Anxiety.

Ahistaa!!!

Häät, haluisin vaan karata jonnekin kauas Puolison kanssa, ei tarvis selitellä, perustella tai mitään. Muut hössöttää niin saatanasti. Meinattiin polttareita pitää yhessä, kun mulla ei oikeen oo kavereita sillai että saisin polttarit aikaan, mutta ei. Eräs yhteinen kaveri "no ettekä pidä, pitää nyt erikseen olla!!!!" ... "no ei mulla sitten oo pottareita kun ei oo ketään ketä kutsua?" ... "No onhan, mä järkkään, heitätte vaan numeroita...!"  Niin vittu mitä kohtaa lauseesta "Minulla ei ole sellaisia kavereita" et ymmärtänyt??Mitä numeroita mä muka heitän kun ei oo ketään??  Kaikki jotka tulee mieleen, joita pidän ystävänä, en oo nähnyt moneen kuukauteen, osaa pariin vuoteen. Voin vaan kuvitella sen reaktion "Ai polttarit, miksköhän se mut pyytää kun ei me olla yhteyksissäkään oltu?" Hauskasta asiasta tuli nyt ihan turha stressi. Puoliso saa pitää hauskan illan kaverien kanssa, mikä sinänsä on mukavaa, mutta mun osuus, istutaan Mr J:n kanssa sit vissiin pubissa kaksistaan. Yay.

Ja ne itse häät sitten. Äiti on jo niin piukeena sanelemassa "Ne tädit ja sedät kutsut sitten ainakin, ja ne serkut, ohan nekin osa sun elämää" ja mun vakuuttelut, että Ei, paikalle tulee tasan perheet, ei mene perille. Äitini asenne on, että mun koko suku pitää tietysti kutsua, mutta Puolisolta riittää vain perhe. Mä tiesin että näin käy, että äiti on suunnittelemassa ja kutsumassa jengiä täyttä häkää, mutta silti ottaa aivoon. Mutta pidän pääni. En pitäisi häitä ollenkaan, mutta perhe on Puolisolle niin tärkeä, että se haluaa läheisten olevan läsnä. Katsotaan saanko puhuttua sen maistraatin erikseen, ettei sinne tarvi lössiä rahaata. Ja kyseinen polttareita järkkäävä ystävä on niinikään kärttämässä mukana, "kai mut kutsutaan, missä on tilat, koska haetaan virosta viinaa?" öö, ei nää oo sellai häät. Ei sua kutsuta, koska ei me pidetä mitään perinteisiä hääjuhlia.

Ja toinen ahistuksen kohde, Lumous.

Ikinä en oo veivannut aiheen kanssa näin totaalisesti. Mulla on lauantaille lippukin jonka ostin mielenhäiriössä. Aattelin että harmittaa jos mulla ei oo lippua ja haluunkin mennä. Mutta nyt vikat pari päivää on ihan sellai olo, että mitä vittua mä siellä tekisin? Jengiä irvailemassa mun viimelumouksen humalatilasta, tuttuja tupa täysi joiden kanssa vaihtaa ne "mitäs kuuluu?" " no ei mitään ihmeellistä, samaa vanhaa" -setit. Sitten ollaan vaivautuneesti hiljaa. Kaikilla muilla on ne kaverilössinsä, mä se irtonainen osa, se ylimääräinen jolle voi puhua, mutta jota ei kestä tarpeeksi kauan että etkoille pyytäis tai haluaisi iltaa seurassa olla. Joo viimeksi oli ihan superkivaa, mutta jotenkin nyt on ihan päinvastainen olo, tuntuu että ne heput joiden kanssa oli viimeksi niin kivaa nyt vastaili mun Lumousuteluihin sillai "No katotaan jos nähään, kai mä siellä pyörin ellen oo krapulassa hotellilla" -asenteella. Sellai, että älä nyt saatana ainakaan seuraan tunge. Joo voi taas olla mun korvien välissä nää, mutta vähän sellai olo että jos en mene niin eipä mua kukaan kaipaamaan jää tai perään kysele.

Joskus vituttaa olla näin introvertti. Sillä sen kerran kun haluaisin mennä ulos, pitää hauskaa, mulla ei ole ketään kenen kanssa mennä. Joo vihaan ihmisiä, mutta aina joskus haluaisi bilettääkin, ja niinä kertoina ottaa aivoon että en kykene siihen normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen ja näkemään tarpeeksi usein, tai pitämään yhteyttä niin, että kaveruussuhteita muodostuisi.

