun olevan vääränlainen tai että mun pitäis tehdä itselleni jotain. Ei koskaan kritisoi vartaloani, tyyliäni tai vaatetustani, oli sitten millainen tahansa. Pahimmassa vaiheessa kun en jaksanut töiden lisäksi tehdä yhtikäs mitään, Puoliso hoiti kotia kiltisti. Ainoa jolle mun kropan koko jotain merkitsee, olen siis minä. Aika monta solmua voisi aueta, jos vain hyväksyisin itseni tällaisena. Sitäpaitsi. Ollessani se 58 kg timmi fitnesskissa, olinko tyytyväinen? jotenkin maagisesti onnellisempi? Olinko jotenkin parempi ja arvokkaampi mitä ennen kun mahduin xs vaatteisiin? En. En mitään noista. Silloinkin oli aina jotain, johon en ollut tyytyväinen.
Aion yhä jatkaa saliharrastustani, painelen salille huomenna. Jonkinlainen suunnitelma pitää laatia sapuskointiin, muutakin kuin vehnättömyys. Kaloreita en laske, mutta kyllä se roskaruoka pitää karsia helvettiin. Jättää niihin muutamiin biletyspäiviin. Pitänee kohdella kehoaan hyvin myös sen puolesta, että mitä sille tarjoaa ravinnoksi. Eilen tutkailin alkoholien sisältöä tulevat biletyspäivät mielessäni. Tiesittekö että karpalolonkerossa on porkkanamehutiivistettä ainesosana? Kaikkea sitä oppii. Vehnää onneksi ei ollut, joten lempialkoholini pysyy listalla.
Ehkä mä vielä toivun. Ehkä joskus vielä saan itsestäni ihan kelpo kaverin itselleni. Ehkä joskus olen vähän vähemmän tärähtänyt sekopää.
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Far from Home
En tahdo puhua viikonlopusta. Pelkkä ajattelukin saa mut kaipaamaan jotain, jota en just nyt voi saada. Liian kivaa. Liian kotoisaa ja mukavaa.
Töihin paluu keljutti tiistaina ihan kunnolla. Mitenkäs muutenkaan hienon "loman" jälkeen. Nyt kuitenkin on jo vähän toivuttu entiselleen, arki maistuu taas. Kuukausi menee kuitenkin nopeasti, joulunahan me mennään pohjoiseen taas. Ja ollaan tiistai illasta sunnuntaihin asti!
Vihaan marraskuuta, mutta mun mielialaa kohentaa yhä parantuva rahatilanne. Taloudellinen kurimus ja ahdinko on tosiaan ohi. Suunnittelen talouttani huolella, ja olen jo lyhentänyt velkaani erinäisille tahoille (visa, opintolainat...) ihan kiitettävästi. Ja mun tilannehan on siis alunalkaenkin ollut aika hyvä, kun velkaa on tasan pankille ja suuri osa opintolainaa. Mulla on luottotiedot tallella, ei verovelkaa tai muuta sellaista. Yrittäjyys itsessään ei jättänyt mitään ylimääräistä velkaa. Heinäkuuhun mennessä saan maksettua visalaskuni kokonaan pois. Oli iiiiso virhe moinen kortti ikinä edes hyväksyä. Nyt tilasin tiliini visa electronin, ja hautaan debit/credit -kortin pöytälaatikkoon tasan autonvuokrausta varten. Tuntuu aivan mahtavalta tuijotella budjettia ja tajuta, että pärjäisin jälleen yksinkin. Olen itsenäinen nainen, en mielelläni tukeudu yhtään keneenkään. Parisuhteessakin mulle on tärkeää, että siitä huolimatta pärjäisin itsekin. En halua olla riippuvainen. Olen kuitenkin superonnellinen, että minulla on Puoliso. Pärjäisin itsekin, mutta minun ei tarvitse.
Meillä on taas yhteisiä tavotteita. Minä pienennän velkaani, jotta saadaan joskus asuntolaina. Puoliso säästää Oulua varten. Jo kesällä tilanne on huomattavasti parempi. Osuuspankin osuus opintolainasta on maksettu, visa maksettu, jäljellä vain Nordea. Muutetaan Ouluun, jahka taloustilanne on tarpeeksi kohentunut ja jahka työtilanne näyttäisi siltä. Oulusta tai Muhokselta voisi sitten jokskus hamaassa tulevaisuudessa ostaa kämpän.
Mulla on hieman talvilomaakin, ajateltiin koittaa sitä mission impossiblea saada lomat samaan aikaan sitten kevättalvesta. Voitaisiin lähteä - ylläripylläri - Ouluun ja Vaalaan.
Asiasta pihviin. Eräs asia ihmettyttää ja ärrrsyttää. Nimittäin Avioliitto vs Avoliitto - juttu. Ollaan asuttu yhdessä kahdeksan vuotta. Talvella yhteistä taivalta tulee täyteen yhdeksän vuotta. Silti, äitini ja erinäiset asiakkaat jaksavat muistuttaa yhä uudelleen, että en voi kutsua Puolisoa Miehekseni, kun ei kerta olla naimisissa. Korjaa sanomisiani että "Poikaystävä!" jos erehdyn sanomaan että "mieheni". Jahas. Eli jos ei ikinä mennä naimisiin, mulla on vielä kuusikymppisenäkin poikaystävä? Missä kohtaa on oikeus kutsua Avomiestään tittelillä "mun mies"? Onko siihen ikäraja? Tuntuu pöljältä että on seurustellut melkein vuosikymmenen, asunut yhdessä abouttiarallaa saman verran ja kutsua toista "poikaystäväksi", aivan kun oltaisi jotain 14-vuotiaita, tai seurusteltu jotain pari kuukautta. Ja pöljältä tuntuu senkin puolesta että tuo "Poika" täyttää tän kuun lopussa 33 vuotta. Että sellanen poika, kulkee kohti neljääkymppiä. Äidille perustelin tuota "mieheni" -nimitystä juuri sillä, että ollaan avoLIITOSSA ja avoPUOLISOITA. Mulla on AvoMIES, joten voinen kutsua kumppaniani tittelillä mun mies.
Onko niillä rekistereillä ja sillä ylimääräisellä i-kirjaimella niin iso merkitys? Meidän arjessa se vihkimys ei tekisi yhtään mitään eroa. Poistaisi yhden nimen ovesta ja pistäisi mut kortinvaihtorumbaan? Sikälimikäli niin haluaisin, saattaisinhan pitää mukavan harvinaisen sukunimeni. Olenhan suomessa uniikki tapaus (Jepjep, yhäkin, vaikka vaihdoin mummonimeni Emiliaksi vuosi sitten). I-kirjaimen lisääminen avoliittoomme ei toisi oikeastaan mitään muutosta. Ehkä joskus sitten ikääntyessä jos pitää jotain perimisiä miettiä, mutta toistaiseksi ei niin mitään. Meillä on kuitenkin ilmankin renkuloita aikomus viettää elämämme yhdessä. Meillä on tulevaisuudensuunnitelmia ja elämme ihan samanlaista elämää kuin avioliitossa olevat paritkin. Taloutemme on yhteinen, emme kalkuloi kauppalaskuja tai muuta sellaista. Ehkä siis voin nimittää Puolisoa yhä Puolisoksi tai Miehekseni. Minullahan on Liitto. Minä olen Avovaimo. Me ollaan Puolisoita, ei siihen ylimääräisiä kirjaimia tai rekistereitä tarvita.
Töihin paluu keljutti tiistaina ihan kunnolla. Mitenkäs muutenkaan hienon "loman" jälkeen. Nyt kuitenkin on jo vähän toivuttu entiselleen, arki maistuu taas. Kuukausi menee kuitenkin nopeasti, joulunahan me mennään pohjoiseen taas. Ja ollaan tiistai illasta sunnuntaihin asti!
Vihaan marraskuuta, mutta mun mielialaa kohentaa yhä parantuva rahatilanne. Taloudellinen kurimus ja ahdinko on tosiaan ohi. Suunnittelen talouttani huolella, ja olen jo lyhentänyt velkaani erinäisille tahoille (visa, opintolainat...) ihan kiitettävästi. Ja mun tilannehan on siis alunalkaenkin ollut aika hyvä, kun velkaa on tasan pankille ja suuri osa opintolainaa. Mulla on luottotiedot tallella, ei verovelkaa tai muuta sellaista. Yrittäjyys itsessään ei jättänyt mitään ylimääräistä velkaa. Heinäkuuhun mennessä saan maksettua visalaskuni kokonaan pois. Oli iiiiso virhe moinen kortti ikinä edes hyväksyä. Nyt tilasin tiliini visa electronin, ja hautaan debit/credit -kortin pöytälaatikkoon tasan autonvuokrausta varten. Tuntuu aivan mahtavalta tuijotella budjettia ja tajuta, että pärjäisin jälleen yksinkin. Olen itsenäinen nainen, en mielelläni tukeudu yhtään keneenkään. Parisuhteessakin mulle on tärkeää, että siitä huolimatta pärjäisin itsekin. En halua olla riippuvainen. Olen kuitenkin superonnellinen, että minulla on Puoliso. Pärjäisin itsekin, mutta minun ei tarvitse.
Meillä on taas yhteisiä tavotteita. Minä pienennän velkaani, jotta saadaan joskus asuntolaina. Puoliso säästää Oulua varten. Jo kesällä tilanne on huomattavasti parempi. Osuuspankin osuus opintolainasta on maksettu, visa maksettu, jäljellä vain Nordea. Muutetaan Ouluun, jahka taloustilanne on tarpeeksi kohentunut ja jahka työtilanne näyttäisi siltä. Oulusta tai Muhokselta voisi sitten jokskus hamaassa tulevaisuudessa ostaa kämpän.
Mulla on hieman talvilomaakin, ajateltiin koittaa sitä mission impossiblea saada lomat samaan aikaan sitten kevättalvesta. Voitaisiin lähteä - ylläripylläri - Ouluun ja Vaalaan.
Asiasta pihviin. Eräs asia ihmettyttää ja ärrrsyttää. Nimittäin Avioliitto vs Avoliitto - juttu. Ollaan asuttu yhdessä kahdeksan vuotta. Talvella yhteistä taivalta tulee täyteen yhdeksän vuotta. Silti, äitini ja erinäiset asiakkaat jaksavat muistuttaa yhä uudelleen, että en voi kutsua Puolisoa Miehekseni, kun ei kerta olla naimisissa. Korjaa sanomisiani että "Poikaystävä!" jos erehdyn sanomaan että "mieheni". Jahas. Eli jos ei ikinä mennä naimisiin, mulla on vielä kuusikymppisenäkin poikaystävä? Missä kohtaa on oikeus kutsua Avomiestään tittelillä "mun mies"? Onko siihen ikäraja? Tuntuu pöljältä että on seurustellut melkein vuosikymmenen, asunut yhdessä abouttiarallaa saman verran ja kutsua toista "poikaystäväksi", aivan kun oltaisi jotain 14-vuotiaita, tai seurusteltu jotain pari kuukautta. Ja pöljältä tuntuu senkin puolesta että tuo "Poika" täyttää tän kuun lopussa 33 vuotta. Että sellanen poika, kulkee kohti neljääkymppiä. Äidille perustelin tuota "mieheni" -nimitystä juuri sillä, että ollaan avoLIITOSSA ja avoPUOLISOITA. Mulla on AvoMIES, joten voinen kutsua kumppaniani tittelillä mun mies.
Onko niillä rekistereillä ja sillä ylimääräisellä i-kirjaimella niin iso merkitys? Meidän arjessa se vihkimys ei tekisi yhtään mitään eroa. Poistaisi yhden nimen ovesta ja pistäisi mut kortinvaihtorumbaan? Sikälimikäli niin haluaisin, saattaisinhan pitää mukavan harvinaisen sukunimeni. Olenhan suomessa uniikki tapaus (Jepjep, yhäkin, vaikka vaihdoin mummonimeni Emiliaksi vuosi sitten). I-kirjaimen lisääminen avoliittoomme ei toisi oikeastaan mitään muutosta. Ehkä joskus sitten ikääntyessä jos pitää jotain perimisiä miettiä, mutta toistaiseksi ei niin mitään. Meillä on kuitenkin ilmankin renkuloita aikomus viettää elämämme yhdessä. Meillä on tulevaisuudensuunnitelmia ja elämme ihan samanlaista elämää kuin avioliitossa olevat paritkin. Taloutemme on yhteinen, emme kalkuloi kauppalaskuja tai muuta sellaista. Ehkä siis voin nimittää Puolisoa yhä Puolisoksi tai Miehekseni. Minullahan on Liitto. Minä olen Avovaimo. Me ollaan Puolisoita, ei siihen ylimääräisiä kirjaimia tai rekistereitä tarvita.
