Rebirth

Psst. Tästä tulee sitten kilometripostaus.

Flunssa ei hellitä otettaan suosiolla, kröhin ja niistän yhä. Ääni on käheä ja liikkumaan ei vieläkään uskalla. Pyhpöh.

Piti tänään nähdä hierojaystävää Hervannasta vohvelikahvilan merkeissä, mutta ei taas mennyt ihan niinkuin piti. Pääsin töistä neljältä, treffit oli viideltä. Tyyppi laittaa viestiä, että myöhästyi bussista ja myöhstynee vähän. Ok, ei siinä mitään, alkuperäinen 30 min venaaminen vaihtui 50 minuutiksi. Onneksi on keskustan kaupat viihdykkeenä. Kävin Cals Ohlsonilla ostamassa keittiöveitsiä ja pyörin Henkkiksellä "ikkunaostoksilla". Kulutettuani tunnin, suuntasin pysäkille kaveria vastaan. Jonkin ajan kuluttua sain kuitenkin viestin, että bussi ei tullut, ja on yhä Hervannassa. Ookoo... minä vähän flunssainen, siihen mennessä jo nälkäinenkin olin tappanut kaupungilla aikaa jo tunnin verran, ja pitäisi vielä varrota uudet 30 min? Not so good. Peruin homman ja hyppäsin kotibussiin. Kaveri oli pettynyt, ja ymmärrän sen. En ihan tiedä ymmäriskö hän mun pointtia, että alkuperäinen 30 min vartoominen on ihan eri kuin puolitoista tuntia. Puoli tuntia ei ole aika eikä mitään. Mutta puolitoista tuntia yhteen soittoon on liikaa. Olisin tietysti heti suunnannut vaikka syömään jonnekin jos bussisotku olisi ollut tiedossa. Tuntuu kuitenkin, että tyyppi on mulle nyt vähän vihainen. No olkoot, olen silti tyytyväinen päätökseeni lähteä kotiin.

Muutoin elämääni ei taas kuulu mitään ihmeempää. Sain firmani viimeiset kirjanpitojutut hoidettua, valitettavasti vaan kirjanpitäjä varmaan muistaa minua vielä laskulla. Verottajallekin pitäisi vielä pulittaa sievoinen summa, mutta ilmeisesti ensivuonna olisi tulossa komea potti takaisin.

Tuntuu että henkinen toipuminen kaikesta tästä muutoksesta on yhä kesken. Olen ollut uudessa työssäni nyt reippaat kaksi kuukautta, tottunut työhöni, mutta en siltikään ole vielä tottunut itse ajatukseen, että olen siellä töissä. En ole tottunut arkeeni. Härmälään on tavallaan kotiutunut, ja tavallaan en. Tunnen paikkoja jo paremmin, mutta eihän tämä vielä koti ole.

Jotenkin tämä palkoilliseksi paluu herätti muistot koulun duuniajoista tosi voimakkaasti. En yrittäjäaikoina nähnyt unia tai koulun paineet eivät palanneet mieleeni, mutta nyt... näen toistuvasti painajaisia siitä ajasta, kun olin koululla töissä. Heräilen öisin siihen paniikinomaiseen tunteeseen, että on kirjallisia töitä tarkistamatta, siihen paniikkiin että työasiat ovat kuralla. Ja minä en ikinä muutoin näe painajaisia. Kaikissa muissa tapauksissa voin hallita uniani, mutta en tässä. Yksikin sähköposti tai yhteydenotto joltain koulun tyypeistä aiheuttaa minussa lähes paniikkihäiriön omaisia oireita. Sitä ahdistusta ei voi sanoin kuvailla!

