Anxiety.

Ahistaa!!!

Häät, haluisin vaan karata jonnekin kauas Puolison kanssa, ei tarvis selitellä, perustella tai mitään. Muut hössöttää niin saatanasti. Meinattiin polttareita pitää yhessä, kun mulla ei oikeen oo kavereita sillai että saisin polttarit aikaan, mutta ei. Eräs yhteinen kaveri "no ettekä pidä, pitää nyt erikseen olla!!!!" ... "no ei mulla sitten oo pottareita kun ei oo ketään ketä kutsua?" ... "No onhan, mä järkkään, heitätte vaan numeroita...!"  Niin vittu mitä kohtaa lauseesta "Minulla ei ole sellaisia kavereita" et ymmärtänyt??Mitä numeroita mä muka heitän kun ei oo ketään??  Kaikki jotka tulee mieleen, joita pidän ystävänä, en oo nähnyt moneen kuukauteen, osaa pariin vuoteen. Voin vaan kuvitella sen reaktion "Ai polttarit, miksköhän se mut pyytää kun ei me olla yhteyksissäkään oltu?" Hauskasta asiasta tuli nyt ihan turha stressi. Puoliso saa pitää hauskan illan kaverien kanssa, mikä sinänsä on mukavaa, mutta mun osuus, istutaan Mr J:n kanssa sit vissiin pubissa kaksistaan. Yay.

Ja ne itse häät sitten. Äiti on jo niin piukeena sanelemassa "Ne tädit ja sedät kutsut sitten ainakin, ja ne serkut, ohan nekin osa sun elämää" ja mun vakuuttelut, että Ei, paikalle tulee tasan perheet, ei mene perille. Äitini asenne on, että mun koko suku pitää tietysti kutsua, mutta Puolisolta riittää vain perhe. Mä tiesin että näin käy, että äiti on suunnittelemassa ja kutsumassa jengiä täyttä häkää, mutta silti ottaa aivoon. Mutta pidän pääni. En pitäisi häitä ollenkaan, mutta perhe on Puolisolle niin tärkeä, että se haluaa läheisten olevan läsnä. Katsotaan saanko puhuttua sen maistraatin erikseen, ettei sinne tarvi lössiä rahaata. Ja kyseinen polttareita järkkäävä ystävä on niinikään kärttämässä mukana, "kai mut kutsutaan, missä on tilat, koska haetaan virosta viinaa?" öö, ei nää oo sellai häät. Ei sua kutsuta, koska ei me pidetä mitään perinteisiä hääjuhlia.

Ja toinen ahistuksen kohde, Lumous.

Ikinä en oo veivannut aiheen kanssa näin totaalisesti. Mulla on lauantaille lippukin jonka ostin mielenhäiriössä. Aattelin että harmittaa jos mulla ei oo lippua ja haluunkin mennä. Mutta nyt vikat pari päivää on ihan sellai olo, että mitä vittua mä siellä tekisin? Jengiä irvailemassa mun viimelumouksen humalatilasta, tuttuja tupa täysi joiden kanssa vaihtaa ne "mitäs kuuluu?" " no ei mitään ihmeellistä, samaa vanhaa" -setit. Sitten ollaan vaivautuneesti hiljaa. Kaikilla muilla on ne kaverilössinsä, mä se irtonainen osa, se ylimääräinen jolle voi puhua, mutta jota ei kestä tarpeeksi kauan että etkoille pyytäis tai haluaisi iltaa seurassa olla. Joo viimeksi oli ihan superkivaa, mutta jotenkin nyt on ihan päinvastainen olo, tuntuu että ne heput joiden kanssa oli viimeksi niin kivaa nyt vastaili mun Lumousuteluihin sillai "No katotaan jos nähään, kai mä siellä pyörin ellen oo krapulassa hotellilla" -asenteella. Sellai, että älä nyt saatana ainakaan seuraan tunge. Joo voi taas olla mun korvien välissä nää, mutta vähän sellai olo että jos en mene niin eipä mua kukaan kaipaamaan jää tai perään kysele.

Joskus vituttaa olla näin introvertti. Sillä sen kerran kun haluaisin mennä ulos, pitää hauskaa, mulla ei ole ketään kenen kanssa mennä. Joo vihaan ihmisiä, mutta aina joskus haluaisi bilettääkin, ja niinä kertoina ottaa aivoon että en kykene siihen normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen ja näkemään tarpeeksi usein, tai pitämään yhteyttä niin, että kaveruussuhteita muodostuisi.

Who taught you to hate

Mun ihana pitkä viikonloppu on melkein vietetty, ja uusi työviikko kolkuttelee ovella. Nyt just vähän on motivaatio kadoksissa. Ei yhtään huvittaisi mennä "tsemppaamaan myyntejä ylös näin kuun viimeisenä viikkona". Jos jokin ahistaa nykyisessä työpaikassani, se on tuo jatkuva myyntistressi. Kokoajan painostetaan, keskustellaan, tarkkaillaan ja vilautellaan varoitusmahdollisuutta jos ei kassa kilise tarpeeksi. No jos minä olisin yrittäjä, luultavasti tekisin ihan samaa. Mutta pidemmän päälle se on tosi ahdistavaa. Ja lisäksi vähän harmittaa, että jos jollain toisella menee hyvin, niin vastaavalta yms. tulee kiitosta että jee, hienoo neiti X, hyvin menee! Jos mulla menee hyvin niin ei tule halaistua sanaa, ei tsemppausta tai kannustusta. Viimeksi sain osakseni ison kasan kateutta. Tykkään meidän Vastaavasta, mutta selkeesti se ottaa mut jotenkin "kilpailijana". Enkä oikein tiedä että miten sen ilmaisisi, että minäkin kaipaan kannustusta.

Ja mun motivaatio tsempata vähän katosi kun viimeksi keskusteltiin Pomon kanssa. Se nimittäin keskustelee säännöllisin väliajoin alaistensa kanssa myynneistä ja työstä yleensä. Sain kyllä muuten kehuja, mutta samalla sanoi sangen suoraan, ettei mua olla siirtämässä nykyisestä toimipisteestäni yhtään mihinkään. "Kyllä tuo aluepäällikkö sua yrittää tarjota, mutta ei me sua täältä siirretä, joten pidä vain huoli, että pääset tänne sitten uudesta osoitteestasikin". No sepä mukava kuulla, kun muutetaan vasta aikaisintaan ensi talvena (jonka Pomokin tietää), ja on ihan yleisesti tiedossa, että haluan vastaavaksi, edetä urallani. Tuota suorempaan ei asiaa voisi enää esittää, sillä nykyisessä pisteessä on jo vastaava. Tuolla en etene yhtään mihinkään. Otti aivoon ihan huolella, ja motivaatio pingottaa myynneissä katosi ihan täysin, kun ei se auta minua etenemään. Toisaalta tiedän ihan hyvin, että jos otan "ei kiinnosta enää" -asenteen, niin sitten en ylene ikänä. Että jos oikeasti haluan Pomon muuttavan mieltään mun suhteen, niin olis paras alkaa taas myyminen kiinnostaa. Mutta silti, ammatillisesti just nyt masentaa ja vituttaa ihan urakalla. Ei kiinnosta sitten paskan vertaa just nyt.

Tosin, tavallaan tämä "ei hätää, ei me sua ylennetä ikänä" -tieto toi jotain rentoutta. Se "pakko saada hyvät myynnit" -stressi katosi aika tehokkaasti. Jos tulee varoitusta ja kenkää, niin en ole varma että onko se nyt niin huono asia. Ja selvennykseksi, teen kyllä työni kunnolla. Olen ammattilainen, vaikka vituttaa niin en mä sitä töissä näytä. Noudatan konseptia, yritän myydä parhaani mukaan joka asiakkaalle. Toki mun myymiseni on vähän laantunut suosittelutasolle sen "Ovesta et astu ulos ostamatta jotain" -asenteen sijasta. Mun työasenteessa ei ole työpaikalla tapahtunut muuta muutosta, enemmänkin pään sisäisesti. Se "myykää myykää tai tulee varoitus" painostus solahtaa aika mutkattomasti yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Tämä kuu jää aika heikoille tavotteisiin nähden mun osalta (ja vissiin parin muunkin), mutta en ota siitä stressiä enää. Se on mitä on. Yksi asia on kyllä selkeä: Mä en ole mikään myyjä! Selkeästikään se ei ole mulle luontaista toimintaa, eikä mun missään nimessä tule harkita uraa, jossa koko työ pohjautuu myymiseen!

Niin ja vakavasti harkitsen, että pitäisikö hakea huvikseen jokin aika sitten avatulle kilpailijalle töihin, ihan uteliaisuudesta että mitä niillä on tarjota. Tai että ottaisko ne mua yleensäkin.

Bad things

No työterveyteenhän kävi tieni ja nyt ollaan sitten saikella vielä huominenkin. Diagnoosina "akuutti ylähengitysteiden infektio" eli siis ihan poskiontelontulehdus. Ylläri. Varmaan joku sadas poskiontelontulehdus... Sain käskyn levätä ja popsia vähän antibiootteja sekä duactia. Yay. On tämä tauti jonnekin edennyt, en enää yski niin että keuhkot repeää, mutta niistän nenäni irti, poskionteloita sattuu ja ääni on yhä jossain ikänsä ryypänneen viskibassoisen röökimuijan tasolla. Kylmä on ihan kokoajan, vaikka minä nyt en yleensä mitenkään herkällä palele. Väsykin vaivaa, nukuin eilen varsin hyvät yöunet, mutta silti piti päikkäröidä pari tuntia.... ja nukahtaa yöunille jo kymmeneltä. Että nukuttua on tullut.