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
Heaven Now
Ihana kotiviikonloppu edennyt sunnuntaihin. Ollaan lähinnä oltu kotona ja katseltu kauhuleffoja. Kaksi päivää putkeen. Parhautta. Viihdyn kaikkista parhaiten kotosalla Rakkaan kainalossa. Ja nyt on ollut sellainen viikonloppu, että näitä voisi olla joka viikonloppu. Hyvää ruokaa, kasa leffoja, oma Rakas... Parhautta <3
Meillä kävi ovella eilen halloween-noitia. Söpöjä pikkunoitia, karkki vai kepponen -teemalla. Harmi ettei mulla ollut muuta mässyä kuin purkkaa. Oisin hukuttanut ne mässyyn muuten. Noh, tiedänpä pääsiäisenä varautua.
Ollaan päästy aika hyvin yksimielisyyteen siinä, että nyt pysytään toistaiseksi Tampereella, mutta tavoitteena on Oulu. Säästetään rahaa muuttoa varten, ja katsotaan kesämmällä että josko hakisi Oulusta töitä. Sinne me molemmat kuitenkin halutaan, ja se aika tulee ihan varmasti, kun sinne muutetaan. Kumpikin haluaisi muuttaa heti, mutta kuten aiemmin todettu, ei rahaa. Muuttaminen kysyy aina euroja, ja vaikka saataisiin hetinyt työpaikatkin, ei ole tarvittavia euroja muuttamiseen. Saatika siihen, että jos toinen vaikka ei heti työllistyisikään. Mutta Oulu, we are coming. Ja epäilijöille, kyllä. Minä haluan niinikään muuttaa Ouluun. En Puolison takia, en ole tekemässä mitään "uhrausta" toisen vuoksi, vaan haluan muuttaa sinne ihan itse.
Mietittiin eilettäin Puolison kanssa baareilua.
Ja kyllä mun baarijuoksut on nyt juostu. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi mennä baariin. Edes goottiklubille. Alkoholi? Ei sovi mulle. En halua juoda. Ja vaikka haluaisin, sehän on ihan saatanan kallista siellä. Ystävät? Kuka siellä muka kavereitaan kuulee? Pitää mennä röökille, että voi keskustella. Tanssiminen? Tykkään tanssia, mutta sellasta klubia ei taida Tampereella ollakaan joka soittais ebm:ää koko illan. Parin haku? No mulla on jo maailman rakkain kumppani. Niitä kavereita joita Bella Mortessa tai Lumouksessa näkee? No voin nähdä niitä muutenkin. Liian kallista "hupia" minulle. Kun ei oikeasti edes ole kovin kivaa. En enää ymmärrä ryyppäämistä. Miksi maksaa helposti yli sata euroa siitä, että oksennat aamusta ja olet huonovointinen koko päivän? Kuka oikeasti tahtoo maksaa isot rahat seuraavan päivän tuskasta? Ookoo, mä nyt oon tavallista herkempi, saan krapulan kun ajattelenkin viinaa, mutta tuskin kukaan immuuni krapulalle on. En enää ikinä halua maksaa tiliäni tyhjäksi siitä, että voin huonosti kaksi päivää. Ai niin. Kännissä pitäisi olla kivaa? No ei mulla ollut kovin kivaa kun filmi alkoi pätkiä, kun ei enää täysin kontrolloinut itseään.
Meillä kävi ovella eilen halloween-noitia. Söpöjä pikkunoitia, karkki vai kepponen -teemalla. Harmi ettei mulla ollut muuta mässyä kuin purkkaa. Oisin hukuttanut ne mässyyn muuten. Noh, tiedänpä pääsiäisenä varautua.
Ollaan päästy aika hyvin yksimielisyyteen siinä, että nyt pysytään toistaiseksi Tampereella, mutta tavoitteena on Oulu. Säästetään rahaa muuttoa varten, ja katsotaan kesämmällä että josko hakisi Oulusta töitä. Sinne me molemmat kuitenkin halutaan, ja se aika tulee ihan varmasti, kun sinne muutetaan. Kumpikin haluaisi muuttaa heti, mutta kuten aiemmin todettu, ei rahaa. Muuttaminen kysyy aina euroja, ja vaikka saataisiin hetinyt työpaikatkin, ei ole tarvittavia euroja muuttamiseen. Saatika siihen, että jos toinen vaikka ei heti työllistyisikään. Mutta Oulu, we are coming. Ja epäilijöille, kyllä. Minä haluan niinikään muuttaa Ouluun. En Puolison takia, en ole tekemässä mitään "uhrausta" toisen vuoksi, vaan haluan muuttaa sinne ihan itse.
Mietittiin eilettäin Puolison kanssa baareilua.
Ja kyllä mun baarijuoksut on nyt juostu. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi mennä baariin. Edes goottiklubille. Alkoholi? Ei sovi mulle. En halua juoda. Ja vaikka haluaisin, sehän on ihan saatanan kallista siellä. Ystävät? Kuka siellä muka kavereitaan kuulee? Pitää mennä röökille, että voi keskustella. Tanssiminen? Tykkään tanssia, mutta sellasta klubia ei taida Tampereella ollakaan joka soittais ebm:ää koko illan. Parin haku? No mulla on jo maailman rakkain kumppani. Niitä kavereita joita Bella Mortessa tai Lumouksessa näkee? No voin nähdä niitä muutenkin. Liian kallista "hupia" minulle. Kun ei oikeasti edes ole kovin kivaa. En enää ymmärrä ryyppäämistä. Miksi maksaa helposti yli sata euroa siitä, että oksennat aamusta ja olet huonovointinen koko päivän? Kuka oikeasti tahtoo maksaa isot rahat seuraavan päivän tuskasta? Ookoo, mä nyt oon tavallista herkempi, saan krapulan kun ajattelenkin viinaa, mutta tuskin kukaan immuuni krapulalle on. En enää ikinä halua maksaa tiliäni tyhjäksi siitä, että voin huonosti kaksi päivää. Ai niin. Kännissä pitäisi olla kivaa? No ei mulla ollut kovin kivaa kun filmi alkoi pätkiä, kun ei enää täysin kontrolloinut itseään.
maanantai 18. elokuuta 2014
Some Kind of Stranger
Tajusin tässä, että nyt kun ei ole enää työasioita murehdittavana, multa loppuu blogausaiheet. Koululla töissä ollessani purin tänne työvitutustani. Yrittäjänä rahamurheita ja stressiä. Nyt kun ei ole oikein kumpaakaan, mistä oikeastaan blogaan. Elämästäni? No kun ei mun elämässä ole just kirjoitettavaa. Tai no, te ketkä olette yhtään useampaa postaustani seuranneet, olette varmasti sen jo huomanneetkin :D
Viikonloppu oli vapaa, peräti tätä maanantaita myöten. Lauantaina käytiinkin chilifesteillä törsäämässä euroja chileihin. Puolison työkaveri J puolisoineen tuli meille saunomaan illasta. Pelailtiin scrabblea ja istuttiin iltaa. Ja tyypit pyysi meitä "kummeiksi" talvella syntyvälle lapselleen. Kummeiksi lainausmerkeissä siksi, että me ei kuuluta kirkkoon eikä siis siksi voida ihan virallisia kummeja olla. Kunnia kuitenkin.
Tänään hoidin vapaan kunniaksi vähän viimeisiä yrityksen paperiasioita. Kuten lopetuslomakkeen lähetys. Y6 on postissa! Keskeytin toiminnan, eli yritys on nyt niinsanotusti pöytälaatikossa. Ei toimintaa. Herättelenkö sen joskus? Nyt tekisi mieli sanoa, että en helvetissä. Mutta ei niin voi sanoa, eihän sitä tulevaisuudesta tiedä. Toistaiseksi en, enkä tällä hetkellä ole sitä mieltä että minusta olisi yrittäjäksi. Liikaa vastuuta ja vaivaa minulle.
Selkeästi nautin eniten, kun saan tehdä työtäni ilman lisävaivoja. Ja vastuuta selkeästi lähes vihaan. Kestän vastuun kyllä, mutta vihaan sitä. En nauti yhtään. Olen kovin perfektionisti, ja koen sen niin, että mitä enemmästä olen vastuussa, sitä enemmän on asioita, joiden täytyy olla täydellisesti. Jos kokonaisuudesta on yksikin asia vähänkin vinksallaan, koko hela hoito on epäonnistunut. Ehkä siksi yrittäjyys ei oikein sovi minulle. Koska on oltava täydellinen. Kaikessa. Jatkuvasti. Otan itse itselleni turhankin ison painolastin murehtimalla aika pieniäkin asioita. Työntekijänä on tietyt jutut jotka minulle kuuluu, nykypaikassa on kussakin vuorossa omat juttunsa jotka pitää hoitaa, mutta siinä se. Ne jutut eivät vaihtele, ne on helppo oppia ja rutinoittaa. Muuten onkin sitten asiakkaita. Asiakkaat vaihtelevat, ja olen sentään sen oppinut hyväksymään, ettei siinä kaikki aina mene ihan putkeen, ei joka asiakkaan kohdalla. Jotenkin asiakkaiden kohdalla on helpompi hyväksyä, etten ole hyvä kaikessa. Siinä ei myöskään asia aina ole minusta kiinni, on se toinen ihminen myös. Esim. viimeviikolla eräs rouva: "Jotain uutta pitäis saada, mutta älä ota mittaa pois kun haluan kiinni. Älä kerrosta, sillä muuten tulee ohut. Älä tee otsatukkaa, sillä se ei sovi. Mutta tee jotain uutta tälle mallille" ... Tossa kohtaa ei ole minun vika, että rouva lähti just sellasella tukalla kuin tulikin. Eri asia. Kaikessa muussa se onkin sitten eri asia. Minun pienessä mielessäni epäonnistuminen tai virheet ovat yhä ankarasti kielletty. Pitäisiköhän joskus jutella jollekin ammattiauttajalle tässä? Tuntuu välistä menevän nämä mun neuroosit vähän naurettavuuksiin.
Ei vaan perfektionismi, vaan se ihmiskammo myös. En esim. toistaiseksi ole palaamassa kuntosalielämään, sillä sellaista salia ei ole joka vastaisi vaatimuksiani. Suurin osa listautuu pois tasan yhdestä syystä: niissä käy muuta porukkaa. Pari ihmistä ei haittaa, mutta eihän salilla koskaan ole vain paria tyyppiä, jos se sali on oikeasti hyvä. Sellaiset salit, jotka vastaavat tarpeitani, niissä käy ihmisiä. Normaalit tyypit hyväksyy asian, mutta minä olen ennemmin menemättä. Ahdistaa ajatuskin jostain ruuhkaisesta kuntosalista. Ahdistun jo siitä, kun joku istuu viereeni bussissa. Kaipaan takkujani eniten just siitä syystä, että niiden kanssa mun viereeni ei uskallettu istua. En erityisesti pidä enää yökerhoista tai keikoistakaan. Tarvitseeko edes sanoa? Liikaa porukkaa.
Tätäkin olen koittanut vähän purkaa. Mikä niissä muissa ihmisissä niin ahdistaa? No ruukaisissa paikoissa se pakkokontakti. Vieraat ihmiset ihan iholla. Tarvitsen sen oman henkilökohtaisen tilani. Mutta paikoissa kuten kuntosalit? No aina odottaminen ärsyttää toki joo. Mutta en osaa sanoa sitä perimmäistä syytä. Ei kuntosalilla ole kukaan "iholla" tai henkilökohtaisella alueellani. Kukin tekee omia juttujaan I know. Ja tosi harvoin tarvii edes seisoskella, etteikö mitään pääsisi tekemään. Silti ahdistaa ja ärsyttää, jos salilla on enemmän kuin muutama tyyppi.
Kumpikin näistä ongelmistani on vain pahentunut vuosien myötä. Olen yhä pahempi perfektionisti, ja yhä erakompi. Tutustun kyllä mielelläni ihmisiin, menen mielelläni kaverien kanssa ulos, mutta en paikkoihin jossa on paljon muuta porukkaa. Esim. Jack the Roosterissa en ole käynyt koko kesänä. Enkä käy, sillä siellä on liikaa väkeä. Jepjep, vois ehkä ammattiauttajalle? Jos joskus jään sinkuksi niin musta tulee ihan taatusti crazy cat lady :D
Viikonloppu oli vapaa, peräti tätä maanantaita myöten. Lauantaina käytiinkin chilifesteillä törsäämässä euroja chileihin. Puolison työkaveri J puolisoineen tuli meille saunomaan illasta. Pelailtiin scrabblea ja istuttiin iltaa. Ja tyypit pyysi meitä "kummeiksi" talvella syntyvälle lapselleen. Kummeiksi lainausmerkeissä siksi, että me ei kuuluta kirkkoon eikä siis siksi voida ihan virallisia kummeja olla. Kunnia kuitenkin.
Tänään hoidin vapaan kunniaksi vähän viimeisiä yrityksen paperiasioita. Kuten lopetuslomakkeen lähetys. Y6 on postissa! Keskeytin toiminnan, eli yritys on nyt niinsanotusti pöytälaatikossa. Ei toimintaa. Herättelenkö sen joskus? Nyt tekisi mieli sanoa, että en helvetissä. Mutta ei niin voi sanoa, eihän sitä tulevaisuudesta tiedä. Toistaiseksi en, enkä tällä hetkellä ole sitä mieltä että minusta olisi yrittäjäksi. Liikaa vastuuta ja vaivaa minulle.