Jännä, että pieleen menneet firman raha-asiat eivät tuo samanlaista tunnetta. Ehkä siksi, että siinä asiassa sain läheisten tukea, ja siitä suosta on jo melkein noustu, ja se oli oma asiani. Koulusta pääsin eroon, mutta se paska jota sain siellä kokea, se henkinen taakka, se paska joka mun päälle aina lyötiin, se ei ollut itse aiheuttamaani. Se kaikki paska oli jonkun muun muhun suuntaamaa, jos yritin päästä eroon, niskaan tuli lisää paskaa. Koulun tyypit ovat lisäilleet mua ties mihin sosiaalisen median verkostoihin. On laitettu ystäväksi facessa, seurataan twitterissä ja linked-in pyyntökin on tullut. Faceen hyväksyin, mutta muualle en. En kehdanut torpata niitä facessa kun kerta näennäisesti ollaan väleissä kuitenkin. Ei ne siellä tiedä mitään tästä että miten voimakkaasti ex-pomon tyrannius muhun vaikutti.

Multa kollega kysyi alkuviikosta, että voisinko palata koululle töihin. Vastasin, että harkitsisin asiaa n. 8000 kuukausipalkasta, mutta yhtään pienemmästä summasta edes ajattelisi asiaa. Enkä tuostakaan välttämättä vielä suostuisi. Totuus kai enemmänkin on, että ennemmin ammun itseni, kuin menen sinne enää koskaan. En halua edes kävellä yliopistonkatua! En tajua kyllä, että miksi ne haluaa olla mun kanssa tekemisissä ees sosiaalisessa mediassa. Tyypit kuitenkin väittää mua kyselleille asiakkaille, että oon muuttanut Ouluun. Ja ihan hyvin tietävät että missä asun. Asiakkaita on nimittäin randomilla eksynyt mun nykyiseen paikkaan, ja olleet aika yllättyneitä.

Ja tämä henkinen myllerrys tän asian kanssa vie mun voimat. Ulkoisesti olen ok, jaksan käydä töissä ja olla normaali asiakkaiden kanssa. Mutta olen poikki henkisesti. Oli harvinaista minulta edes yrittää tänään jotain sosiaalista elämää. Koska yritän uusiksi? Ei hajua. Haluan nähdä kyllä ystäviä, ei siitä ole kyse. Rakastan kaikkia ystäviäni, mutta henkisesti olen paskana. Ja viimeinen vuosi on muuttanut mua ihmisenä aika tavalla.

Tiedän sen ihan hyvin itsekin. Ja ehkä siitä syystä osa vanhoista ystävistäni on kaikonnut näköpiiristä. En ole niin puhelias mitä ennen. Olen suorempi kuin ennen, helvetin paljon kyynisempi ja sarkastisempi. Tietyllä tapaa olen positiivisempi, uskon tulevaan ja tiedän selviytyväni vaikka ja mistä, mutta esim. yrittäjyyttä ja Suomen taloustilannettä miettien olen ihan jäätävän pessimistinen. (Jos mulla ois eri ala, olisin muuttanut pois Suomesta ihan salamana. Mutta ei kampaaja saa töitä ulkomailta.) Kammoni väenpaljoutta kohtaan on pahempi mitä ikinä. Tähän asti esim. yökerho on ollut ihan mieluisa paikka käydä. Nyt en haluaisi, liikaa porukkaa! Nykyään nautin eniten kotona olosta, Puolison seurasta, kissoistani, elokuvista, sarjoista, kirjoista, ihanan autuaasta joutenolosta. Materia on menettänyt mun maailmassa täyden merkityksensä. Pidän huolta ulkonäöstäni vain siksi, että turhamainen puoleni haluaa minun yhä näyttävän kauniilta. Mutta näytän siltä vain mennessäni julkisille paikoille. Sanoin Puolisollekin, että se ihminen joka lähtee aamulla töihin, on ihan eri näköinen mitä se nainen, joka viettää kotona vapaapäivää. Sääli että Puoliso näkee sen kotimenninkäisen, ei sitä kaunista naista joka käy töissä. Tuntuu, että tein ihan oikean päätöksen, etten vietä bileitä synttäreinäni. En kestäisi niin isoa sosiaalista tilannetta. Halu nähdä ystäviä on onneksi tallella. On ihmisiä, jotka mielelläni tapaisin. Siitä ei ole kyse. Pitää vain olla sellainen päivä, että kykenen siihen.