Mutta silti on ihan hitokseen tylsää. Ois kiva puuhailla kaikkea, mutta kun ei jaksa, ei oo voimia koska tauti. Netflixiäkään nyt jaksa kokoaikaa tuijottaa. Onneksi tänään saapunee mun tilaamani kirja, voin uppoutua J.R. Wardin vampyyrimaailmaan.

Keskiviikkona olisi palaveri töissä illasta, mutta mulla on saikkea. Haluaisin mennä sinne, palaverit on yleensä aika oleellisen tärkeitä. Mutta en tiedä voinko mennä kun oon saikella? Keskiviikko on muutenkin mun vika saikkepäivä, että palaverin aikaan pitäisi muutenkin alkaa keräillä itteään kohti työkuntoa. En kuitenkaan halua mitään "vitut toi kipeenä oo kun kerta palaveriinkin tuli" -settiä niskaani. Hmh. Ehkä kysyn asiaa vastaavalta huomenna. Että onko mun läsnäolo ok, joudun kuitenkin ilmoittelemaan mun työkunnostani torstaita ja perjantaita koskien. Ja ihan tasan tarkkaan meen töihin loppuviikosta, en kestä jos pitää koko viikko maata neljän seinän sisällä!

Down with the sickness

Mä en ymmärrä, että miksi aina teen sen. Ryyppään siis. Vuosi vuodelta seuraukset ovat yhä pahemmat. Maha sekaisin koko viikon, yöllä ei nukuta mutta aamulla väsymykseen voisi kuolla, joka paikkaa kolottaa ja olo on kuin olisi pahemminkin kipeä. Joo oli todella mahti viikonloppu, mun oli todella hauskaa, mutta vittu sentään! ja jos tää on tällasta kolmekymppisenä, en halua tietää miten pitkä "kankkunen" on kun mittarissa on 10 vuotta lisää!

Ja nytkin vältyin perinteiseltä krapulalta, selvisin aspiriinilla, mutta luoja tää niin ei ole sen arvosta. En ole nukkunut kunnolla pariin viimeiseen yöhön, sillä aamun väsymyksstä huolimatta olen illasta ja yöstä pirteä kuin peipponen. Maha on ihan sekaisin, sama mitä syö niin vessan on oltava lähellä, läpikulku on supernopeaa. Saisikohan ediä tai tehoa tukkupakkauksessa, jotta selviän tästä päivästä? ja pahin on tietysti tänään, kun mua tarvitaan töissä ihan taatusti, ettei saikkekaan tule missään nimessä kysymykseen.

Ja vaikka miten vannon, että mikään hauska ei oo tän arvoista, etten enää aiheuta tätä itelleni, niin ketä luulen huijaavani? Biletys on hauskaa, ja en ees biletä kuin tosi harvoin juon alkoholia vielä harvemmin, niin jotenkin sitä unohtaa tai vähättelee näitä seurauksia. Selvin päinkin voisi tietysti olla juhlimassa, ois varmasti huomattavasti parempi, mutta kännisiin ihmisiin menee niin hermo.

Mutta jumalatar sentään ootan vain sitä että oloni palautuu normaaliksi. Että saan nukuttua kunnon yöunet, levättyä, edes 6 yhtenäistä tuntia. Viimeyön 3 on joku vitun enkka. Sitä, että saan syödä taas ilman, että seuraus on varpusparvi ja hirveät kouristukset. Sitä että joka lihasta ei enää särje.

Saiskohan sitä jotenkin päähänsä ajatuksen, että on vähän niinkuin allerginen alkoholille? En syö kiivejäkään enää, kun oon vähä allerginen niille, olo ei oo hyvä kun syö niitä, niin voisko viinaan tulla samanlai? pavut, linssit ja cashew-pähkinätkin on helppo jättää väliin kun olo on huono kun niitä syö. NIin mites alkoholin kanssa? Jos ei jois, kun olo ei oo hyvä KOLMEEN PÄIVÄÄN kun vähän juo viinaa. Niin ja tää ei nyt taida olla ees ihan eka kerta kun tästä aiheesta vingun. Kyllä voi olla vähän tyhmä? kun ei kerrasta - tai ees kymmenestä kerrasta opi.

Kuoleman päivä

Niin se loma alkaa pikkuhiljaa vedellä viimeisiään. Mainitsin aiemmin Pomon vapauttaneen mut viimeisestä työpäivästä, mutta veti sitten sanansa takaisin. Kysellessäni työtodistusta yms tuli vastaukseksi, että on tehnyt ne jo, mutta lomaltapaluurahojen vuoksi mun olisi tultava maanantaina töihin. No ookoo, alunperin olin varautunutkin siihen, mutta mitä ihmettä? Minä vielä sanoin asiasta että jos se vapauttaa mut niin kyllä ne lomarahat mulle silti tulee, kun tästä asiasta ekan kerran puhuttiin, joten yllärinä ei tullut. Yht äkkiä hän jostain syystä haluaakin mut maanantaina töihin. Pistää miettimään, että koittaakohan se saada mua töihin sitten muinakin päivinä? Kun tässäkin asiassa muutti mielensä... No ei siinä, käyn tekemässä pitkin hampain tuon yhden työvuoron ja sitten jatkan lomailuani. Mutta voitte arvata miten ahkera olen, miten paljon mua huvittaa pingottaa. Tiedän ihan hyvin olevani firman kannattavin työntekijä, tein aika helvetin kovaa tulosta, parempaa mitä kukaan muu tuolla. Se, että lähden, käy sen kukkarolle. Mahtoikohan tajuta asian, kun perui puheensa ja pakottaa mut töihin.

Joo, tiedän. Samaa hommaahan se uudessakin työssä on, ei siinä mitään. Mutta ymmärrätte varmaan, että miksi sitä odottaa sitä uutta työtä enemmän, mitä vanhaa. Toi ilmapiiri tuolla... Aina jotain draamaa. Varmana hämmentää vähän soppaa tuo että tulen huomenna töihin. Ahistaa tuo asiakkaista kilpailu ja samaan syssyyn asiakkaiden välttely. Haukutaan asiakkaille työkavereita selän takana, koitetaan sillä saada niitä vakkareita itselle. Ne jotka ei niin tee, istuu sitten vessassa kännykkä kädessä ettei tarvi tehdä mitään, pitää liian pitkiä taukoja ja nuolee pomon takamusta ettei tuu sanomista. Sitten me tavalliset, ahkerat tyypit saa kantaa sen perustyön, non-stop -leikkuun etenemisen.  Me ollaan niitä, joiden tunnollisuuttaan on pakkokin painaa töitä muiden edestä. Jos joku meistä on poissa, se näkyy juuri siinä, että miten se leikkuujono liikkuu. Jos joku meistä pitää tauon, jono pahimmillaan stoppaa, kun yksi istuu vessassa asiakkaita paossa, toinen pitää ylipitkää taukoaan, kolmas tekee vain vakioasiakkaitaan....

Uuessa työssä ei voi toivoa kellekään. Jono on jono, joten kaverin haukkumisella ei voita mitään. Ketju, joten tiettyjen perseennuolenta ei taida auttaa. Ainoa jolla voi voittaa jotain, on olemalla hyvä ja ahekra työntekijä. Ymmärrättekö, miksi vaihdoin paikkaa? Miksi en millään haluaisi mennä huomenna, vaan odotan uuden duunin alkua?

Tämä viikonloppu ollaan oltu rauhassa kotona. Ei alkoholia tai mitään sellaista. Katsottu vain Pakoa ja pelattu Until Dawnia. Puolison loma loppuu niin ikään, päivystääkin vielä ensiviikon, joten tässä ollaan opeteltu aikatauluihin ja elämään taas normaalisti. Itseasiassa kai ihan hyvä että on toi yksi työpäivä. Pakottaa mut huomenna kasiksi jonnekin, joten mun on pakko herätä aikaisin. Auttaa kääntämään unirytmiä. Ensiviikolla olisi muutenkin kaikenlaista, tuleepahan joku rytmi ainakin.

Kilpirauhaslabroissa kävin tällä viikolla, joten ensiviikolla on siihen liittyvä lekuri. Katsotaan minne arvot ovat menneet, vai ovatko muuttuneet ollenkaan. Toivotaan että saan pitää lääkkeeni. Lekureista kun ei ikinä tiedä. Jotenkin tahtoo olla sellai suhtautuminen, että kun lääkityksellä saadaan arvot hyväksi, niin lääkkeen voikin unohtaa. Väliä siitä, että tyroksiini hoitaa oireita, ei sairautta, joten jos lääkityksen ottaa pois -> arvot ja olo huononee. Ei se tyroksiini siihen vajaatoimintaiseen kilpirauhaseen auta. Jotenkin aina jännittää mennä tuonne. Hrr.