Selkeästi nautin eniten, kun saan tehdä työtäni ilman lisävaivoja. Ja vastuuta selkeästi lähes vihaan. Kestän vastuun kyllä, mutta vihaan sitä. En nauti yhtään. Olen kovin perfektionisti, ja koen sen niin, että mitä enemmästä olen vastuussa, sitä enemmän on asioita, joiden täytyy olla täydellisesti. Jos kokonaisuudesta on yksikin asia vähänkin vinksallaan, koko hela hoito on epäonnistunut. Ehkä siksi yrittäjyys ei oikein sovi minulle. Koska on oltava täydellinen. Kaikessa. Jatkuvasti. Otan itse itselleni turhankin ison painolastin murehtimalla aika pieniäkin asioita. Työntekijänä on tietyt jutut jotka minulle kuuluu, nykypaikassa on kussakin vuorossa omat juttunsa jotka pitää hoitaa, mutta siinä se. Ne jutut eivät vaihtele, ne on helppo oppia ja rutinoittaa. Muuten onkin sitten asiakkaita. Asiakkaat vaihtelevat, ja olen sentään sen oppinut hyväksymään, ettei siinä kaikki aina mene ihan putkeen, ei joka asiakkaan kohdalla. Jotenkin asiakkaiden kohdalla on helpompi hyväksyä, etten ole hyvä kaikessa. Siinä ei myöskään asia aina ole minusta kiinni, on se toinen ihminen myös. Esim. viimeviikolla eräs rouva: "Jotain uutta pitäis saada, mutta älä ota mittaa pois kun haluan kiinni. Älä kerrosta, sillä muuten tulee ohut. Älä tee otsatukkaa, sillä se ei sovi. Mutta tee jotain uutta tälle mallille" ... Tossa kohtaa ei ole minun vika, että rouva lähti just sellasella tukalla kuin tulikin. Eri asia. Kaikessa muussa se onkin sitten eri asia. Minun pienessä mielessäni epäonnistuminen tai virheet ovat yhä ankarasti kielletty. Pitäisiköhän joskus jutella jollekin ammattiauttajalle tässä? Tuntuu välistä menevän nämä mun neuroosit vähän naurettavuuksiin.
Ei vaan perfektionismi, vaan se ihmiskammo myös. En esim. toistaiseksi ole palaamassa kuntosalielämään, sillä sellaista salia ei ole joka vastaisi vaatimuksiani. Suurin osa listautuu pois tasan yhdestä syystä: niissä käy muuta porukkaa. Pari ihmistä ei haittaa, mutta eihän salilla koskaan ole vain paria tyyppiä, jos se sali on oikeasti hyvä. Sellaiset salit, jotka vastaavat tarpeitani, niissä käy ihmisiä. Normaalit tyypit hyväksyy asian, mutta minä olen ennemmin menemättä. Ahdistaa ajatuskin jostain ruuhkaisesta kuntosalista. Ahdistun jo siitä, kun joku istuu viereeni bussissa. Kaipaan takkujani eniten just siitä syystä, että niiden kanssa mun viereeni ei uskallettu istua. En erityisesti pidä enää yökerhoista tai keikoistakaan. Tarvitseeko edes sanoa? Liikaa porukkaa.
Tätäkin olen koittanut vähän purkaa. Mikä niissä muissa ihmisissä niin ahdistaa? No ruukaisissa paikoissa se pakkokontakti. Vieraat ihmiset ihan iholla. Tarvitsen sen oman henkilökohtaisen tilani. Mutta paikoissa kuten kuntosalit? No aina odottaminen ärsyttää toki joo. Mutta en osaa sanoa sitä perimmäistä syytä. Ei kuntosalilla ole kukaan "iholla" tai henkilökohtaisella alueellani. Kukin tekee omia juttujaan I know. Ja tosi harvoin tarvii edes seisoskella, etteikö mitään pääsisi tekemään. Silti ahdistaa ja ärsyttää, jos salilla on enemmän kuin muutama tyyppi.
Kumpikin näistä ongelmistani on vain pahentunut vuosien myötä. Olen yhä pahempi perfektionisti, ja yhä erakompi. Tutustun kyllä mielelläni ihmisiin, menen mielelläni kaverien kanssa ulos, mutta en paikkoihin jossa on paljon muuta porukkaa. Esim. Jack the Roosterissa en ole käynyt koko kesänä. Enkä käy, sillä siellä on liikaa väkeä. Jepjep, vois ehkä ammattiauttajalle? Jos joskus jään sinkuksi niin musta tulee ihan taatusti crazy cat lady :D
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
A Free Country
Nyt tulee sitten keliranttausta ja lujaa.
Aika pitkälle olen mukavasta lämpötilasta nauttinutkin, helle ei ole oikein haitannut.. tähän asti. Jotenkin viimeisen viikon aikana on keittänyt yli ja lujaa. Hiki virtaa 24/7, nukuttua et saa samasta syystä, suihku ei auta kuin pariksi hetkeksi, ulkonäkökeskeisellä alalla työskentely on hanurista kun duuniin ei voi laittautumatta mennä...
Huvittaako harkitakaan lenkkeilyä tai mitään urheilua? No ei helvetissä. Kokkausta ei voi edes harkita, sillä lämpötila on ihan saunaa vastaava siinä hellan äärellä. Eipä siinä, ruokahaluakaan ei ole. Syön mitä sattuu ja koska sattuu, ja sehän näkyy. Maha on ihan valtava! Mainitsin aiemmin, että sukuni naiset lihovat vatsasta. Minä myös, ja vatsani on saman kokoinen kuin 8kk raskaana olevilla. En mahdu vaatteisiini kahdesta syystä: Koska iho on niin samperin hikinen ja nihkeä, ja siksi että olen lihonut.
Tiedän mitä pitäisi tehdä. Syödä säännöllisesti, kunnon kevyttä kotiruokaa, lopettaa limpparien litkiminen, urheilla taas, alkoholi ja snäksit vittuun. Lakata valittamasta asiasta ja tehdä jotain. Kierre. Huonot elintavat ja helle väsyttävät -> En jaksa panostaa ruokailuun tai liikuntaan -> väsyttää yhä. Samaan aikaan nautin kyllä siitä, että on lämmin. En todella kaipaa kesäkuun lumisateita. En kaipaa marraskuun harmautta tai talven kylmyyttä. En ole itseasiassa ihan varma että kumpaa tässä ranttaan. Omaa saamattomuuttani vai hikikelejä?
Vois aloittaa. Tämä läskiintyvä laiskamato aikoo nyt käydä leppoisalla kävelyllä. Mennä ajoissa nukkumaaan, herätä huomenna edes kuvitteellisen virkeänä töihin, tarkastaa vanha liiketila ja palauttaa avaimet. Mennä kotiin.
Aika pitkälle olen mukavasta lämpötilasta nauttinutkin, helle ei ole oikein haitannut.. tähän asti. Jotenkin viimeisen viikon aikana on keittänyt yli ja lujaa. Hiki virtaa 24/7, nukuttua et saa samasta syystä, suihku ei auta kuin pariksi hetkeksi, ulkonäkökeskeisellä alalla työskentely on hanurista kun duuniin ei voi laittautumatta mennä...
Huvittaako harkitakaan lenkkeilyä tai mitään urheilua? No ei helvetissä. Kokkausta ei voi edes harkita, sillä lämpötila on ihan saunaa vastaava siinä hellan äärellä. Eipä siinä, ruokahaluakaan ei ole. Syön mitä sattuu ja koska sattuu, ja sehän näkyy. Maha on ihan valtava! Mainitsin aiemmin, että sukuni naiset lihovat vatsasta. Minä myös, ja vatsani on saman kokoinen kuin 8kk raskaana olevilla. En mahdu vaatteisiini kahdesta syystä: Koska iho on niin samperin hikinen ja nihkeä, ja siksi että olen lihonut.
Tiedän mitä pitäisi tehdä. Syödä säännöllisesti, kunnon kevyttä kotiruokaa, lopettaa limpparien litkiminen, urheilla taas, alkoholi ja snäksit vittuun. Lakata valittamasta asiasta ja tehdä jotain. Kierre. Huonot elintavat ja helle väsyttävät -> En jaksa panostaa ruokailuun tai liikuntaan -> väsyttää yhä. Samaan aikaan nautin kyllä siitä, että on lämmin. En todella kaipaa kesäkuun lumisateita. En kaipaa marraskuun harmautta tai talven kylmyyttä. En ole itseasiassa ihan varma että kumpaa tässä ranttaan. Omaa saamattomuuttani vai hikikelejä?
Vois aloittaa. Tämä läskiintyvä laiskamato aikoo nyt käydä leppoisalla kävelyllä. Mennä ajoissa nukkumaaan, herätä huomenna edes kuvitteellisen virkeänä töihin, tarkastaa vanha liiketila ja palauttaa avaimet. Mennä kotiin.
perjantai 6. kesäkuuta 2014
The Bitter End
Viikko hujahtanut perjantaihin, ja mulla on vapaa viikonloppu. Puoliso lähtee poikaporukalla Viroon, joten olen kaikenpäälle yksin. Rauhallinen viikonloppu kotosalla tekisi kyllä hyvää, sillä kesä, lämpö ja terassit ovat vieneet tätä naista aika kunnolla. Terassien kutsu on ollut aikalailla viikottaista, ja olen vähän hukassa elämäntyylini kanssa.
Lasken päiviä heinäkuun loppuun. Tämä väliaika tuntuu sen verta kidutukselta, että haen nautintoa elämääni siitä mistä saa, sosialisoinnista ja viihteellä olosta. Hetken hauska turruttaa mukavasti todellisuuden siitä, että ammatillinen suunta on yhä aavistuksen hukassa.
Tajusin eilen, että se "hukka" on aika kokonaisvaltaista. En ole jaksanut liikuntaa edes ajatella, ei huvita. Ruokavalio on taas mitä sattuu, sillä parin vuoden intohimoisen makrojen laskeskelun jälkeen ajatuskin rahkasta tai kanafileistä oksettaa. En tiedä enää mitä suuhun pistää, sillä fitness-pöperöt tulee korvistakin, mutta en enää tiedä että mikä muu vaihtoehto on olemassa roskaruuan ja fitness-sapuskan välissä. Joku pyörittelee siellä silmiään että mitä tapahtui ihan normaalille kotiruualle? No en minä enää edes muista mitä se on. Aiemmin kokkailin kermaa ja pastaa. Vaihdoin sen kanaan ja salaattiin. Olisiko joku välimuoto? Haluaisin syödä terveellisesti, mutta en rehellisesti sanottuna edes tiedä mitä se "normaali terveellinen ruoka" oikein on. Katselin ystävän vinkistä Clean Eating -juttuja. Hommassa tuntuu olevan jonkinlainen juju. Suht normia sapuskaa, mutta aidoista aineksista eikä mitään keinotekoista käsiteltyä moskaa.
Pitäisi löytää koko olemiselleni vähän muuta suuntaa kuin kesäterassit ja kotilöhöily. Sitä se arkeni on ollut. Viikonloppuna viihteillään, arkena käydään vähän töissä, syödään jotain epämääräistä moskaa ja katsotaan milloin mitäkin sarjaa maratonina.
En tajua miten päädyin tähän tilanteeseen, että syön moskaa ja haen elämääni nautintoa terasseilta. Miten sen salihiiren elämäntavan kanssa tuli niin totaalinen seinä vastaan. Yksikin puuro+raejuusto+makeuttamaton mehukeitto vielä ja oksennan. Kalorit, makrot, saleilu ja koko hela hoito alkoi tympäsemään ihan kunnolla. Totaaliblokki. Jatkoin kuitenkin niin pitkään, että en enää tiedä mitä välimuotoa on treenarin ja läskin välillä. Tätä vauhtia olen syksyllä lihava. Paino nousee kohisten kun ruokana on pitsa ja juomana lonkku. Jälkkärinä jätski. Töissä eineksiä eväänä kun ei kokkaus innosta. Kun en enää osaa kokata muuta kuin 45 g pastaa/riisiä, 100 g jotain proteiinia ja vapaasti kasviksia.
Lopputulos: inhoan itseäni. Inhoan sitä paskaa jota suuhuni tungen, mutta mulla ei ole voimia muuttaa sitä. Koitin tehdä töihin jotain salaattia evääksi, no vitut se mitään nälkää pitänyt ja loppupäivän juoksin jääkaapilla yhtenään. Inhoan miltä vartaloni alkaa taas näyttämään. Inhoan sitä, että mulla ei ole halua tai voimia liikkua muualle kuin kohti terasseja tai pitseriaa. Inhoan sitä, etten osaa enää tehdä normaalia terveellistä ruokaa. Inhoan sitä, että en ole saanut otetta itsestäni ja nostettua itseäni tästä suosta. Jos saan, se jatkuu sen pari päivää, kunnes romahdan. Haen sitä terveellistä ruokaa vääristä lähteistä, romahdan yritysten jälkeen koska mun on vaan niin saatanallinen nälkä. Järkikin sanoo, että ei sitä elä pelkällä salaatilla ja maustamattomalla jogurtilla. Silti yritän, vedän aamiaiseksi jonkun jogurtti+marjasetin, töissä jotain salaattia, välipalana taas joku snadi jogurtti, ja kotiinpäästyä on nälkä niin että näköä haittaa. Nälän vuoksi joko tilataan jotain, tai haetaan kaupasta jotain nopeaa laitettavaa. Ja kappas - kierre on valmis.
