Musiikillista.

Kuulinpa Nightwishin uuden sinkun radiosta tuossa taannoin. Muutama seuraamani blogi on sitä jo hehkuttanutkin, samoin muutama tuttu. En vain tajua, sehän kuulostaa ihan samalta miltä kaikki Nightwishin biisit, tekijästä ei epäselvyyksiä! Suorastaan tympäännyin koko bändiin entistä enemmän. Niin, olin kuitenkin bändin tuotannon suuri ystävä vielä noin 10 vuotta sitten. Nykyään voisi sanoa että en oikein edes siedä.

Kyllä voi asiat muuttua kymmenessä vuodessa. Pukeutuminen ja oma tyyli on pysynyt jokseenkin yhtä gootikkaan synkeänä, mutta musiikkimaku on heittänyt aika kuperkeikan. Olen nykyään yhtä aikaa nirsompi musiikinkuuntelija, että sallivampi. Lempibändiä/artistia en osaa enää oikeastaan sanoa. Pidän yhtä lailla The sisters of mercystä kuin Poets of the fallistakin, Kate Bush on ihana, Christina Aguileralla on mahtava ääni (vaikka hyviä biisejä ei olekaan kovinkaan montaa) ja Amanda Jenssenillä on todella kivoja kappaleita. 10 vuotta sitten kuitenkin pidin Nightwishistä ja Sonata Arcticasta, jälkimmäinen nähty livenä useita kertoja, mutta enää ei vain uppoa ei. Silloin musiikkimakuni oli kovin rajoittunut metalliin ja goottirokkiin. Nykyään kuuntelen aika laidasta laitaan, mutta sellaisia "ihan ok" artisteja ei sitten enää oikein olekaan, vaan inhokkilista on nykyään paljon helpompi laatia mitä se suosikki. Joskus oli sekin toisinpäin.

Tavallaan kaipaan sitä aikaa kun musiikkiin suhtautui loppujenlopuksi intohimoisemmin. Ostin lempparibändien cd:t, halusin keikoille, odotin uusia levyjä ja sinkkuja. Nykyään kuuntelen musiikkia lähinnä työmatkoilla kuulokkeilla, en ole ostanut cdtä moneen vuoteen ja keikoillakaan jaksa käydä kun töissä pitää olla. Olisi hienoa yhä innostua tietystä bändistä, haluta keikoille ja ostaa innoissaan albumi. Viimeksi innostuin musiikista edes jonkun verran löytäessäni kirppikseltä edullisesti Kate Bushin lp-levyjä. Toivottavasti minusta ei tule enempää aikuinen, eikä enempää musiikkinirso.

Pohdintoja.

Uusi viikko jo tiistaissa. Luultavasti viikonloppu on käsillä taas ennen kuin huomaankaan. Viikonvaihde meni mukavasti rentoutuessa, sunnuntaina tosiaan piipahdin tutustumiskäynnillä kuntosalilla. Sali oli mukavanoloinen, ja treenasin sitten niin että olen vielä tiistainakin järkyttävän jumissa. Jepjep, en tosiaan ole tehnyt lihaksistolleni mitään pitkään aikaan. Sen verran sali vakuutti, että nappasin mukaani sen 10 kerran kortin, ja huomenna sitten zumbaan vaikka väkisin. Oli ihanaa treenata pitkästä aikaa, ja sen ansiosta olen kokenut pakottavaa tarvetta kävellä töihin ja kotiin tällä viikolla.

Viikon alku on töissä ollut aika hektinen. Tämä aamu alkoi intensiivisellä palaverillä ja jatkui kiireen merkeissä ympäri firmaa juosten. Toisaalta, kiireessä päivä menee nopeasti ja jotenkin sitä saa aikaiseksi enemmän, mitä hiljaisena päivänä. Olen soutanut ja huovannut työpaikkani kanssa vaikka kuinka, mutta toistaiseksi aion pysyä siellä. Hyvät etenemismahdollisuudet, koulutusta, hyvät työkaverit ja työ on palkitsevaa. Nyt kun mietin itseäni urani alussa, melkein kolme vuotta sitten, vietävä miten paljon olen kasvanut ja kehittynyt! Niin ammatillisesti kuin henkisesti ihmisenäkin. 

Ajatus omasta kehittymisestä vei minut pohtimaan sitä perinteistä "iik kun olen jo näin vanha" -ajattelutapaa. Miten tietyssä pisteessä täytetään aina vain se 25, synttäreitä ei enää juhlita ja kaivataan nuoruutta. En vain ymmärrä! Haluan nauttia joka hetkestä, en palata menneeseen! En haluaisi olla enää 15, 20 tai 25, kaikki se henkinen kasvuhan olisi muuten vielä edessäpäin! Ei vanheneminen ole niin kamalaa, pikemminkin mielenkiintoista. Siirtyä ryhmästä "nuori aikuinen" ryhmään aikuinen. 

Jep, olen melkein 30 enkä ole saanut lapsia tai ole edes kihloissa. Minulla ei ole omistusasuntoa eikä korkeakoulututkintoa. Entä sitten? Lapsia tuskin tulen ikinä haluamaankaan, kihloihin menen vain jos mies tulee ikinä kosineeksi (eikä miehen halu naimisiin ole mitekään itsestäänselvää), korkeakoulussa ei ole oikein mitään minua kiinnostavaa ja omistusasunto on työn alla. Nämä asiat ovat kuitenkin niitä, joita joudun yllättävän usein selittämään, kun työtovereina on hieman itseäni vanhempia, itseäni paljon nuorempia ihmisiä sekä asiakkaita .

Kuva: google

Ihmisten erityinen ihmettelynaihe on se, kun sanon että tuskin ikinä tulen haluaamaan lapsia. En pidä lapsista, enkä ole mitenkään äidillinen tyyppikään. Olen myös saanut kuulla olevani luonnonoikku, lapsethan ovat joka naisesta todella ihania ja jokaisen naisen kuuluu sellaisia haluta! Mikä ihmeen oletusarvo se on, että kolmikymppisen biologisen kellon pitäisi jo huutaa tai että kaikkien pitää haluta lapsia? En tajua. Ja kummallisinta on, että miten paljon muita (useimmiten vieraita) ihmisiä voi minun ajatukseni omasta lisääntymisestäni kiinnostaa!