Ensiviikolla olisi ohjelmassa myös vähän shoppailua. Uudessa työssäni on pukukoodi, mustaa, mustaa ja mustaa. Kenkiä myöten mustaa. Joku ehkä nauraa siellä, että onko toi muka mulle joku ongelma? mutta mun vaatekaapin sisältämä musta ei ole työkelpoista, joten niitä hiustyöhön sopivia vaatteita piti ihan ostaa. Asiakaspalveluun soveliaita, tarpeeksi mukavia, sellaista materiaa ettei hiukset tartu tai tule läpi... Housut löytyi yllättävän helposti (vihaan housu-ostoksia...), mutta vielä uupuu pari paitaa ja ne hiton kengät. Työkengät ovat ihan pakolliset löytää, sillä niitä mulla ei ole mustana. Paidat voi tarvittaessa vielä vähän odottaa... mutta luoja mä inhoan shoppailla tällai "pakosta". Että kun on pakko löytää jotain. Oon kirppistelijä, tykkään löytää randomilla, en hakemalla hakea. Normikaupat ahdistaa. Noh, ehkä vietän tiistaina tai keskiviikkona sellai "viimeisiä lomapäiviä" -setin, shoppailen, käyn syömässä sushia, juon rakastamani chailatten.... koitan ees nauttia aiheesta.

Make Me Believe

Asiaa ja ajatuksia läskistä.

Mulla on työkaverina eräs kisoihinkin osallistunut salikonkari. Tyyppi on ihan mukava, mutta voi luoja mikä asenne sillä on. Haukkuu aika kärkevästi kaikkia pyöreämpiä että "Miksei toi tee itelleen mitään???" tai vastaavasti ruumiinrakenteeltaan hoikempia "Eihän tolla oo ees persettä, kannattaiskohan kyykätä vähän!?!" Ilman, että kukaan hänen mielipidettään kysyy. Salilta bongatessaan aloittelijan, joka teki liikettä väärin, tyyppi oli ilkkunut että "Mihinköhän ton liikkeen ois muka tarkoitus ottaa?" Aloittelijan vastatessa, oli sitten jatkanut että teet sen väärin, kannattaisko opetella eka ja tulla salille vasta sitten. Ai että pistää vihaksi. Välistä on saanut purra hammasta ihan todenteolla, ettei työrauha kärsi. Helvetti, kaikkienko pitää mahtua samaan muottiin? Ja hemmetti, jos joku tekee liikkeen väärin, niin voisko vaikka neuvoa eikä ilkkua! Just noiden tyyyppien takia ihmiset ei uskalla käydä salilla!

Ja minä kun en ole idiootti, tiedän ihan täsmälleen mitä mieltä hän on mun kiloistani. Sanoi asiakkaalle taannoin että "Noi kilpirauhasjutut on kyllä sen päivänen tekosyy ettei tosi, kyllä sitä jokainen laihtuu jos vain nostaa perseensä sieltä sohvalta". AAAARGH! Olen kasvattanut rautaisen itsehillinnän, oltais oltu tuon kanssa jo useamman kerran aika sodassa. Joo, niinhän se teoriassa menee. Tekosyyt sikseen ja perse ylös penkistä. Liiku ja syö vähemmän mitä kulutat, niin kaikki laihtuu. No guess what, minä kokeilin 3 viikkoa 1300 kcal ruokavaliolla, laihduin ihan kokonaiset puoli kiloa. Yay! Oliko sen arvoista? No ei helvetissä!

Ensinnäkin. Vittuako mun kilot muille kuuluu? Mikä siinä läskissä nyt edes niin ärsyttää? Sekö, että pullukka istuu terassilla auringossa tyytyväisenä ja syö burgerin vailla huolen häivää, kun toinen "uhraa" kulinaristiset nautinnot terveyden ja fitneksen nimessä ja jumppaa viikosta toiseen? Onko se kateutta? Miksi toi voi syödä suklaata ja mä en? Toki ymmärän visuaalisen puolen katukuvassa, jos ne makkarat on tungettu liian pieniin vaatteisiin, esimerkkinä Johanna Tukiainen. Makkara kuoressa -efekti, mutta sehän on nyt ihan sama vartalomallista riippumatta, ei ole kovin kaunista minkään kokoisella jos vaatteet ei istu. Terveys? onko jokunen ylikilo muutoin hyväkuntoisella tyypillä niin vaarallista? Ennen kuin tuomitaan, ilkutaan ja paheksutaan, oisko hyvä muistaa että ihmisillä on eri taustat, ikinä ei voi tietää kenenkään todellista tilaa, onko sairautta, lääkkeitä tai muuta. Tai pahempaa, mikä historia sillä pullukalla on, eräs tuttu kertoi ystävästään, jolle oltiin ilkeilty sen kiloista. Ja se on sairastanut nuorena anoreksiaa. Hienoa, kannattaa kommentoida jonkun läskejä paremmin tietämättä taustoista, voit laukaista jonkun syömishäiriön uudelleen! 

Samaan aikaan luukutetaan tasa-arvoa, miten erilaisuus on ok, ollaan Lennejä ja sateenkaarilippuja. On ok kun kaikki on erilaisia, yaaay! mutta älä saatana kehtaa olla liian lihava, liian fitness, liian laiha, liian tyytyväinen itseesi. Muista kokeilla paleot, karppaamiset ja kaalisopat, muista haluta fitnesskissakroppaa ja haluta olla hoikka. Muista palvoa painoindeksiä terveyden mittarina, ylikilot tappaa ja kaikki ruokanautinnot ovat saatanasta. Ihan jäätävää tekopyhyyttä luukuttaa tasa-arvoa ja erilaisuuden rikkautta ja sitten perään tuomita vartalot, jotka ei mahdu just sun kauneuskäsitteeseen? ja se dissaus verhotaan terveyden kauniiseen viittaan, väitetään että ollaan vaan huolissaan toisen terveydestä silmät kirkkaina. Ai oletko lääkäri? No sitten, tunnet varmasti tyypin kaikki taustat, kun voit arvostella terveyttä. Ja miksi kenenkään pitäisi muuttaa itseään jonkun muun vuoksi? Mä en tee mitään itselleni kenenkään muun vuoksi, kuin itseni! Voi kysyä Puolisolta, että monestiko olen hänen mielipidettään kysellyt esim. hiusmallia valitessa!

Olen ollut sekä tosi laiha, että nyt vähän lihava. Ja jos jotain olen oppinut, onni ei ole painoindeksistä tai vaatekoosta kiinni. Eikä terveys. Ollessani parhaimmassa kondiksessa ikinä, siitä seurasi pahin olo ikinä kun vajaatoiminta iski. Josta toivutaan vieläkin. Ja on muuten jännä miten ihmisiä toisen koko oikeasti vaivaa! Ollessani laiha, oltiin muka niin huolissaan kun söin terveellisesti, ettei nyt ihan anoreksiaa ole! ja kai muistan elämästä nauttia! Ruokavaliossani ei ole oikeastaan kamalasti mikään muuttunut, syön yhä hyvin samanlaista evästä mitä silloin, mutta jännästi kun olen lihava, kukaan ei ole huolissani ruokavalioni terveellisyydestä! Vähän katsotaan kulmien alta että jopas olen päästänyt itteni läskiksi, jotkut vähän katelisena kun mua ei enää kilot vaivaa. Niin ja BMI ei ole maailman luotettavin mittari. Lihasmassaahan se ei huomioi. Olen joo vähän pyöreä, mutta ette uskoisi mitä mun vaakalukema näyttää, tai mikä mun bmi on. Kerroin äidilleni: "Sun vaaka on rikki, et sä paina niin paljoa".

Jos on hoikka, ollaan kadeja että vittu kun toi on tossa kunnossa. Hoikka ja sillä on hyvä itsekuri. Jos on läski, ollaan kadeja että vittu kun toi ei laihduta, miksi se saa nauttia herkuista ja mä tässä kärsin? Hitto tässä koko jutussa on jotain niin pahasti pielessä ettei tosi!

Niin ja korostetaas näin loppuun, että ääripäät ovat eri asia, joo jos on 300 kiloa painava ja 170 cm pitkä niin ei varmaan oo joo kauhean terveellistä. Tai jos se sama tyyppi painaisi 35 kg. Eipäs haljota oljenkorsia siellä.

Bad Trash

Noniin. Tulihan se läjä paskaa sieltä. Soittelivat maanantaina liitosta pomolle, ja sain liiton edustajalta puhelun, jossa varoitti että pomo oli tosi asiaton ja vihainen. No, eilen se oli sitä minulle. Mulle on työpaikalla näemmä ihan omat säännöt, mun työpisteeni pitää siivota eritavalla kuin muiden enkä illasta minä en saa jonoa katkaista vaikka jengiä olisi tulossa koko yön edestä.

Pomolta toki unohtui, että jos työvuoro loppuu kello kuusi, niin mulla on täysi oikeus silloin lähteä, oli paikalla jonoa tai ei. Ajattelin huomenna kysäistä, että mites siivous, onko loppusiisvous tarkoitus tehdä ylitöinä, jos asiakkaita palvellaan kuuteen? Jos vastaus on että kyllä, niin ilmoitan siivoavani tasan silloin kun ylityöt sopii, muina iltoina en hyväksy nillitystä epäsiististä työpisteestä jos kerta siivousaikaa ei voida mahduttaa työajan puitteisiin.