Ehkä voisin käyttää tämän yksinäisen viikonlopun vähän itsetutkiskeluun. Voisi lueskella vähän ruokablogeja, selailla ohjeita ja tutustua taas normaalin ruuan pariin. Tutustua tarkemmin Clean Eating -resepteihin. Voisi kokeilla vaikka pientä kävelylenkkiä. jos saisi tähän elämään jotain rytmiä ja tasapainoa taas. Jos löytäisi sitä iloa muualta kuin terasseista ja aamukamman piikkien taittelusta (Tj 38). Jos vaikka.
sunnuntai 18. toukokuuta 2014
Kuoleman Päivä
Noniin. Yhdeksän tuntia istuttu junassa, ja viimein kotona.
Minulla oli siis kaksi kappaletta työhaastatteluja Oulussa lauantaina, ja siksi otin perjantaina töiden jälkeen junan kohti Oulua. Menomatka oli pendolinolla, ja ihme tapahtui, VR oli 30 min etuajassa! Puolison Vaimoke oli vastassa, ja istuttiin iltaa kevyen iltapalan kera heillä.
Lauantaina oli aamusta ensimmäinen haastattelu, se M-Room -paikka. Ja mua jännitti. Paljon. Liikaa. Kahvikuppi tärräsi käsissä kun jostain syystä olin ihan hermona. Ja oma lisämausteensa oli siinä, että se haastattelija/mahdollinen tuleva pomo oli ihan järjettömän hot. Todella Kuuma Mies! Ole siinä sitten oma ittes ja koita rentoutua kun toinen on vielä kaikenpäälle hurjan hyvännäköinen. Suoriuduin kuitenkin koeleikkuusta mielestäni ihan jees. Kun koeleikkuu oli ohi, mun jännityskin vähän laukesi ja tultiin tyypin kanssa juttuun varsin mainiosti. Mulla saattaa ehkä olla mahdollisuuksia. Ehkä.
Haastattelujen välissä oli aikaa, joten suunnattiin Kälyn kanssa ensin kirppiskierrokselle ja siitä kiinalaiseen buffaan. Kirppis oli jäätävän iso, olin taivaassa. Löysin parit vaatekappaleet, arskat ja Puolisolle Eläkeläisten paidan. Toinen haastis meni ihan mukavasti, en edes jännittänyt. Mutta ne ilmoittaa päätöksestään tosi myöhään, vasta joskus juhannuksena, joten en voi odottaa siihen asti. Ellen saa tuota M-room paikkaa, niin otan sen Cm-hiustalon paikan täällä Tampereella. Jos ne jussina soittaa että saan tuon toisen duunin, niin ellei soppareita ole kirjoitettu niin katotaan teenkö paskat. Saa nähdä. Mutta edelleen haluan tuon M-Room paikan kovin paljon.
Haastisten jälkeen suunnattiin Muhoksen kautta Vaalaan moikkaamaan appivanhempia ja Puolison Veljiä. Juotiin kahveet ja turistiin mukavia, ennen kuin ajeltiin takaisin Ouluun. Oulussa tehtiin vähän grillisafkaa, nautittiin juomia ja seuraan liittyi pari Kälyn ystävää. Iltaa jatkettiin lähibaarissa, joka oli ihan hauska karaokepaikka. Kiinalainen rafla päivisin :D
Aamusta hyppäsin väsyneenä taksiin ja rautatieasemalle. Juna lähti ysiltä, ja ekat pari tuntia meni ihan nukkuessa. Joku neljän tunnin yöunien jälkeen uni tuli hyvin jopa junassa. Nyt olo on vähän koomainen. Aivan kun olisin aloittanut matkan eilen, ja tänään olisi seuraava päivä. Ei oikeen osaa ajatella, että lähdin tosiaan matkaan tänään aamusta. Aivan kun olisi eilen aloittanut matkan.
Nyt on myös perinteinen maanantaivitutus tuloillaan. Viikonloppu oli kiva, ja Oulu oli puhdasta rakkautta. Puolisoa oli kova ikävä, joten siksi paluu oli iloinen asia, mutta muuten olisin voinut jäädä sinne vaikka heti! Ja jostain syystä, aina kun viikonloppu on ollut ihan huippu, maanantai on kuin isku vasten kasvoja! Tahdon takas Ouluun! En halua mennä huomenna töihin, en halua vetää liian isoa läjää tunteja koko vitun viikkoa ja tehdä superpitkää päivää. Haluan eroon tästä paskasta! Mutta se paska pitää suorittaa alta pois, jotta voi rakentaa uutta. Eikä se marisemalla muutu, töihin on mentävä ja koululla on tunnit pidettävä. Jos vain saisi tämän ajatusmallinsa käännettyä positiivisemmaksi. Jos se arki vituttaisi vähemmän, jos sitä ei miettisi koko ajan miten perseestä tilanne on. Keskittyisi positiiviseen, koittaisi edes löytää joka päivästä jotain hyvää sen sijaan että laskee päiviä ja hokee mielessään että miten vituttaa. Yleensä olen aika positiivinen tyyppi, ja uskon tasan siihen että sitä saa mitä tilaa. Jos tässäkin asiassa keskityn negatiiviseen, niin aika harvinaisen perseet 2.5 kk tulee taatusti olemaan! Jos vaikka kuitenkin vois oppia jotain niin ei olisi ihan niin kidutusta tämä loppuaika?
Minulla oli siis kaksi kappaletta työhaastatteluja Oulussa lauantaina, ja siksi otin perjantaina töiden jälkeen junan kohti Oulua. Menomatka oli pendolinolla, ja ihme tapahtui, VR oli 30 min etuajassa! Puolison Vaimoke oli vastassa, ja istuttiin iltaa kevyen iltapalan kera heillä.
Lauantaina oli aamusta ensimmäinen haastattelu, se M-Room -paikka. Ja mua jännitti. Paljon. Liikaa. Kahvikuppi tärräsi käsissä kun jostain syystä olin ihan hermona. Ja oma lisämausteensa oli siinä, että se haastattelija/mahdollinen tuleva pomo oli ihan järjettömän hot. Todella Kuuma Mies! Ole siinä sitten oma ittes ja koita rentoutua kun toinen on vielä kaikenpäälle hurjan hyvännäköinen. Suoriuduin kuitenkin koeleikkuusta mielestäni ihan jees. Kun koeleikkuu oli ohi, mun jännityskin vähän laukesi ja tultiin tyypin kanssa juttuun varsin mainiosti. Mulla saattaa ehkä olla mahdollisuuksia. Ehkä.
Haastattelujen välissä oli aikaa, joten suunnattiin Kälyn kanssa ensin kirppiskierrokselle ja siitä kiinalaiseen buffaan. Kirppis oli jäätävän iso, olin taivaassa. Löysin parit vaatekappaleet, arskat ja Puolisolle Eläkeläisten paidan. Toinen haastis meni ihan mukavasti, en edes jännittänyt. Mutta ne ilmoittaa päätöksestään tosi myöhään, vasta joskus juhannuksena, joten en voi odottaa siihen asti. Ellen saa tuota M-room paikkaa, niin otan sen Cm-hiustalon paikan täällä Tampereella. Jos ne jussina soittaa että saan tuon toisen duunin, niin ellei soppareita ole kirjoitettu niin katotaan teenkö paskat. Saa nähdä. Mutta edelleen haluan tuon M-Room paikan kovin paljon.
Haastisten jälkeen suunnattiin Muhoksen kautta Vaalaan moikkaamaan appivanhempia ja Puolison Veljiä. Juotiin kahveet ja turistiin mukavia, ennen kuin ajeltiin takaisin Ouluun. Oulussa tehtiin vähän grillisafkaa, nautittiin juomia ja seuraan liittyi pari Kälyn ystävää. Iltaa jatkettiin lähibaarissa, joka oli ihan hauska karaokepaikka. Kiinalainen rafla päivisin :D
Aamusta hyppäsin väsyneenä taksiin ja rautatieasemalle. Juna lähti ysiltä, ja ekat pari tuntia meni ihan nukkuessa. Joku neljän tunnin yöunien jälkeen uni tuli hyvin jopa junassa. Nyt olo on vähän koomainen. Aivan kun olisin aloittanut matkan eilen, ja tänään olisi seuraava päivä. Ei oikeen osaa ajatella, että lähdin tosiaan matkaan tänään aamusta. Aivan kun olisi eilen aloittanut matkan.
Nyt on myös perinteinen maanantaivitutus tuloillaan. Viikonloppu oli kiva, ja Oulu oli puhdasta rakkautta. Puolisoa oli kova ikävä, joten siksi paluu oli iloinen asia, mutta muuten olisin voinut jäädä sinne vaikka heti! Ja jostain syystä, aina kun viikonloppu on ollut ihan huippu, maanantai on kuin isku vasten kasvoja! Tahdon takas Ouluun! En halua mennä huomenna töihin, en halua vetää liian isoa läjää tunteja koko vitun viikkoa ja tehdä superpitkää päivää. Haluan eroon tästä paskasta! Mutta se paska pitää suorittaa alta pois, jotta voi rakentaa uutta. Eikä se marisemalla muutu, töihin on mentävä ja koululla on tunnit pidettävä. Jos vain saisi tämän ajatusmallinsa käännettyä positiivisemmaksi. Jos se arki vituttaisi vähemmän, jos sitä ei miettisi koko ajan miten perseestä tilanne on. Keskittyisi positiiviseen, koittaisi edes löytää joka päivästä jotain hyvää sen sijaan että laskee päiviä ja hokee mielessään että miten vituttaa. Yleensä olen aika positiivinen tyyppi, ja uskon tasan siihen että sitä saa mitä tilaa. Jos tässäkin asiassa keskityn negatiiviseen, niin aika harvinaisen perseet 2.5 kk tulee taatusti olemaan! Jos vaikka kuitenkin vois oppia jotain niin ei olisi ihan niin kidutusta tämä loppuaika?
torstai 1. toukokuuta 2014
Endless Rain
Hohoho. En kehtaa lesoa Facessa, mutta täällä voin: Vappuaamu klo 9.45 ja olen krapulavapaa. Ei huonoa oloa, janotusta, väsymystä tai suolahimoja. Eihän mulla krapulaa ole ollutkaan tän vuoden puolella, mutta aina se pienikin juominen jotain jälkiä jättää. Joo oon kusipää kun haluan lesoa hyvällä olollani silloin, kun 90 % Suomen nuoriso- ja aikuisväestöstä potee kankkusta.
Eilinen oli ihan samanlainen keskiviikko kuin kaikki muutkin. Pt-pojat kielsivät tän muutosprojektin myötä multa loppuajaksi kaiken viinan ja mätöt, pienissäkin määrin. Ei yhtään skumppalasia, eikä sitä kuuluisaa yhtä pientä kakunpalaa mikä ei muka merkkaa mitään. Olisi kai muuten laittikolan kanssa voinut jonnekin mennä, mutta raharaharaha. On niin paljon edullisempaa pysyä kotosalla ja viettää vain koti-ilta. Eräs facetuttu kanssatreenari valitteli, että saa kommentteja "sun vappu menee pilalle". Ööh, Vappu tulee joka vuosi. Yhtä varmasti kuin Juhannus, Halloween, Joulu ja Uusivuosikin. Ja se että ryyppääkö ja mättääkö vai ei, ei muuta sitä päivää yhtään mihinkään. Mun vappu ois mennyt pilalle jos oisin juonut tai mässännyt. Aika monta vapputoria on mennyt pilalle sen takia, että oma olo ei ole kestänyt julkisilla paikoilla kulkemista. Paras vappu aikoihin! Viimevappunakin nakotettiin rautsikalla taksijonossa aamuyöstä, unirytmi meni perseelleen kun nukkui kahteen ja seuraavana päivänä itketti se rahanmeno. Tää on oikeasti niin parasta.
Oli muuten hauska käydä kaupassa ruuhka-aikaan eilen ruokaostoksilla. Meidän kärryssä kun oli sitä vähärasvaista jauhelihaa ja kanaa, paljon kasviksia, juureksia, maitorahkaa, marjoja, raejuustoa.... Verrattuna about kaikkien muiden ostoksiin. Kassatyttökin vähän katsoi että Ookoo, erilaiset vappueväät :D
Puoliso on niin paras mies ikinä. En rajoita sen juomisia tai syömisiä, mutta sekin jäi kotiin mun kanssa. Se osti kaljaa, mutta jätti herkut kauppaan. Se ei ole kertaakaan valittanut, että olisin tylsä tai ikävä kun en syö tai juo jotain tai halua mennä jonnekin. Puoliso ei koskaan ehdottele jotain herkkuja ja inise, kun en halua ostaa. Parhautta <3
Nyt sitten ajatusvuodatusta. Lukekoot ken jaksaa.