Dreamin' in a casket

Harvoin raportoin unistani, vaikka aika omalaatuinen uneksija olenkin, mutta nyt on melkeen pakko.

Olen tosiaan aika erikoinen uneksia. Lähes poikkeuksetta tiedän nukkuvani, enkä näe painajaisia - ikinä. Herätän itseni jos unen suunta menee ikävään suuntaan. Unet ovat yleensä minulle kuin tv-kanavia, voin jatkaa mihin jäin jos herään välistä, tai vaihtaa unia lennosta. Toisinaan myös pystyn vaikuttamaan unieni sisältöön, eli muokata itse uniani. Muuten ihan kiva, mutta en saa hyvistä unistakaan kummoisia fiiliksiä. Olen uneksinut matkanneeni Japaniin. Tiesin koko ajan nukkuvani, joten en saanut hyvästä unesta kummoista nautintoa, vaikka yritin kovin kokea edes unessa niin paljon Japania mitä nukkuessa nyt on mahdollista. Olen uneksinut rikastuvani, ja siitä nyt mitään intoa saanut kun tiesin olevani persaukinen todellisuudessa.

Mutta viimeyönä kuolin ensikertaa unessani. Minua on aikaisemmin vain ammuttu unessa, halusin tietää miltä se tuntuu. Viimeyönä kuitenkin uneksi sairastavani jotain sellaista, joka tappaa varmasti, ja sitä tunnetta en heti unohda, miltä tuntui kun pimeni, tiesi että nyt se tapahtuu, ja tunsin ja näin "sieluni" poistuvan ruumiistani. Jäljelle jäi tyhjää. Ainoa pelkoni oli, että koska "mennyt" elämäni oli hyvä, en halunnut uudelleensyntyä kurjiin oloihin tai huonoon elämään. Sen sijaan palasinkin menneeseen itseeni. "Havahduin" synnyinkodistani, ja tunsin olevani jossain yläaste -ajoissa, mutta tiedustellessani veljeltäni että mikä vuosi nyt on, olikin 2005. Ja silloinhan kylläkin asuin Lahdessa ja opiskelin ammattikorkeassa, en suinkaan porukoillani tai yläasteella.

Unisymboliikkana oman kuoleman uneksiminen tarkoittanee:

'Jos kuolet unessasi, se merkitsee sisäisiä muutoksia, transformaatiota, itsensä löytämistä ja positiivista kehitystä elämässäsi. Vaikka tällaiset unet saattavat nostaa pintaan pelkoa ja ahdistusta, ovat ne yleensä merkitykseltään hyvin positiivisia. Varsnkin jos itse kuolet unessa sinua odottavat suuret mahdollisuudet. Suuntaat kohti uutta jättäen menneisyytesi taaksesi. Tällaiset tapahtumat eivät välttämättä sisällä mitään negatiivisia seikkoja. Metaforisesti kuolema voidaan nähdä loppuna vanhoille tavoillesi ja ajatuksillesi. Kuolema ei siis aina merkitse kirjaimellisesti fyysistä kuolemaa, vaan loppua jollekin ajanjaksolle/tavalle/tunteelle/ajatuksille jne. (http://www.astro.fi/forum/index.php?topic=12277.0)

Ja sinänsä käy laatuun. Olen paljon taistellut vanhoista tavoista eroonpääsystä. Huonoista elintavoista, tahdon väkipakolla palata laiskuuteen ja mässäilyyn erityisesti näin kesällä. Erityisesti intohimoinen suhteeni makeaan on taistelun aihe että siitä pääsisi eroon. Elokuussa muutan myös urani suuntaa vuokraamalla oman tilan. Tämä kesä on todella muutoskohta elämässäni. Haluankin uskoa unen merkkinä, että pääsen voitolle epäterveellisistä ruokailutavoistani ja mässäilykierteestä, että muutos urallakin on hyvä asia. Ehkä tosiaan olen siirtymässä yhden elämänvaiheen ohi. Se juhlimista ja hyvää (ja epäterveellistä) rakastava minä joka tekee hommia firmoissa joissa ei viihdy jää taakse. Jos näin on, toivotan muutoksen tervetulleeksi.