Toisin sanoen, pomo about kiusaa mua ihan kunnolla tuolla. Syytti suoraan, että mun ilmoituksen takia hänestä tuli rikollinen (kun kerta rikkoi lakia irtisanoessaan työntekijöitä vaikka on juuri palkannut kesähessun). Pomoa kiusasi ihan huolella mun tyyneys, kun pysyin viileänä kuin viilipytty. Hän haukkui mut myös muille, että kuinka olen kamala ihminen tuollaiselle vanhalle eläkeläisrouvalle. Teki itsestään ihan marttyyrin, että miten on nyt mun vika, että hän joutuu syksyllä kadulle ja kaikki menettää työpaikkansa. Jjjjust. Ajattelin sanoa seuraavaksi kun/jos mua kiusaa jollain valivalinillityksillä, että joka kerta kun kiusaa mua, keksii tikusta asiaa valittaakseen mulle, niin se saa mut jäämään tonne aina yhdeksi lisäkuukaudeksi. Että jos musta haluaa eroon mahdollisimman pian, kannattaa olla sovussa. Sillä siksihän se mun olon haluaa tehdä kurjaksi, että irtisanoisin itseni. Ja se muuten on se temppu jota en aio tehdä!

Niin, mun vika. Hänhän itse ei ole ylipalkannut jengiä tuonne! Asiakkaita piisaa, joten ei kai se nyt mun henkilökohtainen vika ole, että raha-asiat menee huonosti? Itse näytti laput, joissa seisoi että teen yli tonnilla firmalle rahaa per kuukausi. Mites siis minä aiheutan konkurssin? Niin ja työkaverit. Osa pitää vahvana pomon puolia, että vanha herttainen rouva ei ansaitsisi tuollaista, että liitto on yksi piru ja minä kusipää. Osa on ymmärtäväisempiä, eräskin sanoi että olisi itse tehnyt ihan samoin. Suurin osa vain ei uskalla sanoa mulle mitään, sillä jos mua piikittelee, voin purra takaisin. Tyypit tietävät paremmin olla sivistyneesti mun kuullessa, sillä jotkut pikku nillitykset ja valivalit saa mut lähinnä nauramaan räkäisesti päin naamaa. Töissä ja muille mulla on piinkova panssari, murrun sitten kotona Puolison sylissä jos on aihetta.

Mitä sitten aion? Pysyä töissä tietysti. Tasan niin pitkään, kunnes löydän mukavan toimistohomman. Kiusaaminen vähän rassaa, pitää tehdä työt euronkuvat silmissä ja just niin hyvin kun voi, ettei pomo saa mitään aihetta antaa varoituksia tms. Vaikka välistä kaduttaa että aloitin tämän prosessin, olisi ollut helpompaa jättäytyä liiton rahoille, mutta pomo polkee työntekijöiden oikeuksia. Tää ois ollut edessä jollekin toiselle myöhemmin, niin paljon on ollut kahnauksia sillä liiton kanssa, että on jo aikain jonkun edes yrittää pistää se kuriin. Mulla kun on koulta hankittuna vuosien kokemus hyvin vittupää pomosta, nykyinen on ihan kissanpentu siihen verrattuna. Koululla kasvatettu panssari on nyt hyvässä käytössä.

Rakastan rahaa, sitä tunnetta kun sitä on. En halua katkaista mukavaa säännöllistä rahavirtaa, joka auttaa lyhentämään velkojani. En halua "pärjätä", vaan haluan edetä. Mun taloudellisuus menee kyllä pikkuhiljaa vähän yli. Oli tannoin pakko käydä ostoksilla, alusvaatteita, meikkejä ja sukkia yms. pakollista tarpeellista. Tuli sitten viikon morkkis siitäkin. Piti tänään kun on vapaapäivä, mennä kirppikselle. Enpä mennyt, sillä haluan säästää rahat ja pitää kuitenkin käydä pakollisilla ruokaostoksilla. Haluan jälleen minimoida rahanmenoa. Lumoukseen menonkin kanssa soudan ja huopaan, sillä haluaisin minimoida rahanmenon.

When the world explodes

Vielä vähän työjuttujen puintia.

Viisastuin sen verran, että pidän kiinni yhä työajoista ja taukojen mitoista. Liiton mukaan tämä koko irtisanomisjuttu haisee ja vahvasti laittomalta irtisanomiselta, joten mun on parasta olla kiltti työntekijä, jotta Pomo ei pääse vinkumaan minusta mitään mikäli juttu etenee. Huomenna menen käymään, katsotaan mitä sanovat.

Töissä on jäiset tunnelmat. Muut ovat "toipuneet" shokista, ja selkeästi about unohtivat mun kohdalla koko homman. Toinen irtisanottu pitää aiheesta niin kovaa meteliä, ettei voi unohtaa, sillä on aina taipumus tehdä kärpäsistä Härkäsiä. En halunnut vastata pomolle puhelimeen sen jokailtaiseen soittoon, ja eka reaktio työkavereilta oli "No miksi ihmeessä et?" "no mitäs luulet?!?" "Ai niin!" Ja se hienoinen yllätys niiden kasvoilla kun totesin että totta hitossa otan yhteyttä liittoon. En eritellyt syitäni sen enempää, I'm a private person, mutta kai ne oletti että nielen mitä vaan purematta.

Viikonloppuna oli sukujuhlat, mun vanhempien 120 v synttärit. Sinänsä ihan kivaa. Juhlat onnistui, tarjoiluja oli tarpeeksi, nestettä ja viihdykettä oli tarpeeksi. Se, mikä ei onnistunut, oli se helvetinmoinen norsu, mistä kukaan ei halunnut puhua. Syy, miksi Puolisoni ei ole käynyt pariin vuoteen perheeni tai sukuni luona. Se, että mun vanhemmat ja puoli sukua oli sitä vastaan aluksi. Vain siksi, että se keskeytti koulunsa silloin. Se sai porukat luulemaan, että Puoliso eläisi mun siivellä. Ketään ei nkiinnostanut syyt että miksi se lopetti, tai mitä se sitten aikoo. Ei, tuomio rentusta tuli sen saman tien. Sillä vaikka ala olisi miten perseestä ja väärä, niin kouluthan aina tarvii käydä loppuun vaikka hammasta purren!

Teoriassa ymmärrän huolen, mutta eihän mulla ole mitään siipiä millä elää! En todellakana ole syntynyt kultalusikka suussa tai hopeahaarukka perseessä. Eikä ole yhtään porukoiden tapaista tuomita suoralta kädeltä tutustumatta. Mun kummisetä oli tutustumatta neuvonut äitiäni pitämään Puoliso erossa minusta, että tyyppi on loinen. Nyt Kummisetä pyysi Puolisolta anteeksi käytöstään, ja asia tuli väistämättä esiin vanhempieni kanssa. Puoliso oli ihana tyyni itsensä. Hyväksyi anteeksipyynnöt, mutta minä olin vähän kärkkäämpi. Miten helvetissä siinä meni yhdeksän vuotta, että toinen on hyväksytty? Että miksi hitossa asioista ei voi koskaan puhua, vaan odotetaan niiden ratkeavan ajan kanssa? Puoliso totesi yksikantaan vanhemmilleni, että päätti olla välittämättä negatiivisesta vastaanotosta, koska rakastaa mua niin paljon eikä halunnut luovuttaa moisen takia. Onneksi ei! Koska mutsia tuntien eihän mulle olisi kukaan tarpeeksi hyvä. Ehkä jotain selvisi nyt. Ehkä voidaan käydä useammin. Ehkä.

Tällä viikolla olisi Kummipojan nimiäiset. Sitä odotellessa, varmasti leppoisampi tilaisuus mitä mun sukujuhlat. Pitää koittaa olla vähän normaalimpi, etten aiheuta mitään närkästystä. Kummipojan mummit ja vaarit ovat ilmeisesti jokseenkin uskonnollisia. Gootti kummina.. katsotaan mitä siitäkin tulee. Toivottavasti kivaa!

Juhannuksena mennään Pohjoiseen, sitä odotellessa. Pitääkin ottaa asia Oulu esiin jälleen, kun kerta syksystä tulee muutosta elämään.

Jälkipuintia.

Noniin, perjantai (joka tuntuu ihan maanantailta...) ja ensimmäinen työpäivä edessä irtisanottuna. Tavallaan helpotus, ei tarvi puskea eikä pingottaa. Ei tarvi yrittää joustaa tai miettiä ylitöitä. Olenhan jo irtisanottu, mitä pomo mulle enää voi?

Se, että olin aina ajoissa, tein työni tunnollisesti, tein hyvää tulosta ja pidin juuri oikeanmittaiset tauot ei näemmä auttanut. Hävisin krooniselle myöhästyjälle, laiskanlaiselle työntekijälle joka tekee mua huonompaa tulosta ja jolla on ihan oma käsitys taukojen kestosta ja määrästä. Ja vain siksi, että hänellä on aina aikaa mennä töihin vaikka heti. Ja vaikka olisin joustanut kuinka, tehnyt aina ylitöitä yms, ei se olisi mua auttanut. Mimmi on pyörinyt tuolla jotain 9 vuotta, sille minä en voi mitään, mikään maailman joustavuus tai huimat tulokset eivät auta tuollai lojaaliudessa.