Eilinen oli ihan samanlainen keskiviikko kuin kaikki muutkin. Pt-pojat kielsivät tän muutosprojektin myötä multa loppuajaksi kaiken viinan ja mätöt, pienissäkin määrin. Ei yhtään skumppalasia, eikä sitä kuuluisaa yhtä pientä kakunpalaa mikä ei muka merkkaa mitään. Olisi kai muuten laittikolan kanssa voinut jonnekin mennä, mutta raharaharaha. On niin paljon edullisempaa pysyä kotosalla ja viettää vain koti-ilta. Eräs facetuttu kanssatreenari valitteli, että saa kommentteja "sun vappu menee pilalle". Ööh, Vappu tulee joka vuosi. Yhtä varmasti kuin Juhannus, Halloween, Joulu ja Uusivuosikin. Ja se että ryyppääkö ja mättääkö vai ei, ei muuta sitä päivää yhtään mihinkään. Mun vappu ois mennyt pilalle jos oisin juonut tai mässännyt. Aika monta vapputoria on mennyt pilalle sen takia, että oma olo ei ole kestänyt julkisilla paikoilla kulkemista. Paras vappu aikoihin! Viimevappunakin nakotettiin rautsikalla taksijonossa aamuyöstä, unirytmi meni perseelleen kun nukkui kahteen ja seuraavana päivänä itketti se rahanmeno. Tää on oikeasti niin parasta.
Oli muuten hauska käydä kaupassa ruuhka-aikaan eilen ruokaostoksilla. Meidän kärryssä kun oli sitä vähärasvaista jauhelihaa ja kanaa, paljon kasviksia, juureksia, maitorahkaa, marjoja, raejuustoa.... Verrattuna about kaikkien muiden ostoksiin. Kassatyttökin vähän katsoi että Ookoo, erilaiset vappueväät :D
Puoliso on niin paras mies ikinä. En rajoita sen juomisia tai syömisiä, mutta sekin jäi kotiin mun kanssa. Se osti kaljaa, mutta jätti herkut kauppaan. Se ei ole kertaakaan valittanut, että olisin tylsä tai ikävä kun en syö tai juo jotain tai halua mennä jonnekin. Puoliso ei koskaan ehdottele jotain herkkuja ja inise, kun en halua ostaa. Parhautta <3
Nyt sitten ajatusvuodatusta. Lukekoot ken jaksaa.
keskiviikko 16. huhtikuuta 2014
Poison
Liikunta- ja ruoka-aiheista asiaa. Laitan tähän blogiin nyt kuitenkin, enkä Losing it-versioon.
Lueskelin fitfashion -nettisaitilta yhtä blogia, jossa ihmeteltiin mikä fitneksessä niin ärsyttää. Itse teksti oli asiallinen, ja sai miettimään itsekin suhtautumistani "salipissiksiin", jotka itseänikin ärsyttävät. Viimeksi tällä viikolla salilla pyöri pari tällättyä mimmiä Better Bodies -trikoissaan itseään peilaamassa. Mitään muuta en heidän sitten nähnytkään tekevän. Peilasivat vain ja asettelivat trikoitaan. Mutta mitä se on minulta pois? Ei mitään. Siinähän käyttävät euronsa salijäsenyyteen ja satasen trikoisiin jos haluavat. Parempikin että vain peilaavat, eivätpähän varaile laitteita. Miinuksena tietysti että kun tägäilevät saliselfieitään #fitness -tagin alle niin aina häviää vähän kunnioitusta itse lajilta.
Yleensä mulla keittää yli aika nopeasti jos jostain paljon kohkataan tai joku on tosi muodissa. Oma suhtautuminen tähän "fitness -buumiin" on yllättävänkin neutraali. Lähinnä nauran noille kaikille proteiinisipseille yms prodetuotteille, joita kauppoihin on syntynyt tämän buumin myötä, jotka ovat ihan yhtä tyhjän kanssa.
Muutaman asian kuitenkin haluan tehdä selväksi:
(näin omasta mielestäni)
Harrastan salilla käyntiä. Tavoittelen mielestäni kivannäköistä, lihaksikasta kroppaa. En harrasta mitään Fitness -sanan alle liittyvää! Liikunta on harrastus, en ole fitnesstyttö. Koska minusta fitness = urheilua, jossa on mm. kasa erilaisia kisoja. Fitnessurheilija = kisaa/ on kisannut /tähtää kisoihin. Saliharrastus on eri asia kuin fitnessurheilu.
"Mikset voi syödä kuten muutkin? Miksi pitää olla noin erikoinen?" Ööh, syön ihan tavallisesti. Tai siis siten tavallisesti, mikä on minulle normaalia. Miksi rahkojani ja prodepainotteista ruokavaliotani kummastellaan outona? Miksei Puolisolta kysytä että " Mikset voi syödä suolakurkkuja? Miksi pitää olla noin outo ja olla syömättä suolakurkkuja?" Tarkkaa syömisten tarkkailua kammoksutaan sen syömishäiriön pelossa. Ei voi olla normaalia laskea jatkuvasti kaloreita ja katsoa mitä syö. Pitää herkutella ja höllätä. Muuten tulee anoreksia! Justjoo. Joillekin terveellinen syöminen on se normi! Eikä mitään erikoista. Ei kaikki edes halua olla kännissä/syödä kebua/mättää karkki ja sipsiä!
Hmh. Syömisten tarkkailu on eri asia kuin laihduttaminen. Syömistensä suunnittelu ja kalorin laskeminen ei automaattisesti tarkoita, että syömishäiriö vaanii. Itse haluan jättää herkut pois ruokavaliosta ihan siksi, että mulla lähtee lapasesta! Olen ollut joskus lihava, en voi IKINÄ palata entiseen. En voi lakata tarkkailemasta syömisiäni! Jos sen teen - lihon uusiksi! Olen tunnesyöjä, mun on pakko tarkkailla jokaista suupalaa, jättää partyissä suklaakakut väliin. Sillä "se yksi suklaakakunpala vain - joka ei kaada ruokavaliota" merkkaa itselle yleensä viikon mättäjäisiä. Minulle se, etten tarkkaile syömisiäni ja "höllään vähän" voi merkitä pahimmillaan terveydellistä haittaa ja ylipainon tuomia sairauksia! Sukumme naiset lihovat vastanseudulta. Oolen Oomeena - raikaa kun meidän suvun naiset lihoo. Pahimmillaan luultiin, että olin raskaana. Ei - olin vain lihava. Ja omenalihavuushan on se pahin.
Kyllä. Lasken kaloreita. Kyllä. Suunnittelen syömisiäni. Ei, en juo alkoholia paria annosta enempää. Ei. En mielelläni syö kakkuja tms edes juhlissa. En halua "höllätä tämän kerran". Koska kyllä. Minun kohdallani se yksi pala kaataa koko dieetin. Onneksi olen ollut punttimimmi ja rahkanpurija aika kauan, joten lähimmät ystäväni asian tajuavat. Ja se, mikä saa mut näkemään punaista: "Ai et juo alkoholia? Mitä - ootko toipuva alkoholisti?" MITÄ VITTUA? Et juo alkoholia = sulla on alkoholiongelma! Justjust. Joten tehdäänpä nyt näin julkisesti selväksi: En ole alkoholisti. Se, että vähensin alkoholinkäyttöä radikaalisti johtui tasan siitä, että en enää koskaan halua käyttää kokonaista päivää oksentamiseen. En enää koskaan halua menettää muistiani totaalisesti. En enää koskaan halua menettää kontrollia omasta käyttäytymisestäni. Krapulat pahenee iän myötä - myös ne henkiset. Sitäpaitsi. Akoholigrammassa on lähes yhtä paljon kaloreita mitä rasvassa. Ja kukaan ei halua vetää salaattia krapularuuaksi, joten seuraavan päivän mättö on väistämätön. Saatan juoda yhden lonkeron, lasin viiniä, mutta kännissä en ole ollut enää pitkään aikaan. Enkä aio ollakaan.
Siinä. Johan helpotti.
Lueskelin fitfashion -nettisaitilta yhtä blogia, jossa ihmeteltiin mikä fitneksessä niin ärsyttää. Itse teksti oli asiallinen, ja sai miettimään itsekin suhtautumistani "salipissiksiin", jotka itseänikin ärsyttävät. Viimeksi tällä viikolla salilla pyöri pari tällättyä mimmiä Better Bodies -trikoissaan itseään peilaamassa. Mitään muuta en heidän sitten nähnytkään tekevän. Peilasivat vain ja asettelivat trikoitaan. Mutta mitä se on minulta pois? Ei mitään. Siinähän käyttävät euronsa salijäsenyyteen ja satasen trikoisiin jos haluavat. Parempikin että vain peilaavat, eivätpähän varaile laitteita. Miinuksena tietysti että kun tägäilevät saliselfieitään #fitness -tagin alle niin aina häviää vähän kunnioitusta itse lajilta.
Yleensä mulla keittää yli aika nopeasti jos jostain paljon kohkataan tai joku on tosi muodissa. Oma suhtautuminen tähän "fitness -buumiin" on yllättävänkin neutraali. Lähinnä nauran noille kaikille proteiinisipseille yms prodetuotteille, joita kauppoihin on syntynyt tämän buumin myötä, jotka ovat ihan yhtä tyhjän kanssa.
Muutaman asian kuitenkin haluan tehdä selväksi:
(näin omasta mielestäni)
Harrastan salilla käyntiä. Tavoittelen mielestäni kivannäköistä, lihaksikasta kroppaa. En harrasta mitään Fitness -sanan alle liittyvää! Liikunta on harrastus, en ole fitnesstyttö. Koska minusta fitness = urheilua, jossa on mm. kasa erilaisia kisoja. Fitnessurheilija = kisaa/ on kisannut /tähtää kisoihin. Saliharrastus on eri asia kuin fitnessurheilu.
"Mikset voi syödä kuten muutkin? Miksi pitää olla noin erikoinen?" Ööh, syön ihan tavallisesti. Tai siis siten tavallisesti, mikä on minulle normaalia. Miksi rahkojani ja prodepainotteista ruokavaliotani kummastellaan outona? Miksei Puolisolta kysytä että " Mikset voi syödä suolakurkkuja? Miksi pitää olla noin outo ja olla syömättä suolakurkkuja?" Tarkkaa syömisten tarkkailua kammoksutaan sen syömishäiriön pelossa. Ei voi olla normaalia laskea jatkuvasti kaloreita ja katsoa mitä syö. Pitää herkutella ja höllätä. Muuten tulee anoreksia! Justjoo. Joillekin terveellinen syöminen on se normi! Eikä mitään erikoista. Ei kaikki edes halua olla kännissä/syödä kebua/mättää karkki ja sipsiä!
Hmh. Syömisten tarkkailu on eri asia kuin laihduttaminen. Syömistensä suunnittelu ja kalorin laskeminen ei automaattisesti tarkoita, että syömishäiriö vaanii. Itse haluan jättää herkut pois ruokavaliosta ihan siksi, että mulla lähtee lapasesta! Olen ollut joskus lihava, en voi IKINÄ palata entiseen. En voi lakata tarkkailemasta syömisiäni! Jos sen teen - lihon uusiksi! Olen tunnesyöjä, mun on pakko tarkkailla jokaista suupalaa, jättää partyissä suklaakakut väliin. Sillä "se yksi suklaakakunpala vain - joka ei kaada ruokavaliota" merkkaa itselle yleensä viikon mättäjäisiä. Minulle se, etten tarkkaile syömisiäni ja "höllään vähän" voi merkitä pahimmillaan terveydellistä haittaa ja ylipainon tuomia sairauksia! Sukumme naiset lihovat vastanseudulta. Oolen Oomeena - raikaa kun meidän suvun naiset lihoo. Pahimmillaan luultiin, että olin raskaana. Ei - olin vain lihava. Ja omenalihavuushan on se pahin.
Kyllä. Lasken kaloreita. Kyllä. Suunnittelen syömisiäni. Ei, en juo alkoholia paria annosta enempää. Ei. En mielelläni syö kakkuja tms edes juhlissa. En halua "höllätä tämän kerran". Koska kyllä. Minun kohdallani se yksi pala kaataa koko dieetin. Onneksi olen ollut punttimimmi ja rahkanpurija aika kauan, joten lähimmät ystäväni asian tajuavat. Ja se, mikä saa mut näkemään punaista: "Ai et juo alkoholia? Mitä - ootko toipuva alkoholisti?" MITÄ VITTUA? Et juo alkoholia = sulla on alkoholiongelma! Justjust. Joten tehdäänpä nyt näin julkisesti selväksi: En ole alkoholisti. Se, että vähensin alkoholinkäyttöä radikaalisti johtui tasan siitä, että en enää koskaan halua käyttää kokonaista päivää oksentamiseen. En enää koskaan halua menettää muistiani totaalisesti. En enää koskaan halua menettää kontrollia omasta käyttäytymisestäni. Krapulat pahenee iän myötä - myös ne henkiset. Sitäpaitsi. Akoholigrammassa on lähes yhtä paljon kaloreita mitä rasvassa. Ja kukaan ei halua vetää salaattia krapularuuaksi, joten seuraavan päivän mättö on väistämätön. Saatan juoda yhden lonkeron, lasin viiniä, mutta kännissä en ole ollut enää pitkään aikaan. Enkä aio ollakaan.
Siinä. Johan helpotti.
torstai 20. maaliskuuta 2014
Northern Crown
Tiistaina vietettiin vuosipäiväämme, tuli Puolison kanssa 8 vuotta yhteiseloa täyteen. Syötiin hyvin, mutta huomenna pitäisi olla sitten jotain Puolison suunnittelemaa. Odotan mielenkiinnolla <3
Ostara. Kevätpäiväntasaus, kevään juhla. Iloinen asia, ja pitäisi olla hyvällä päällä. Ja minuu ottaa taas niin paljon kaikki aivoon tänään ettei tosikaan. Ensinnäkin. Pikkukiusa. Asiakkaat, jotka luulevat olevansa kavereitani ja "Emputtelevat". "Emppu, mitäs mieltä olet Emppu?" "Emppu tuletko katsomaan Emppu" Kuulostavat joltain tungettelevalta puhelinmyyjältä joka toistaa nimeä koko ajan. Ja mähän vihaan sitä, että mua kutsutaan Empuksi. Se on Emilia, ei Emppu. Mutta eihän sitä asiakkaalle sovi raivostua. Varsinkin noin pienestä. Mutta kun ärsyttää! Ehkä otan sen saman tekniikan käyttöön, jota käytän kun joku kutsuu minua vanhalla nimelläni. En reagoi. Just sanoin puhelinmyyjälle kun kysyi minua entisellä nimelläni, että ei ole sennimistä henkilöä tässä numerossa. Hähä. Lopetti puhelun hämmentyneenä.
Toiseksi, täällä töissä ravaa myyjiä/kerääjiä/tyrkyttäjiä/ruinaajia ihan helvetisti. Milloin mitäkin rihkamaa, piirroksia, kolehtia jos vaikka minne hyväntekeväisyyteen ja jos jonkinsortin koululuokkaa. Tällä viikolla jo nelisen ruikkaajaa/myyjää koettu. Laitan kohta oikeasti oveen lapun että kaupustelu ja ruinaaminen kielletty.
Kolmanneksi, vituttaa taas nämä "Mitä oot tehny sun tukalle?!?" "Mikä sua vaivaa?!" " Et oo ollenkaan oma ittes enää" "Mikä on vialla, et oo ensinkään ittes ja toi tukkakin..." Ja siis, nämä kommentithan ovat kaikki noilta puolitutuilta, oppilailta yms, jotka eivät tosissaan tunne sitten ensinkään hyvin. Joo. Se, että laitatin rastat ja vaihdoin tukanväriä tarkoittaa sitä, että mulla on joku vialla ja olen jotenkin kriisissä tai että kaikki ei ole kunnossa. Melkein nauroin tuolle "Et oo ollenkaan oma ittes enää" ... Öö, mistä lähtien kyseinen opiskelija luuli että tuntisi minut? Emmehän ikänä ole nähneet vapaa-aikana, ainoastaan ope-oppilas kontakti. Jepjep. Tukkakommentit nyt on ihan tuttua kauraa, mielipide on kuin peräreikä, jokaisella on sellainen. Mutta se, vähän keljuttaa että tulee noita väitteitä etten ole oma itseni. Puoliso on ainoa, jolla on oikeus ihmetellä, että mikä minua vaivaa tms. Koska hän on ainoa joka minut oikeasti tuntee läpikotaisin.
Ja sikälimikäli joku ruudun silläpuolen pyörittelee päätään että minulla ei ole kaikki muumit laaksossa: Olen ok. Siitä huolimatta, että postausaiheet ovat joulusta saakka aika synkeitä. Kaamosmasennus oli tänä talvena harvinaisen paha, talousvaikeudet pahensi sitä kunnolla. Mutta toipumassa ollaan. Mutta muutos on osa toipumistani. Haaveiden toteutus, päätösten teko ja irtautuminen kaikesta sellaisesta, jota en oikeasti elämässäni kaipaa tai tarvitse. Olen aina ollut kameleontti ulkonäöllisesti, joten ei kannata ihmetellä vakka pukeutuisin jätesäkkiin. It's just me. Ja Oulusta käsinkin pidetään taatusti yhteyttä ystäviin <3
Ostara. Kevätpäiväntasaus, kevään juhla. Iloinen asia, ja pitäisi olla hyvällä päällä. Ja minuu ottaa taas niin paljon kaikki aivoon tänään ettei tosikaan. Ensinnäkin. Pikkukiusa. Asiakkaat, jotka luulevat olevansa kavereitani ja "Emputtelevat". "Emppu, mitäs mieltä olet Emppu?" "Emppu tuletko katsomaan Emppu" Kuulostavat joltain tungettelevalta puhelinmyyjältä joka toistaa nimeä koko ajan. Ja mähän vihaan sitä, että mua kutsutaan Empuksi. Se on Emilia, ei Emppu. Mutta eihän sitä asiakkaalle sovi raivostua. Varsinkin noin pienestä. Mutta kun ärsyttää! Ehkä otan sen saman tekniikan käyttöön, jota käytän kun joku kutsuu minua vanhalla nimelläni. En reagoi. Just sanoin puhelinmyyjälle kun kysyi minua entisellä nimelläni, että ei ole sennimistä henkilöä tässä numerossa. Hähä. Lopetti puhelun hämmentyneenä.
Toiseksi, täällä töissä ravaa myyjiä/kerääjiä/tyrkyttäjiä/ruinaajia ihan helvetisti. Milloin mitäkin rihkamaa, piirroksia, kolehtia jos vaikka minne hyväntekeväisyyteen ja jos jonkinsortin koululuokkaa. Tällä viikolla jo nelisen ruikkaajaa/myyjää koettu. Laitan kohta oikeasti oveen lapun että kaupustelu ja ruinaaminen kielletty.
Kolmanneksi, vituttaa taas nämä "Mitä oot tehny sun tukalle?!?" "Mikä sua vaivaa?!" " Et oo ollenkaan oma ittes enää" "Mikä on vialla, et oo ensinkään ittes ja toi tukkakin..." Ja siis, nämä kommentithan ovat kaikki noilta puolitutuilta, oppilailta yms, jotka eivät tosissaan tunne sitten ensinkään hyvin. Joo. Se, että laitatin rastat ja vaihdoin tukanväriä tarkoittaa sitä, että mulla on joku vialla ja olen jotenkin kriisissä tai että kaikki ei ole kunnossa. Melkein nauroin tuolle "Et oo ollenkaan oma ittes enää" ... Öö, mistä lähtien kyseinen opiskelija luuli että tuntisi minut? Emmehän ikänä ole nähneet vapaa-aikana, ainoastaan ope-oppilas kontakti. Jepjep. Tukkakommentit nyt on ihan tuttua kauraa, mielipide on kuin peräreikä, jokaisella on sellainen. Mutta se, vähän keljuttaa että tulee noita väitteitä etten ole oma itseni. Puoliso on ainoa, jolla on oikeus ihmetellä, että mikä minua vaivaa tms. Koska hän on ainoa joka minut oikeasti tuntee läpikotaisin.
Ja sikälimikäli joku ruudun silläpuolen pyörittelee päätään että minulla ei ole kaikki muumit laaksossa: Olen ok. Siitä huolimatta, että postausaiheet ovat joulusta saakka aika synkeitä. Kaamosmasennus oli tänä talvena harvinaisen paha, talousvaikeudet pahensi sitä kunnolla. Mutta toipumassa ollaan. Mutta muutos on osa toipumistani. Haaveiden toteutus, päätösten teko ja irtautuminen kaikesta sellaisesta, jota en oikeasti elämässäni kaipaa tai tarvitse. Olen aina ollut kameleontti ulkonäöllisesti, joten ei kannata ihmetellä vakka pukeutuisin jätesäkkiin. It's just me. Ja Oulusta käsinkin pidetään taatusti yhteyttä ystäviin <3
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
If I had a heart
Mitäs uutta sitten tiistain? Öö, ei mitään. Paitsi että värjäsin takkuni. Pinkiksi. Tai siis sellai puuterisen vaaleanpunaiseksi, ei miksikään barbie-pinkiksi. Mulla on keijutukka. Yay! Taida enää kauaa kaveritkaan tunnistaa kadulla jos vastaan tulee...
Viikonloppu on mennyt mukavasti rentoutuessa ja tukkaa värjäillessä. Olen allerginen sille pirhanan värinpoistolle, joten näin isot muutokset pitää tehdä rauhassa ja kotona, sillä allergisoin. Saattaa olla viimeisiä blondauksia ever, ihan siksi että kauaa en selviä nokkosrokolla, jossain välissä se pahenee pakosta rikkinäiseen ihoon, joka on tuska! Joten eipä parane pelleillä tämän enempää. Halusin kai vaalentaa "viimeisen kerran", pysyä vaalean pastellisissa sävyissä ja värjätä vain tyveä. Värjätä voin, mutta värinpoistoja en. Takkujen kanssa nyt ei huvita värjäillä muutenkaan ihan jatkuvalla syötöllä. On nimittäin aika touhua. Väriä menee tolkuttomasti, levitys on hankalaa ja pesu & kuivaus vielä hankalampaa. Nää tiivistyi ihan hurjana, lyheni aika tavalla. Noo, rakastan tukkaani <3
Tästä tulee nyt jälleen kilometripostaus joka sisältää tajunnanvirtaa elämästäni ja muuta schaissea.
tiistai 4. maaliskuuta 2014
About a family.
Minä <3 nessut.
Nyt on helpottunut olo. Koulun ja minun välinen diili on nyt selkeä, tai siis kaikki osapuolet ovat nyt tietoisia mitä tapahtuu heinäkuun jälkeen. Ja kaikki ovat asiasta hyvillä mielin, ettei mitään pahaa verta jää minnekään. Hyvä. Helpotus ja huokaus kun ei tarvitse tapella ja puolustella itseä ja ratkaisujaan. Mitä nyt asia pitää kertoa sille ainoalle taholle, joka ei asiasta tiedä: Minun perhe. Yrittäjäperheeni reaktiota vähän pelkään.
Ja se pelkohan sai minut jälleen vähän pohtimaan, että paljonko asiasta on omien korvieni välissä? Mitä oikein pelkään? Äitini suuttuvan? Olenko ihan terve - mähän olen kolmekymmpinen! Kuka kolmekymppinen pelkää vanhempiensa reaktiota johonkin? Onko ihme, että äitini suhtautuu minuun ja elämääni sangen määräävästi jos annan siihen mahdollisuuden. Jos käyttäydyn yhä kuin teini. Ei kenenkään pidä kolmekymppisenä vanhemmiltaan lupia kysellä! Ja minähän olen siis niin hiirulainen, että vanhempani eivät tiedä nimenmuutoksestani. Ja en muuten kerrokaan. Vihaan alkuperäistä ristimänimeäni, jopa niin paljon että näen mielessäni punaista aina kun joku minua sillä nimellä kutsuu. Mutta siitäkään huolimatta en aio kertoa nimenmuutoksesta.
Pelkään kai olevani pettymys. Niin, minustahan ei tullut mallia tai ballerinaa (ylläripylläri tyypit, harrastin balettia yli 10 vuotta ja olen käynyt mallikoulun) kuten äitini toivoi. Äitini oli kovin pettynyt, kun pituuteni jäi vain 165 senttiin. Muuten olisin ollut siis ilmiselvä malli. Itsehän kiitin jumalatarta puuttuvista senteistä. Minusta ei myöskään tullut äitiä heti parikymppisenä, enkä nainut sitä rikkaan perheen poikaa. En pysynyt kiltisti kirkossa ja uskovassa hengessä, otin tatuointeja ja lävistyksiä eikä tukkanikaan ole normaali. En ole tehnyt oikein mitään sillätavoin mitä äitini "suunnitteli" tai toivoi. Ei hän ole noista asioista purnannut tai minua syyllistänyt, taidan tehdä sen ihan ilman apuakin. Ainoa mistä olen saanut kuulla kunniani on tatuoinnit, lävistykset, tyyli, lapsien puute, hiukset ja elintavat. Mutta nuo muut asiat, ei hän ole kuin pari hassua kertaa maininnut miten kiva olisi ollut jos olisin nainutkin Herra kansanedustajan. Ei ole surkutellut enempiä lyhyyttäni tai sitä, että lopetin baletin jo teininä.