En siis ota enää ajoissa olemisesta, taukojen mitoista tms. asioista paineita. Jos myöhästyn vähän niin entä sitten? Eipä mun ajoissa olemista tähänkään mennessä arvostettu. Käydään luultavasti liitossa esittämässä pari painavaa kysymystä, mutta tuskin ne siellä mitään voi, kun virallisestihan on kyse uudelleenjärjestelystä. Pomo laittaa osan paikoista vuokratuolille, joten se saa tehdä sen ihan miten haluaa. Vaikkakin meille esitti, että järjestely johtuu juuri huonosta taloustilanteesta. Mutta ei se olisi tosiasiassa voinut vain kenkästä jengiä pihalle taloudellisin- ja tuotannollisin syin, sillä ei se voi millään osoittaa työn vähentyneen merkittävästi. Mutta vuokratuolius on ihan sallittua. Saa katsoa että mikä on töissä tunnelma tänään. Jäinen? Ehkä.

the Firm

Niinhän siinä sitten kävi, että sain elämäni ensimmäistä kertaa potkut. Yy vitun perkeleen tee. Töissä oli tänään palaveri. Pomo ei paljoa hiiskunut aiheesta etukäteen, mutta spekulointia tietysti oli. Viimeiseen asti en suostunut uskomaan pahinta, mutta sitäpä se oli.

Neljä "parasta" pidetään työntekijöinä, ja meille lopuille kolmelle tarjottiin kallista vuokratuolisopparia. Kuulemma voisi innostaa tekemään ahkerammin töitä, kun siitä riippuu oma tulo. No kiitos. Piti puolustautua omaa hieman laskenutta tulosta ihan sillä, että paransin laatua. Aiemmin vuonna tuli valituksia meidän uusien laadusta, että ei olla niin hyviä. Parannan laatua tekemällä huolellisemmin työtä, ja tässä sitten kiitos. Rivien välistä meidät haukuttiin laiskoiksi ja kalliiksi ja joustamattomiksi, kun pidetyt työntekijät tekevät niin ihanan paljon tulosta, joustavat aina vaikka yöstä ja voi kun ovat ahkeria.

Niin, "hävisin" niukasti vain työvuosissa. Yksi pidetyistä tytöistä tekee paljon mua huonompaa tulosta, mutta hän on valmis tulemaan vaikka yöstä töihin, ja on ollut tuolla tosi kauan. Jep, shame on me kun haluan tehdä töitä sopimuksen ja listan mukaan.

Pomo luuli ihan vakavissaan että lähtisin vuokratuolille. Sen ilme, kun kysyin työsuhteen päättymisajankohtaa, ilmaisten, että en tasan lähde yrittäjäksi. "sun asiakkaat ovat täällä". Niin mitkä? Oon hiljainen kampaaja, ei mulla ole kuin pari vakkaria. "harkitse edes". En. Hitokseen kallis, mikään ei kuulu vuokraan. Naurettavan halvat hinnat yrittäjäksi. Kakskymppiä per leikkuu on yrittäjälle about ilmasta.

Mulla on loma elokuussa 10.8.-29.8. 31.8 on viimeinen työpäivä, ja se sattuu olemaan maanantai. Palaan lomalta töihin päiväksi. Onneksi elokuu on kuukausi nro 10 liitossa, joten työttömyyden alkaessa syyskuussa olen ollut liiton jäsen 10 kuukautta, joten pääsen liiton päivärahoille. En kuole taloudelliseen kurimukseen.

Mitä sitten teen? Jaa a. Hiusala on heikko, en tod lähde vuokratuolille minnekään muuallekaan, ja cm hiustalo ei mua ottanut viimeksikään, ämroomiin on naamaraja (ja ikäraja), oon liian vanha ja gootti. Muualle ei oikeen palkatakkaan. Haluaisin ehkä johonkin sihteerin tms. paperinpyörityshommaan. Onhan mulla siihen koulutuskin - yo-merkonomi. Vuodelta kirves ja nakki, joten jotain kurssia vois olla hyvä käydä. Haluaisin jotain hommaa, jossa ei välttämättä tarvisi olla tekemisissä ihmisten kanssa, eikä olla töissä vuoroissa. Joku ihana kasista neljään -juttu. Noin niinkuin ideaalitapauksessa ois kiva. Katsotaan mistä vitun puhelinmyyjähommasta vielä itsensä löytää.

Prisoner's song

Viikonloppu!

Niin, siis se huima yksi päivä, joka vuorotyöläisellä on vapaata. Välit Pomon kanssa on sen verta jäiset, että melkeen kaipaisin uutta lomaa. Tänään tuli jälleen uusi lastillinen sitä itseään niskaan. Siitä, etten jäänyt eilen ylitöihin. Väliä sillä, että mulla oli ohjelmaa. Tuhma minä, eihän moinen sovi! Siitä, että olen käyttänyt lauantaivuoroissa liukuvaa työaikaa (sellainen kun on..) - tulen varttia ohjattua aiemmin laittamaan paikat kuntoon, bussien hankalan kulkemisen vuoksi. Eihän nyt niin sovi tehdä. Muina päivinä liuku on ok, paitsi lauantaina. Se, että tulisin vartin myöhässä- sillä seuraavalla vuorolla - ei tietenkään sovi. Toisen työntekijän kohdalla se sopii - mutta ei mun. Mun on oltava 30 min aiemmin siis töissä ollakseni työvuoron alkaessa paikalla, mutta jos käytän ylimääräisen ajan työntekoon, en saa siitä palkkaa. Selvä.

Tästä eteenpäin istun vaikka naapurissa Teboililla ylimääräisen ajan, tulen töihin 5 min ennen vuoron alkua. That's it. Olen töissä minuutilleen siihen, mitä vuorolistassa lukee. Tehdään asia niin helpoksi kun vaan voi olla. Korneinta, että tämä lauantai-järjestely on ollut kuvioissa jo ainakin 3 kuukautta ihan hänenkin tietäen siitä, mutta asia on ongelma juuri nyt. Ei aiemmin, vaan tänään siitä päätettiin avautua. En tiedä mitä olen tehnyt väärin, mutta sellai fiilis että Pomo antaisi mulle kenkää jos voisi. Lomalta palattuani sain heti kättelyssä kuulla, että asiakaspalautteiden mukaan taso on laskenut. Vika on luonnollisesti minun, tai kahden muun. Ja se, jonka töitä eniten korjataan, on pomon suosikki. Tekee liian nopeasti ja huolimattomasti - tekee kovaa tulosta. Pomo rakastaa sitä mimmiä. Koska tulos. Koittaakohan se kalastella mua irtisanoutumaan? Noh, läheltä jo liippaa, ellen olisi niin kesälomanahne. Nyt on persein aika irtisanoutua. Mistä mä oikein bongaan nämä työpaikat? Koululla oli perseestä, nyt tämäkin alkaa näyttämään harvinaisen ahterilta paikalta olla töissä. Vai onko paskan määrä työpaikassa vakio, aiheet vaan vaihtuu?

Olen käynyt taas ahkeraa salilla ja ajoin lenkillä. Yay! Vehnätön ruokavalio on ihan loisto! Painon suhteen olen lakannut stressaamasta, laskee jos on laskeakseen. Sillä ihan sama miten paljon jumppaan, näännytän tai lasken kaloreita, mun sairauden kanssa se paino ei vain laske noin vain. Olen myös antanut itselleni anteeksi menneet "repsahdukset" - viime kesän, syksyn ja talven mässäykset. Kyse ei ollutkaan heikosta itsekurista tai siitä, että olen ihan luuseri. Joo - ilman niitä mässäilyjä painonnousu olisi voinut olla maltillisempi, mutta noussut olisi joka tapauksessa. Ja se mässys oli seurausta sairauden aiheuttamasta väsymyksestä. Väsyttää ihan vitusti koko ajan = otetaan energia ruuasta, koska et jaksa kokata, kun kerta väsyttää = syöt nopeaa ja helppoa = paskaa.

Saints & Sinners

Yksi asia josta olen erityisen helpottunut on se, että lääkärin mukaan en ole voinut aiheuttaa tätä itselleni. Perinnöllinen taipumus. Epäilin jossain välissä, että kovat dieetit ja jojoilu on pistänyt elimistöni niin sekaisin, että seurauksena kilpparivaiva. Joo, ei se varmasti ole aineenvaihdunnalleni hyvääkään tehnyt, mutta on kuitenkin helpotus, että dieetit eivät ole syypää sairauteeni. Olisi kamalaa, jos olisin aiheuttanut tämän ihan itse itselleni.

Lääkäri uteli koelääkityksen vaikutuksia painooni. En nyt mitenkään intensiivisesti yrittänytkään laihduttaa, mutta parannus ruokavaliossa ja liikunnassa on jo huomattava entiseen, ja olen yhä yhtä pullukka mitä ennenkin. Vatsanseutu erioten, näytän siltä kuin vauvaa vartoisin. Pitänee laittaa kevään sukujuhliin korsetti, ettei tule epämieluisia kommentteja. Saa katsoa mitä nostettu lääkemäärä vaikuttaa, vai vaikuttaako mitenkään. Todellisuudessa laihduttaminen on mahdollista vasta, kun lääkitys on tasapainossa.

Onneksi olen onnistunut löytämään kirppikseltä hyviä vaatteita nykykeholleni, mieleni parani kummasti. Pitänee kai nyt malttaa mieli ja syödä vain ihan normaalin terveellisesti. Jättää kalorilaskemiset, mutta pitää liikunta ja terveellinen ruoka kuvioissa. En ainakaan halua lihoa yhtään enempää!

Aiheesta kukkaruukkuun.

Vattu mikä työpäivä taas. Toi työyhteisö.. ei perkele. Ja niin herttainen mummeli kun Pomo on, osaa sekin olla aika halvatun perkele välistä. Olen ollut töissä n. 7 kuukautta, eikä osa "säännöistä" tai työkulttuurista ole vieläkään selvillä.

Iltavuoron työtunnit muuttui taannoin. Infolapussa oli laskuvirhe, tunteja tulisi viikossa yksi enemmän mitä pitäisi. Kun huomautin asiasta, mielestäni sangen ystävälliseen sävyyn, että oliko Pomo huomannut asian, sainkin paskaa niskaan. Myönsi kyllä, ettei huomannut laskuvirhettä. Kovin puolustellen, että "minäkin olen vain ihminen". Ööh, mielestäni en syyttänyt mistään? Yritin vain ystävällisesti huomauttaa. Sain kuulla kunniani siitä, että miten kaikki muut ottavat ylityöt ilolla vastaan, ja miten olen vain hankala jos mua varten pitää erityisjärjestelyitä tehdä kun en voi joustaa. Sanoin kyllä, että nyt ei kyse ollut ettenkö sitä tuntia olisi valmis tekemään, ja että teen kyllä mielelläni ekstratunteja siinä missä muutkin. Että huomautin vain tunnollisuuttani. Mutta ei auttanut, pomo oli selkeästi muhun vittuuntunut loppupäivän. Koitin esittää asiani kovin selkeästi, ettei mua väärinymmärretä. Mutta tuolla, kaikkien muiden aivot ovat kuin vitun tippaleipä! Jos jonkun voi ymmärtää perseelleen, niin ihan varmana otetaan se just niin.

Niin, ne ylityöt. Ikinä ei kysytä, että voitko jäädä. Mutta mikäli et tajua oikealla hetkellä jäädä, olet joustamaton paska. Pitäisi ihan itse tajuta tarjoutua "voin tulla tekemään ekstraa tuolloin", mutta ikänä sua ei kysytä. Ja jos et tajua tarjoutua, niin ylläri, olet joustamaton paska. Eli sen verran vuorolistoihin pitää puuttua, että tarjoudut tekemään ekstraa kun vain yhtään vajetta näkyy. Mutta näemmä muuten ei paranekaan puuttua. Ota siitä sitten selvän. Ookoo, olen joustamaton paska. Ja mun työpaikan työilmapiiri on ihan perseestä, tarjosin taas työpaikan likoille läyhäämisen aihetta hetkeksi, miten Aurora on jäykkä paska joka ei voi tehdä tuntia ylitöitä. Väliä sillä, että jos työaikoihin tulee muutos, tunnin ylitöistä tulisi kyllä ilmoittaa.

Vittuunnuin niin, että tuijottelin Mol.fi -sivustoa taas sillä silmällä. Kunnes järkiinnyin. Mitä sanoisin haastettelussa, kun haluavat tietää motivaatiotani paikanvaihtoon? Ei entistä duunia voi haukkua, se kertoo enemmän minusta mitä paikasta. Lisäksi, polttaisin kesälomani. Ja - suo siellä, vetelä täällä. Ojasta allikkoon. Alani huomioiden, sama minne menen duuniin, olen liian äijä akkavaltaiseen työyhteisöön. Oiskin ees ne kivekset, mun ajatusmaailmaa ja mua ymmärrettäisiin varmaan huomattavasti paremmin mikäli oisin mies!

Here I go again

Tulipa muuten mieleen.

Oon joku ainoa tyyppi, joka ei voi sietää videoblogeja, tai videoklippejä blogeissa. Ärrrsyttää aina, kun on kivassa blogissa postaus videoituna. Enkä seuraa ensimmäistäkään blogia, joka on kokonaan videopohjainen. Ainoat videot joita esim. juutuubasta katson, on jotain kampaustutorial - juttuja jos tarvitsen tietoa vaikka töihin. Eli once in a blue moon.

Nyt oon huomannut ärsyyntyväni, kun esim. Iltiksen sivuilla on joka toisen uutisen kohdalla video aiheesta. Hmh. Mur. Haluan lukea tekstin, en kaivaa kuulokkeita päähäni, klikkailla adblokkeja ja maakiertoja veke ja sitten hienoisten äänisäätöjen jälkeen päästä vasta asiaan. (uutisvideot eivät tykkää maakierroista tai mainosblokkereista) Miksi sitten kuulokkeet? Koska meitä asuu täällä kaksi. Normi kajarit häiritsisi toisen telkkaria/pelaamista/muuta toimintaa. Surffaan paljon myös töistä tai bussista. Onko muuten noloa avata joku sivu, ja ruuhkabussissa kajahtaakin videon äänet "Mooooooi, teen ny tällasen videopostauksenn..." Voin sanoa, on.

Joo, oon vissiin yhtä muutosvastainen mitä mun "Meillehän ei mitään dikipoksia tule!" - isäni.

Alone Together

Niin, hyvää uuttavuotta!

Uusivuosi vierähti kotikonnuilla, Puolison työkaverin luona. Istuttiin iltaa, käytiin katselemassa raketteja, naposteltiin kaikkea hyvää. Pojat suuntasi saunaan, me naiset nukkumaan. Itse hyödynsin poikien taksia ja sain jopa kyydin, ei tarvinnut kävellä.

Miten vuosi on muutoin alkanut? Noh, sitä tavallista. Töitä ja arkea. Kunnon flunssan sain. Jopa siinä määrin, että perjantaina varasin töistä käsin ajan Hatanpään terveysasemalle ja jäin parin päivän sairaslomalle. Olen yhä hieman räkäinen, mutta en sentään enää saikkea tarvitse.

Ensi viikonloppuna olisi firman pikkujoulut. Jep, tammikuussa. Pomon luona olisi palju, ruokaa ja juomaa. Lupailin mennä, joten kaipa sitä täytyy se lupaus pitää. Ja sehän voi olla ihan hauskaa. Vaikka meininki töissä on ollut taas vähän sellainen että muut supattaa ja vaikenevat kun minä tulen paikalle. Oma asenteeni kun on enemmänkin "who cares", oikein odotan että milloin saan taas sen "nokkava ämmä" -maineen. Mutta todellakin. Ihan sama. Vaihdan alaa kuitenkin heti, kun kuviot selvenee.

Olen niin lopen kyllästynyt hiuksiin ja hiusalaan. Tajusin viimein, että mun tapauksessa ei työvitutus lähde työpaikkaa vaihtamalla. Ja tuolla vielä kun on tuo "jonottamalla hiustenleikkuuseen" -systeemi, niin on se tekemisen paine koko ajan. Jengi tuijottaa mun joka liikettä, mulkoilee pahana jos menen tauolle. En jaksaisi yhtään "No en minä tiedä miten leikataan, sinähän se ammattilainen olet" tai "No leikataan sillai sopivasti" -kommenttia. Mistä minä voin tietää mistä sinä tykkäät? Miten paljon on hemmetti vie sopivasti? Vaikka ihan hyvin tiedän, että sehän se mun homma on, konsultoida ja selvittää ennen itse leikkuuta. Mulla ei vaan ole inspistä eikä kiinnostusta. Ja asiaa ei auta se, että olen herkistynyt ammattiaineille. Mulle on hyvää vauhtia kehittymässä jonkinmoinen ammattiallergia. Ihan hiustenleikkuukin tahtoo kutista sormissa. Allergia yhdistettynä totaaliseen alakyllästymiseen on yhdistelmänä sellainen, että mitä pikemmin keksin jotain muuta, sen parempi.

The Curse

Joskus olisi kiva, jos olisi ammatti joka ei seuraisi minua kaikkialle. En aina jaksaisi lausetta "ota sakset mukaan". Joskus haluaisin, että ammattini olisi joku sellainen, ettei tarvitsisi tehdä töitä vapaalla. Pahinta tässä, että jengi ei oikeasti tajua sitä, että mulle se hiustenlaitto on työtä. Ajattelee, että koska se on heille niin kivaa ja rentouttavaa, että se on sitä myös mulle. Ei, se on työtä. Ei rentouttavaa, ei osa hauskaa viikonloppua.

Ideaali viikonloppuna rentoudun, pidän hauskaa enkä hipaisekaan saksia tai kampaa. Ikävä kyllä kaikki reissut Raisioon perheeni luo ovat työreissuja, ja samoin suuri osa reissuista Puolison perheen luo. Sitten ihmtelellään, että miksi en käy perheeni luona useammin. En vain jaksa tehdä aina vapaillani töitä.

Haluaisin hautautua kotiin Tampereelle, sillä olen sitten oman perheeni luona tai pohjoisessa Puolison perheen luona, aina joku odottaa multa hiustenleikkuuta "etsää vähän vois leikata?" ja kun kyseessä on perhe, en voi edes kieltäytyä. Vaikka muuten olisi kuinka kivaa, niin se fakta pilaa aika tehokkaasti kaiken, että joudun töihin. Aina. Kaikkialla. JA EN VITTU HALUA!