Tuntuu välistä, että äitini ei oikein tunne minua. Hänellä on mielikuva minusta sellaisena, millainen olin lapsena ja teininä. Hän ei ole tutustunut minuun kunnolla aikuisena. Enkä ole oikein antanut siihen mahdollisuutta, kun piilotan itseni niin hyvin. En kerro vaikeista asioista. En niistä helpoistakaan. Enhän edes käy siellä kuin kerran puoleen vuoteen! Muutin vasta parikymppisenä pois kotoa, mutta ei minua niinä loppuaikoina paljoa näkynyt muutenkaan kotona. Ja se oli vaikeaa aikaa, äitini ei millään halunnut "päästää" minua, joten muina naisina tein sitten kyllästyttyäni tempun että hain koulunvaihtoa Lahteen ihan omin päin. Ja sehän lisäsi sitä kuilua, sitä etäisyyttä, jonka olin muutenkin vaikeiden teinivuosien aikana ottanut. Normaalisti kai sitä pitäisi lähentyä jossain välissä. Aikuistuttua tutustua uusiksi. Me emme oikein tutustuneet. Pidän yllä sitä samaa naamiota jonka pidän uusissa tilanteissa. Näyttelen muille normaalia. En paljasta itseäni, sisintäni tai korttejani. En ole oma aito itseni. Ja ei kukaan jaksa perheelleen jaksa näytellä kovinkaan usein.
En kai voi äitiäni syyttää loputtomiin, peiliinhän tässä on katsominen ja lujaa. Enhän kerro äidilleni edes oikeaa virallista nimeäni! Kuka äiti ei tiedä tyttärensä nimeä? No minun äiti. Kun tytär ei kerro. En kerro, kun pelkään taas sitä kuuluisaa loukkaantumista. Mutta kumpi loukkaa enemmän, se että olen muuttanut nimeni vai se, että en luota omaan äitiini senkään vertaa että uskaltaisin nimeni kertoa? Pitäisi ehkä sittenkin aukaista pääni tuossa asiassa. Tuli vähän törkeä olo. Koska rakastan kuitenkin äitiäni ja perhettäni ja kyllähän heidän pitää tyttärensä nimi tietää.
Muutama fakta elämästäni tähän loppuun.
- Lopetan yritystoiminnan. Mutta senhän te jo tiesittekin.
- Muutan Ouluun. Taisitte tietää senkin.
- Lopetan hiusalan. Ehkä.
- Saatan hakea ammattikorkeaan. Tai hain. Mutta saatan ehkä mennä pääsykokeisiinkin. Ja ei, ei insinööriksi. Eikä Tampereelle, vaan sinne Ouluun.
Nyt on helpottunut olo. Koulun ja minun välinen diili on nyt selkeä, tai siis kaikki osapuolet ovat nyt tietoisia mitä tapahtuu heinäkuun jälkeen. Ja kaikki ovat asiasta hyvillä mielin, ettei mitään pahaa verta jää minnekään. Hyvä. Helpotus ja huokaus kun ei tarvitse tapella ja puolustella itseä ja ratkaisujaan. Mitä nyt asia pitää kertoa sille ainoalle taholle, joka ei asiasta tiedä: Minun perhe. Yrittäjäperheeni reaktiota vähän pelkään.
Ja se pelkohan sai minut jälleen vähän pohtimaan, että paljonko asiasta on omien korvieni välissä? Mitä oikein pelkään? Äitini suuttuvan? Olenko ihan terve - mähän olen kolmekymmpinen! Kuka kolmekymppinen pelkää vanhempiensa reaktiota johonkin? Onko ihme, että äitini suhtautuu minuun ja elämääni sangen määräävästi jos annan siihen mahdollisuuden. Jos käyttäydyn yhä kuin teini. Ei kenenkään pidä kolmekymppisenä vanhemmiltaan lupia kysellä! Ja minähän olen siis niin hiirulainen, että vanhempani eivät tiedä nimenmuutoksestani. Ja en muuten kerrokaan. Vihaan alkuperäistä ristimänimeäni, jopa niin paljon että näen mielessäni punaista aina kun joku minua sillä nimellä kutsuu. Mutta siitäkään huolimatta en aio kertoa nimenmuutoksesta.
Pelkään kai olevani pettymys. Niin, minustahan ei tullut mallia tai ballerinaa (ylläripylläri tyypit, harrastin balettia yli 10 vuotta ja olen käynyt mallikoulun) kuten äitini toivoi. Äitini oli kovin pettynyt, kun pituuteni jäi vain 165 senttiin. Muuten olisin ollut siis ilmiselvä malli. Itsehän kiitin jumalatarta puuttuvista senteistä. Minusta ei myöskään tullut äitiä heti parikymppisenä, enkä nainut sitä rikkaan perheen poikaa. En pysynyt kiltisti kirkossa ja uskovassa hengessä, otin tatuointeja ja lävistyksiä eikä tukkanikaan ole normaali. En ole tehnyt oikein mitään sillätavoin mitä äitini "suunnitteli" tai toivoi. Ei hän ole noista asioista purnannut tai minua syyllistänyt, taidan tehdä sen ihan ilman apuakin. Ainoa mistä olen saanut kuulla kunniani on tatuoinnit, lävistykset, tyyli, lapsien puute, hiukset ja elintavat. Mutta nuo muut asiat, ei hän ole kuin pari hassua kertaa maininnut miten kiva olisi ollut jos olisin nainutkin Herra kansanedustajan. Ei ole surkutellut enempiä lyhyyttäni tai sitä, että lopetin baletin jo teininä.
Tuntuu välistä, että äitini ei oikein tunne minua. Hänellä on mielikuva minusta sellaisena, millainen olin lapsena ja teininä. Hän ei ole tutustunut minuun kunnolla aikuisena. Enkä ole oikein antanut siihen mahdollisuutta, kun piilotan itseni niin hyvin. En kerro vaikeista asioista. En niistä helpoistakaan. Enhän edes käy siellä kuin kerran puoleen vuoteen! Muutin vasta parikymppisenä pois kotoa, mutta ei minua niinä loppuaikoina paljoa näkynyt muutenkaan kotona. Ja se oli vaikeaa aikaa, äitini ei millään halunnut "päästää" minua, joten muina naisina tein sitten kyllästyttyäni tempun että hain koulunvaihtoa Lahteen ihan omin päin. Ja sehän lisäsi sitä kuilua, sitä etäisyyttä, jonka olin muutenkin vaikeiden teinivuosien aikana ottanut. Normaalisti kai sitä pitäisi lähentyä jossain välissä. Aikuistuttua tutustua uusiksi. Me emme oikein tutustuneet. Pidän yllä sitä samaa naamiota jonka pidän uusissa tilanteissa. Näyttelen muille normaalia. En paljasta itseäni, sisintäni tai korttejani. En ole oma aito itseni. Ja ei kukaan jaksa perheelleen jaksa näytellä kovinkaan usein.
En kai voi äitiäni syyttää loputtomiin, peiliinhän tässä on katsominen ja lujaa. Enhän kerro äidilleni edes oikeaa virallista nimeäni! Kuka äiti ei tiedä tyttärensä nimeä? No minun äiti. Kun tytär ei kerro. En kerro, kun pelkään taas sitä kuuluisaa loukkaantumista. Mutta kumpi loukkaa enemmän, se että olen muuttanut nimeni vai se, että en luota omaan äitiini senkään vertaa että uskaltaisin nimeni kertoa? Pitäisi ehkä sittenkin aukaista pääni tuossa asiassa. Tuli vähän törkeä olo. Koska rakastan kuitenkin äitiäni ja perhettäni ja kyllähän heidän pitää tyttärensä nimi tietää.
Muutama fakta elämästäni tähän loppuun.
- Lopetan yritystoiminnan. Mutta senhän te jo tiesittekin.
- Muutan Ouluun. Taisitte tietää senkin.
- Lopetan hiusalan. Ehkä.
- Saatan hakea ammattikorkeaan. Tai hain. Mutta saatan ehkä mennä pääsykokeisiinkin. Ja ei, ei insinööriksi. Eikä Tampereelle, vaan sinne Ouluun.
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
One day like this
Olo alkaa pikkuhiljaa olemaan aurinkoisempi mitä viimeisen kuukauden aikana on oikeastaan kertaakaan ollut. En vieläkään tunne oloani kovinkaan sosiaaliseksi enkä taida haluta sosialisoida vieläkään toviin. Mutta valoa on tunnelin päässä että joskus saatan kaivautua ulos kolostani. Turhautuminen kaikkeen on edelleen kuitenkin suht voimakas, ja pinnani on aika lyhyt. Mietinkin taannoin, että jos jostain syystä menisi Puolison kanssa poikki ja olisin työtön, erakoituisin taatusti aivan täysin vain siksi, kun ei vain huvita mikään tai kukaan. Ilman Puolisoa oon joku potentiaalinen hullu kissanainen :D
Turmion kätilöiden keikka vähän kaivelee kun missaan, mutta eipä siihen marina auta. Säästöä se pienkin on. Rahassa onkin yksi suurin syy, että en juuri minnekään mene. Ei ole varaa oikein tehdä mitään, ja suurin osa sosiaalisesta tekemisestä kysyy euroja. Ja ennen kuin kukaan ihmettelee, että eihän sitä aina ole pakko ryypätä tai shoppailla, että voi sitä kahveellakin käydä - niin ei ole muuten rahaa siihen parin euron sumppiinkaan just nyt.
Viime viikot arkeni on ollut kiireistä muutenkin. Aamulla salille, sieltä koululle tunteja pitämään. Puoliltapäivin kampaamolle ja siellä jatketaankin ilta seiskaan. Mukana sitten sen mukaisesti evästä ja kamaakin että liikkeellä ollaan sen 12 h kerrallaan. Kotiin tullessa alkaa olla aika puhki, että eipä sitä yhteistä aikaa Puolisonkaan kanssa oikein ole ollut. En muista koska oltaiisin istuttu pöydän ääressä päivällisellä yhdessä. Pitäisi ehkä ottaa taas tavaksi syödä yhdessä ja panostaa arjen romantiikkaan. Onneksi Puolison kanssa pyyhkii hyvin noin niikuin yleisesti ottaen.
Hieman huolettaa kun lupasin ruokkia kaverin kissat niiden loman ajan. En vain luvatessani ottanut tätä arkeani huomioon, että enhän minä ehdi käymään siellä muuten kuin kerran päivässä, about kahdeksalta illalla! Pitänee ottaa yhteyttä että onko riittävän usein vai haluavatko etsiä jonkun toisen, jolla on enemmän aikaa.
Turmion kätilöiden keikka vähän kaivelee kun missaan, mutta eipä siihen marina auta. Säästöä se pienkin on. Rahassa onkin yksi suurin syy, että en juuri minnekään mene. Ei ole varaa oikein tehdä mitään, ja suurin osa sosiaalisesta tekemisestä kysyy euroja. Ja ennen kuin kukaan ihmettelee, että eihän sitä aina ole pakko ryypätä tai shoppailla, että voi sitä kahveellakin käydä - niin ei ole muuten rahaa siihen parin euron sumppiinkaan just nyt.
Viime viikot arkeni on ollut kiireistä muutenkin. Aamulla salille, sieltä koululle tunteja pitämään. Puoliltapäivin kampaamolle ja siellä jatketaankin ilta seiskaan. Mukana sitten sen mukaisesti evästä ja kamaakin että liikkeellä ollaan sen 12 h kerrallaan. Kotiin tullessa alkaa olla aika puhki, että eipä sitä yhteistä aikaa Puolisonkaan kanssa oikein ole ollut. En muista koska oltaiisin istuttu pöydän ääressä päivällisellä yhdessä. Pitäisi ehkä ottaa taas tavaksi syödä yhdessä ja panostaa arjen romantiikkaan. Onneksi Puolison kanssa pyyhkii hyvin noin niikuin yleisesti ottaen.
Hieman huolettaa kun lupasin ruokkia kaverin kissat niiden loman ajan. En vain luvatessani ottanut tätä arkeani huomioon, että enhän minä ehdi käymään siellä muuten kuin kerran päivässä, about kahdeksalta illalla! Pitänee ottaa yhteyttä että onko riittävän usein vai haluavatko etsiä jonkun toisen, jolla on enemmän aikaa.
torstai 6. helmikuuta 2014
The circle
Turhaudun jälleen kaikkeen ja vetelen asioita uusiksi huolella. Joulunahan se vähän alkoi, vaihdoin tukkani mustasta kupariseksi ja turhauduin kännihakuiseen juomiseen. Enkä päissäni ole sen koommin ollutkaan. Nyt sitten heittelin vaatekaapista läjittäin rättejä pois, mutta suurimmaksi osaksi turkiskuoriaistuhojen vuoksi. Jätesäkillinen on tällä hetkellä menossa poistoon. Tilallekin on muutama löytänyt facebookin kirppiksiltä, mutta hieman erinäköistä minua. Näytän paikoitellen joltain gootin ja hipin välimuodolta. Näätte sitten joskus kun virkistäydyn täältä omasta erakkomaailmastani ja suostun tapaamaan muitakin kuin asiakkaitani ja Puolisoa.
Ruokapuolelta kasvikset ovat jälleen vallanneet lautastani, protskutarpeesta huolimatta ahdistaa ja etoo lihan syönti ja illan menuuksi valikoitui kasviscurry. Huomenna teen sitten läjäpäin seitania gluteenijauhoista. Pitää kai paistella noita kanoja Puolisolle, se ei ole niin kasvisituhippi mitä minä vaikka kiltisti pöperöitäni syökin. Kai minä taas jonkin ajan kuluttua kyllästyn pupunruokaan, mutta just nyt ei kana ja pihvi maistu.