Luulin, että saksien "unohtaminen" ratkaisisi asian. Väärin. Isäni ei käynytkään parturissa kuten luulin, vaan päätti odottaa että tulen uudestaan käymään, jotta mulla on sitten mukava puolen vuoden kasvu-urakka edessäni. Eihän hän nyt halua kenenkään muun hiuksia leikkaavan, kun tytär kerta osaa. Ja on niin rentouttavaa sitten saunan jälkeen kun iltasella leikataan tukkaa. Väliäkö sillä, että minä tiedoistan joutuvani töihin lauantai-illalla kello yhdeksän. Mutta sehän on rentouttavaa ja kivaa - "Eikö ole kiva kun on ammatti, voi tehdä työtään vaikka missä ja koska".... EI! Pohjoisessa mun eteen lykättiin harrastelijasakset "kyllä se näillä sujuu, ei oo niin tarkkaa". No on. Mä en vain "klipsi sieltä täältä". Ja kun asiakas nostaa perseensä penkistä, kuka ne jäljet siivoo? No minäpä ne yleensä.

Mua taas vituttaa koko hiusala. Tuntuu että en saa hengittää asialta ollenkaan. Haluaisin vaihtaa alaa, tehdä jotain ihan muuta ja haudata koko hiuksiston. Ikävä kyllä tämä ongelma ei ammattia vaihtamalla parane. Kyky leikata hiuksia ei katoa ihan hetkessä, että vaikka olisin mikä, niin samat pyynnöt raikaisi korvissani silti. Ja aina just niiltä ihmisiltä, joille en vain voi sanoa ei olematta ihan järjettömän itsekäs kusipää. Ja yksikään ei näe sitä mun kantilta. Kukaan koskaan ei ole sanonut ymmärtävänsä mua tän harmituksen kanssa, jos olen asiasta puhunut. "No mutta ei kai se nyt noin iso asia ole? Sehän on pieni juttu vain. Ja perhettähän tässä ollaan, ajattele mitä ne on tehnyt sun eteen"  Kiitti. Tähän tekee mun oloni paremmaksi. Se on todella ahdistavaa, että ne tahot joille normaalisti voisin työmurheistani tai muista puhua, ovat nyt se ongelma, ne joille en asiasta voi puhua.

Ja kyllä. Mä aion vielä vaihtaa alaa. Jahka saan kerrottua Puolisolle. Mulla on oikeastaan jo haju, että mikä se voisi olla.

Hate.

On muuten tosi hubaa olla särkylääkeallergikko ja migreenitapaus. Mitään tujumpaa särkylääkettä ei voi vedellä, mutta hedari on järkyttävä. Voin vedellä panadolia ja aspiriinia, mutta aspiriineja kuluu sen kolmisen kappaletta ennen kuin on vaikutusta. Eikä sekään sitä pois vie, hedari "tuntuu" jyskyttävänä päässä, vaikka kipu turtuukin. Pitäisi kai konsultoida lääkäriä, että onko mulla toivoa.

Migreeni on mulle suhteellisen uusi tuttavuus, kohtauksia tullut vasta viimeisen 6 kuukauden aikana muutama. Olin varma ensin että mulla on joku hiton aivokasvain kun ensin näkyi silmissä valohäiriöitä ja seuraavaksi julmettu hedari. Kunnes armas Puoliso valaisi, että millainen on migreeni. Yay. Just näin halusinkin perjantaini viettää, pahoinvoivana ja särkylääketokkurassa.

Far from Home

En tahdo puhua viikonlopusta. Pelkkä ajattelukin saa mut kaipaamaan jotain, jota en just nyt voi saada. Liian kivaa. Liian kotoisaa ja mukavaa.

Töihin paluu keljutti tiistaina ihan kunnolla. Mitenkäs muutenkaan hienon "loman" jälkeen. Nyt kuitenkin on jo vähän toivuttu entiselleen, arki maistuu taas. Kuukausi menee kuitenkin nopeasti, joulunahan me mennään pohjoiseen taas. Ja ollaan tiistai illasta sunnuntaihin asti!

Vihaan marraskuuta, mutta mun mielialaa kohentaa yhä parantuva rahatilanne. Taloudellinen kurimus ja ahdinko on tosiaan ohi. Suunnittelen talouttani huolella, ja olen jo lyhentänyt velkaani erinäisille tahoille (visa, opintolainat...) ihan kiitettävästi. Ja mun tilannehan on siis alunalkaenkin ollut aika hyvä, kun velkaa on tasan pankille ja suuri osa opintolainaa. Mulla on luottotiedot tallella, ei verovelkaa tai muuta sellaista. Yrittäjyys itsessään ei jättänyt mitään ylimääräistä velkaa. Heinäkuuhun mennessä saan maksettua visalaskuni kokonaan pois. Oli iiiiso virhe moinen kortti ikinä edes hyväksyä. Nyt tilasin tiliini visa electronin, ja hautaan debit/credit -kortin pöytälaatikkoon tasan autonvuokrausta varten. Tuntuu aivan mahtavalta tuijotella budjettia ja tajuta, että pärjäisin jälleen yksinkin. Olen itsenäinen nainen, en mielelläni tukeudu yhtään keneenkään. Parisuhteessakin mulle on tärkeää, että siitä huolimatta pärjäisin itsekin. En halua olla riippuvainen. Olen kuitenkin superonnellinen, että minulla on Puoliso. Pärjäisin itsekin, mutta minun ei tarvitse.

Meillä on taas yhteisiä tavotteita. Minä pienennän velkaani, jotta saadaan joskus asuntolaina. Puoliso säästää Oulua varten. Jo kesällä tilanne on huomattavasti parempi. Osuuspankin osuus opintolainasta on maksettu, visa maksettu, jäljellä vain Nordea. Muutetaan Ouluun, jahka taloustilanne on tarpeeksi kohentunut ja jahka työtilanne näyttäisi siltä. Oulusta tai Muhokselta voisi sitten jokskus hamaassa tulevaisuudessa ostaa kämpän.

Mulla on hieman talvilomaakin, ajateltiin koittaa sitä mission impossiblea saada lomat samaan aikaan sitten kevättalvesta. Voitaisiin lähteä  - ylläripylläri - Ouluun ja Vaalaan.

Asiasta pihviin. Eräs asia ihmettyttää ja ärrrsyttää. Nimittäin Avioliitto vs Avoliitto - juttu. Ollaan asuttu yhdessä kahdeksan vuotta. Talvella yhteistä taivalta tulee täyteen yhdeksän vuotta. Silti, äitini ja erinäiset asiakkaat jaksavat muistuttaa yhä uudelleen, että en voi kutsua Puolisoa Miehekseni, kun ei kerta olla naimisissa. Korjaa sanomisiani että "Poikaystävä!" jos erehdyn sanomaan että "mieheni". Jahas. Eli jos ei ikinä mennä naimisiin, mulla on vielä kuusikymppisenäkin poikaystävä? Missä kohtaa on oikeus kutsua Avomiestään tittelillä "mun mies"? Onko siihen ikäraja? Tuntuu pöljältä että on seurustellut melkein vuosikymmenen, asunut yhdessä abouttiarallaa saman verran ja kutsua toista "poikaystäväksi", aivan kun oltaisi jotain 14-vuotiaita, tai seurusteltu jotain pari kuukautta. Ja pöljältä tuntuu senkin puolesta että tuo "Poika" täyttää tän kuun lopussa 33 vuotta. Että sellanen poika, kulkee kohti neljääkymppiä. Äidille perustelin tuota "mieheni" -nimitystä juuri sillä, että ollaan avoLIITOSSA ja avoPUOLISOITA. Mulla on AvoMIES, joten voinen kutsua kumppaniani tittelillä mun mies.

Onko niillä rekistereillä ja sillä ylimääräisellä i-kirjaimella niin iso merkitys? Meidän arjessa se vihkimys ei tekisi yhtään mitään eroa. Poistaisi yhden nimen ovesta ja pistäisi mut kortinvaihtorumbaan? Sikälimikäli niin haluaisin, saattaisinhan pitää mukavan harvinaisen sukunimeni. Olenhan suomessa uniikki tapaus (Jepjep, yhäkin, vaikka vaihdoin mummonimeni Emiliaksi vuosi sitten). I-kirjaimen lisääminen avoliittoomme ei toisi oikeastaan mitään muutosta. Ehkä joskus sitten ikääntyessä jos pitää jotain perimisiä miettiä, mutta toistaiseksi ei niin mitään. Meillä on kuitenkin ilmankin renkuloita aikomus viettää elämämme yhdessä. Meillä on tulevaisuudensuunnitelmia ja elämme ihan samanlaista elämää kuin avioliitossa olevat paritkin. Taloutemme on yhteinen, emme kalkuloi kauppalaskuja tai muuta sellaista. Ehkä siis voin nimittää Puolisoa yhä Puolisoksi tai Miehekseni. Minullahan on Liitto. Minä olen Avovaimo. Me ollaan Puolisoita, ei siihen ylimääräisiä kirjaimia tai rekistereitä tarvita.

Kirosana.

Viikonloppu on sunnuntaissa, ja ihana vapaaviikonloppu on ollut. Käytiin eilettäin Puolison kanssa leffassa, Dracula Untold. Leffa oli ihan ok. Uusi näkökulma Draculan tarinaan. Antaisin leffalle 1- 10 asteikolla 7,5. Pari pientä epäloogisuutta ja paikoitellen näyttelijöiden työssä olisi parantamisen varaa, mutta leffa oli kokonaisuudessaan ihan ok.