Olin halata oppilastani tänään. Sain nimittäin kuulla häneltä, että hän pitää minua aika hiljaisena tyyppinä. Voi nainen ilahtua! Ja oon varmaan joku ainoa tyyppi, joka moisesta ilahtuu. Hymyilin asian takia lopputyöpäivän. Viimein! Minä & hiljainen samassa lauseessa!
En kyllä aina itsekään pysy mielialojeni perässä. Saan näitä "kohtauksia" aika ajoin, kun turhaudun ja tympäännyn kaikkeen. Aiemmin ovat menneet aika nopeaa ohi, mutta jostain syystä tällä kertaa vetelen osio kerrallaan elämääni uusiksi. Ulkonäköä, vaatetusta, lautasen sisältöä, soittolistaa, ja katsotaan nyt lähteekö kaupunkikin vaihtoon. Onneksi Puoliso on aika leppoisan joustava, ja näkee sen tärkeimmän. Oppinut vuosien varrella mukautumaan minuun, vaikka olen taatusti hyvin erilainen tyyppi kuin se jonka hän tapasi n. 8 vuotta sitten. Eipä siinä, ei hänkään ole se sama mies. Ehkä se salaisuus on siinä, että jaksetaan tutustua toisiimme yhä uudelleen, rakastua yhä uudelleen.
Ruokapuolelta kasvikset ovat jälleen vallanneet lautastani, protskutarpeesta huolimatta ahdistaa ja etoo lihan syönti ja illan menuuksi valikoitui kasviscurry. Huomenna teen sitten läjäpäin seitania gluteenijauhoista. Pitää kai paistella noita kanoja Puolisolle, se ei ole niin kasvisituhippi mitä minä vaikka kiltisti pöperöitäni syökin. Kai minä taas jonkin ajan kuluttua kyllästyn pupunruokaan, mutta just nyt ei kana ja pihvi maistu.
Olin halata oppilastani tänään. Sain nimittäin kuulla häneltä, että hän pitää minua aika hiljaisena tyyppinä. Voi nainen ilahtua! Ja oon varmaan joku ainoa tyyppi, joka moisesta ilahtuu. Hymyilin asian takia lopputyöpäivän. Viimein! Minä & hiljainen samassa lauseessa!
En kyllä aina itsekään pysy mielialojeni perässä. Saan näitä "kohtauksia" aika ajoin, kun turhaudun ja tympäännyn kaikkeen. Aiemmin ovat menneet aika nopeaa ohi, mutta jostain syystä tällä kertaa vetelen osio kerrallaan elämääni uusiksi. Ulkonäköä, vaatetusta, lautasen sisältöä, soittolistaa, ja katsotaan nyt lähteekö kaupunkikin vaihtoon. Onneksi Puoliso on aika leppoisan joustava, ja näkee sen tärkeimmän. Oppinut vuosien varrella mukautumaan minuun, vaikka olen taatusti hyvin erilainen tyyppi kuin se jonka hän tapasi n. 8 vuotta sitten. Eipä siinä, ei hänkään ole se sama mies. Ehkä se salaisuus on siinä, että jaksetaan tutustua toisiimme yhä uudelleen, rakastua yhä uudelleen.
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
This kind of lonely
Siinä missä viime viikonloppu meni viihteillessä ja viikko töitä tehdessä, niin tämä viikonloppu ollaan oltu keskenämme ja lähinnä kotosalla. Kumpikin meistä oli töissä lauantain, mutta muuten ollaan rentouduttu Viikinkien ekan kauden parissa. Toista odotellessa <3
Käväisin myös puntilla, ja lähinnä ketutti kun tuntui koko Hervanta päättäneen saleilla samaan aikaan. Ajattelin aterioida ja sännätä lenkille tästä vielä. Vähän aerobistakin kehiin. Treenit kulkee, ja ruokavaliokin.. jotenkin. Sain pt poppoolta ruokavalio-ohjeet, mutta mun kronkelin herkkä masuni ei sitten sulattanutkaan settiä sellasenaan, vaan kuituja oli lisättävä. Onneksi sain suht vapaat kädet, kunhan makrot ja kalorit pysyy about siinä mitä he säätivät. Muutama hapankorppu kehiin ja masuni kehrää jälleen.
Ensiviikosta tulee jälleen iltaduunivoittoinen, heti huomenissa menee sitten kasiin asti. Tiistai-torstai väli niinikään kuuteen tai seiskaan. Iltavapaa? mikä se sellainen on? Miinuspuolena tässä iltavoittoisessa työssä on se, että en juuri jouda ystäviä tapailemaan. Kun viimein pääsee duunista kuuden-seiskan maissa, juteltuaan asiakkaille koko päivän, ihan vihoviimenen juttu mitä haluaa tehdä on sosialisoida vähän lisää. Läyskyttää kuulumisistaan vähän lisää, olla seurallinen vähän lisää.
Kun pääsen duunista, haluan olla itsekseni ja hiljaa. Harva istuu kotimatkalla edes täydessä bussissa viereeni, taidan näyttääkin siltä että "Puhu mulle niin puren pääs irti!" Sitä haluaa olla ilman velvoitetta viihdyttää ketään tai puhua kenellekään. Puoliso ymmärtää tämän, ja toivon ettei kukaan ystävä loukkaannu jos en nyt heti juokse solmimaan kahvitteluhetkiä, ryyppäjäisiä tai shoppailureissuja kun ehdotetaan. Rakastan ystäviäni ja on aina ihana nähdä, mutta asiakaspalvelijan ja yrittäjän duuni on uuvuttavaa. Enimmäkseen henkisesti. Olen paikoitellen aika erakko. Päästän lähelleni vain kissat ja Puolison.
Käväisin myös puntilla, ja lähinnä ketutti kun tuntui koko Hervanta päättäneen saleilla samaan aikaan. Ajattelin aterioida ja sännätä lenkille tästä vielä. Vähän aerobistakin kehiin. Treenit kulkee, ja ruokavaliokin.. jotenkin. Sain pt poppoolta ruokavalio-ohjeet, mutta mun kronkelin herkkä masuni ei sitten sulattanutkaan settiä sellasenaan, vaan kuituja oli lisättävä. Onneksi sain suht vapaat kädet, kunhan makrot ja kalorit pysyy about siinä mitä he säätivät. Muutama hapankorppu kehiin ja masuni kehrää jälleen.
Ensiviikosta tulee jälleen iltaduunivoittoinen, heti huomenissa menee sitten kasiin asti. Tiistai-torstai väli niinikään kuuteen tai seiskaan. Iltavapaa? mikä se sellainen on? Miinuspuolena tässä iltavoittoisessa työssä on se, että en juuri jouda ystäviä tapailemaan. Kun viimein pääsee duunista kuuden-seiskan maissa, juteltuaan asiakkaille koko päivän, ihan vihoviimenen juttu mitä haluaa tehdä on sosialisoida vähän lisää. Läyskyttää kuulumisistaan vähän lisää, olla seurallinen vähän lisää.
Kun pääsen duunista, haluan olla itsekseni ja hiljaa. Harva istuu kotimatkalla edes täydessä bussissa viereeni, taidan näyttääkin siltä että "Puhu mulle niin puren pääs irti!" Sitä haluaa olla ilman velvoitetta viihdyttää ketään tai puhua kenellekään. Puoliso ymmärtää tämän, ja toivon ettei kukaan ystävä loukkaannu jos en nyt heti juokse solmimaan kahvitteluhetkiä, ryyppäjäisiä tai shoppailureissuja kun ehdotetaan. Rakastan ystäviäni ja on aina ihana nähdä, mutta asiakaspalvelijan ja yrittäjän duuni on uuvuttavaa. Enimmäkseen henkisesti. Olen paikoitellen aika erakko. Päästän lähelleni vain kissat ja Puolison.
maanantai 25. marraskuuta 2013
I Believe the Impossible
Viikkoni hujahti treenien ja arjen parissa. En tiedä puhuinko tässä blogissa aiheesta ollenkaan, mutta tässä nyt vielä: osallistuin taannoin erääseen kilpailuun, jonka entinen työpaikkani (kampaamo & hierontakoulu) järjesti. Siinä valitiin 2 osallistujaa 7 kk "muutosprojektiin", personal trainer -valmennus, ruokavalio ja lopuksi tyylijuttuja. No, minut valittiin. Ensimmäiset viikot meni koululla käydessä projektin parissa, ja viimeviikolla pääsin aloittamaan uuden salitreenin ja ruokavalion.
Treenaan nyt 4 kertaa viikossa salilla ja 2 krt aerobista päälle, lepopäiviä 1 kpl. Viimeviikko meni vielä ohjelmaan tutustuessa, mutta kyllä kropassa tuntuu! Ruokavaliossa sapuskan ja proteiinin määrää lisättiin, ja nyt ihmettelen, että miten helvetissä jaksoin mitään tehdä aiemmilla kitukaloreillani. Arkeni on aktiivista ihan seisomatyöni takia, ja kalorinkulutus on sen mukainen. Ilmankos mättöhimot välistä iski lujaa ja jatkuva ongelma oli ne pidemmätkin mässyputket, joita en saanut katkaistua. Nyt kun syön enemmän, mättöhimot on tiessään. Kehiin tuli myös palkkari, joten silläkin on varmasti oma osuutensa asiassa. Mielen perukoilla kummittelee yhä vanha ajatus kalorien nostosta että enemmän kaloria = pullukka, mutta kylä se siitä. En vieläkään syö ihan niin paljoa mitä olisi hyväksi, edelleen vajetta tulee päivästä riippuen. Mutta nostan kaloria pikkuhiljaa, saatan olla jonkimoisella säästöliekilläkin, söinhän n. 800-1000 kcal vajeella reippaan vuoden.
Olen myös ylpeä itsestäni tekstintuottoni suhteen, yllättävänkin hyvin olen saanut hillittyä puhenopeuttani. Paikoitellen "hukkaan itseni" yhä, mutta harvenevissa määrin. Käytiin la ystävän luona kahveella kun rouvalla oli syntymäpäivä, ja kerrankin en ollut se "aina äänessä" -tyyppi. Pikemminkin hiljainen. Joo, oli mukavaa, mutta päätin tietoisesti kuunnella enemmän toisten juttua ja rauhoittua itse. Sama tyttö olen mikä ennenkin, rauhallisempi vain.
Tästä viikosta muodostunee samanlainen mikä viimeviikostakin, töitä ja treeniä. Loppuviikosta on Puolison synttärit, armaani täyttää 32 v. Emme luultavasti tee mitään erikoista, Puoliso uhosi viettävänsä synttärinsä sängyssä ja toivoi, että saisi herätä imurin ääneen. Saapa katsoa laitanko aamusta imuroiden vai laitanko jotain imurinääntä jostain youtubesta :D
Treenaan nyt 4 kertaa viikossa salilla ja 2 krt aerobista päälle, lepopäiviä 1 kpl. Viimeviikko meni vielä ohjelmaan tutustuessa, mutta kyllä kropassa tuntuu! Ruokavaliossa sapuskan ja proteiinin määrää lisättiin, ja nyt ihmettelen, että miten helvetissä jaksoin mitään tehdä aiemmilla kitukaloreillani. Arkeni on aktiivista ihan seisomatyöni takia, ja kalorinkulutus on sen mukainen. Ilmankos mättöhimot välistä iski lujaa ja jatkuva ongelma oli ne pidemmätkin mässyputket, joita en saanut katkaistua. Nyt kun syön enemmän, mättöhimot on tiessään. Kehiin tuli myös palkkari, joten silläkin on varmasti oma osuutensa asiassa. Mielen perukoilla kummittelee yhä vanha ajatus kalorien nostosta että enemmän kaloria = pullukka, mutta kylä se siitä. En vieläkään syö ihan niin paljoa mitä olisi hyväksi, edelleen vajetta tulee päivästä riippuen. Mutta nostan kaloria pikkuhiljaa, saatan olla jonkimoisella säästöliekilläkin, söinhän n. 800-1000 kcal vajeella reippaan vuoden.
Olen myös ylpeä itsestäni tekstintuottoni suhteen, yllättävänkin hyvin olen saanut hillittyä puhenopeuttani. Paikoitellen "hukkaan itseni" yhä, mutta harvenevissa määrin. Käytiin la ystävän luona kahveella kun rouvalla oli syntymäpäivä, ja kerrankin en ollut se "aina äänessä" -tyyppi. Pikemminkin hiljainen. Joo, oli mukavaa, mutta päätin tietoisesti kuunnella enemmän toisten juttua ja rauhoittua itse. Sama tyttö olen mikä ennenkin, rauhallisempi vain.
Tästä viikosta muodostunee samanlainen mikä viimeviikostakin, töitä ja treeniä. Loppuviikosta on Puolison synttärit, armaani täyttää 32 v. Emme luultavasti tee mitään erikoista, Puoliso uhosi viettävänsä synttärinsä sängyssä ja toivoi, että saisi herätä imurin ääneen. Saapa katsoa laitanko aamusta imuroiden vai laitanko jotain imurinääntä jostain youtubesta :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)