Kokeilin tehdä raakakakkua, eli sellai superfood-versiota, mutta ei nyt ihan mennyt putkeen. Liian pähkinäinen ja kookoksinen. Eikä se koostumuskaan mennyt ihan nappiin. Mutta pysyinpähän yhdessä palassa. Lauantai itsessään oli kyllä ihana päivä. Laatuaikaa ja synttärijuhlintaa rakkaani kanssa.

Huomenna olisi puolittainen vapaa, menen vasta iltäpäivällä värikoulutukseen toviksi. Sitä ennen olisi vuorossa kuntosaleilua ja leipomista. Meinasin viedä töihin mokkapaloja. Luultavasti feilaan ne nyt kun ois vietävä niitä jonnekin.

Olen viimein saanut makeanhimoni kuriin. Ei tee mieli mitään makeaa sitten yhtään. Ja täähän on mulle todella outoa. Yleensä tarvii ajatella vain jotain mässyä ja mieliteko on siinä. Nyt on jo useampi viikko mennyt vailla mitään mielitekoja. Tiedä sitten että mitä teen oikein. Ruokavalio, lisäravinteet, treeni vai mikä? Luulen kykeneväni leipomaan mokkapalat ilman sen kummempia maisteluita! Ja jos joku miettii, että mikä ihme tai saavutus tuo nyt on, niin mähän olen ihan jäätävä makeahiiri. Ollut aina. Makea kuin makea uppoaa, ja ennen mun "vähän jokaista lempikarkkia" -setti makuunista oli sellaset 600 g mässyä. Eli ihan jäätävä säkki. Ja se makeanhimo ei ikänä talttunut "syö banaani" -vinkeillä, vaan jos makeaa tekee mieli, niin sitä sitten himoitsee just niin kauan, kunnes syön sitä. Päivätolkulla jopa.

Olen harkinnut tässä personal trainerin palkkaamista. Gogo:lla on omat pt:t, ja 10 kertaa on ihan kohtuu summan. Aiemmin olin koulun projektissa mukana, mutta eihän sillä lafkalla mikään toimi ihan niin miten olettaisi. Ja ajankohta oli mulle muutenkin totaalisen väärä. Ei sellaisessa elämäntilanteessa olisi pitänyt harkita edes moista. Nyt on kuitenkin toinen tilanne, ja pt voisi olla hyödyllinen juttu. Pitää harkita asiaa. Perusteet kun on nyt kunnossa, syön aikalailla kuten pitääkin (mitä nyt en jaksa aina punnita joka jauhelihagrammaa), treenaan ok, aerobista on mukana, en mässää tai käytä alkoholia. Miksi? Mihin tähtään? Itseni vuoksi. Salitreeni on harrastus, johon haluan panostaa. Itsekkäästi haluan kivan kropan. Ikäännyn, ja huomaan iän (ja tupakan..) muutokset ihossani. En halua näyttää keski-ikäiseltä ämmältä, sikälimikäli siihen voin vaikuttaa. Että siksi. Ja ei, en luovu mistään. Rasvainen ruoka, makea ja viina eivät ole ikinä tehneet oloani hyväksi, eivät ikinä saaneet minua tuntemaan itseäni kauniiksi ja viehättäväksi. Ja en ole kännissä oma itseni. Ja tän vähäisen viihteilyn vuoksi on ystäviä jo kadonnut, joten nothing to lose anymore.

Niin, niistä ystävistä. Tässä blogissakin olen usein viitannut aiemmin erääseen ystäväpariskuntaan, joiden kanssa ennen vietettiin paljonkin aikaa. Herran olen tuntenut nyt 11 vuotta, olimme yhdessäkin joskus 10-11 vuotta sitten. Ennen olivat eräät parhaista kavereistamme. Nyt? Viimeksi kuultiin heistä jotain hieman ennen uuttavuotta, kun kyselivät, että jos emme ole tekemässä mitään ihmeellistä, voidaan tulla heille. Sen jälkeen? Nothing. Aiemmin koitettiin että jos heitä näksi, mutta kun on yksipuolista niin eipä sitten. Nyt yksi yhteinen ystävämme on muuttamassa etelämmäs Eurooppaan. Ystäväpariskunta piti tyypille ylläriläksiäiset. Me saatiin tietää asiasta facen kautta, että joo bileet oli ja kivaa oli. Mun fiilis asiasta on vähän kaksijakoinen. Haikea, sillä tyypit on olleet tärkeä osa mun elämää niin pitkään. Toisaalta, jos tämä on se mitä he haluavat niin ok. Ei väkisin. Mä olen mikä olen. Jos en kelpaa seuraksi selvinpäin, niin ei sitten. Mun on parempi sitten ilman. Joo, paikoitellen olen vähän yksinäinen. Ei enää tutustu uusiin ihmisiin samalla tavalla mitä ennen. Erityisesti näin, kun ei juuri baareissa käy. Ja kun on näin outo tyyppi mitä minä. Mutta oon ennemmin yksin, kuin sellaisten kanssa jotka eivät ole aidosti ystäviä.

Nothing Stays The Same

Koulusta ei ole kuulunut mitään. Onneksi. En haluakaan kuulla.

Paluu salille ei ole ollut ihan mutkaton. Viimeviikolla intouduin katsomaan Outlander -sarjaa koneelta (tv-sarja Diana Gabaldonin Muukailainen - kirjasta), kaikki 6 jaksoa melkeen putkeen. Se ja pari leffaa tappoi selkäni siihen malliin, että kävelykin oli vittumaista. Juuri kun selkä alkoi olemaan parempi, sain flunssan. Että ei sitten käydäkään aktiivisesti salilla. Ainakaan ihan vielä.

Onneksi töissä on ollut aika rauhallista, sillä eilen vetelin kuumetta alas aspiriinilla. Tänään pyhä liittoni nenäliinojen kanssa näyttää jatkuvan. Mutta ehkä tää tästä. Toivottavasti ei etene poskionteloihin, vaan menis nopealla kaavalla ohi. Siltä tää nyt vaikuttais, että jos poskionteloilla on kaikki jees niin selviän aika vähällä. Iloiseksi mut tekee kuitenkin se, että oon pysynyt ruokavaliossa. Ei ole edes tehnyt mieli mitään epäterveellistä. Kai sen on viimein tajunnut, että ei se roskaruoka tee oloa paremmaksi, eikä se ainakaan mun flussaa paranna.

Mulla ois viikonloppu vapaana, joten ajateltiin mennä Puolison kanssa Tamperetalolle katsomaan Hämähäkkinäyttely. Pyritään luomaan yhteistä aikaa ja ajanvietettä, jotain muuta kuin tvn tuijottelua. Niin paljon kuin rakastankin Sons Of Anarchyn poikia, parisuhteeni vaatii jotain muuta aktiviteettia.

Mutta nyt säntään töihin niistämään -->

Perkele!

Argh. Eikö tosta koulun paskasta pääse koskaan eroon?!?

Sain oppilaalta viestin, jossa pahoitteli yritystoiminnan työnsä myöhästymistä. Kyseinen oppilas on "jatkoajalla" koulussa, opiskelee hieman pidempään mitä kesällä valmistuneet luokkatoverinsa. Nyt koululla oli sanottu, että vaikka en enää opeta mitään, niin tarkistan kuitenkin heidän työnsä. Ok.

Mulle ei helvetti ole vain asiasta sanottu mitään. Kukaan ei ole kysynyt mitään, ilmoittanut mitään tai sopinut kanssani mitään tästä. Mun näkemyksen mukaan mun velvollisuudet päättyi 31.7. Missään ei lukenut, että mun pitää tarkistaa tietyn kurssin työt hamaan tappiin asti. Kyseinen oppilas jätti palauttamatta työnsä silloin kun tarkistelin muut työt, joten kyse ei ole mun virheestä, vaan oppilaan oma asia. Eri asia jos olisin vain jättänyt tarkistamatta tms, mutta ei helvetti. Ei näin. Entä jos jokunen ryhmästä pudonnut haluaa jatkaa opintojaan neljän vuoden kuluttua, kuuluuko sekin muka mulle?

Pitäisi kai huolestua vasta, jos oikeasti pyytävät jotain multa. Mutta mulla on se kutina, että ensin sanotaan oppilaille, ja sitten saan lähipäivinä viestin että tarkistathan nämä vielä. Kai koulu on vähän pulassa kun ei ole yritystoiminnan opettajaa, ja on näitä muutamia joiden työt jääneet vaiheeseen, eikä muilla ole tarvittavaa ammattitaitoa.

Tähän asti olen pitänyt välini kouluun. Tyyppejä on facessa kavereina, annoin käyttää nimeäni tutkintojen mahdollisten arvioijien listassa yms. Mutta jos tästä nyt tulee tappelu, että pakottavat mut jollain verukkeella tarkistamaan vielä yritystalouksia, niin voivat olla varmoja, että kaikki yhteistyö ja toveruus loppuu sitten siihen. Ja ei, en tarkista vittu yhtään mitään ennen kuin näyttävät sopimuksesta sen kohdan, tai jostain kirjallisena sen lupauksen multa, että olen velvollinen tarkistamaan tietyn ryhmän työt loppuun, vaikka työn viivästys olisi oppilaan oma syy!