Who taught you to hate

Mun ihana pitkä viikonloppu on melkein vietetty, ja uusi työviikko kolkuttelee ovella. Nyt just vähän on motivaatio kadoksissa. Ei yhtään huvittaisi mennä "tsemppaamaan myyntejä ylös näin kuun viimeisenä viikkona". Jos jokin ahistaa nykyisessä työpaikassani, se on tuo jatkuva myyntistressi. Kokoajan painostetaan, keskustellaan, tarkkaillaan ja vilautellaan varoitusmahdollisuutta jos ei kassa kilise tarpeeksi. No jos minä olisin yrittäjä, luultavasti tekisin ihan samaa. Mutta pidemmän päälle se on tosi ahdistavaa. Ja lisäksi vähän harmittaa, että jos jollain toisella menee hyvin, niin vastaavalta yms. tulee kiitosta että jee, hienoo neiti X, hyvin menee! Jos mulla menee hyvin niin ei tule halaistua sanaa, ei tsemppausta tai kannustusta. Viimeksi sain osakseni ison kasan kateutta. Tykkään meidän Vastaavasta, mutta selkeesti se ottaa mut jotenkin "kilpailijana". Enkä oikein tiedä että miten sen ilmaisisi, että minäkin kaipaan kannustusta.

Ja mun motivaatio tsempata vähän katosi kun viimeksi keskusteltiin Pomon kanssa. Se nimittäin keskustelee säännöllisin väliajoin alaistensa kanssa myynneistä ja työstä yleensä. Sain kyllä muuten kehuja, mutta samalla sanoi sangen suoraan, ettei mua olla siirtämässä nykyisestä toimipisteestäni yhtään mihinkään. "Kyllä tuo aluepäällikkö sua yrittää tarjota, mutta ei me sua täältä siirretä, joten pidä vain huoli, että pääset tänne sitten uudesta osoitteestasikin". No sepä mukava kuulla, kun muutetaan vasta aikaisintaan ensi talvena (jonka Pomokin tietää), ja on ihan yleisesti tiedossa, että haluan vastaavaksi, edetä urallani. Tuota suorempaan ei asiaa voisi enää esittää, sillä nykyisessä pisteessä on jo vastaava. Tuolla en etene yhtään mihinkään. Otti aivoon ihan huolella, ja motivaatio pingottaa myynneissä katosi ihan täysin, kun ei se auta minua etenemään. Toisaalta tiedän ihan hyvin, että jos otan "ei kiinnosta enää" -asenteen, niin sitten en ylene ikänä. Että jos oikeasti haluan Pomon muuttavan mieltään mun suhteen, niin olis paras alkaa taas myyminen kiinnostaa. Mutta silti, ammatillisesti just nyt masentaa ja vituttaa ihan urakalla. Ei kiinnosta sitten paskan vertaa just nyt.

Tosin, tavallaan tämä "ei hätää, ei me sua ylennetä ikänä" -tieto toi jotain rentoutta. Se "pakko saada hyvät myynnit" -stressi katosi aika tehokkaasti. Jos tulee varoitusta ja kenkää, niin en ole varma että onko se nyt niin huono asia. Ja selvennykseksi, teen kyllä työni kunnolla. Olen ammattilainen, vaikka vituttaa niin en mä sitä töissä näytä. Noudatan konseptia, yritän myydä parhaani mukaan joka asiakkaalle. Toki mun myymiseni on vähän laantunut suosittelutasolle sen "Ovesta et astu ulos ostamatta jotain" -asenteen sijasta. Mun työasenteessa ei ole työpaikalla tapahtunut muuta muutosta, enemmänkin pään sisäisesti. Se "myykää myykää tai tulee varoitus" painostus solahtaa aika mutkattomasti yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Tämä kuu jää aika heikoille tavotteisiin nähden mun osalta (ja vissiin parin muunkin), mutta en ota siitä stressiä enää. Se on mitä on. Yksi asia on kyllä selkeä: Mä en ole mikään myyjä! Selkeästikään se ei ole mulle luontaista toimintaa, eikä mun missään nimessä tule harkita uraa, jossa koko työ pohjautuu myymiseen!

Niin ja vakavasti harkitsen, että pitäisikö hakea huvikseen jokin aika sitten avatulle kilpailijalle töihin, ihan uteliaisuudesta että mitä niillä on tarjota. Tai että ottaisko ne mua yleensäkin.

This is My War.

Toinen työviikko takana, ja olen yhä sitä mieltä että on kivaa <3

Nokian liike on varsin mukava. Perjantai ratkesi juuri siten, että vaihdttiin Lietsu Nokiaan. Piti mennä fillarilla, mutta koska sade, niin lahjoin pienestä bensarahasta työkaverin kuskaamaan. Pääsin etenemään harjoittelusta aidoksi työntekijäksikin. Tai ainakin asiakaspalvelun osalta. Tittelini taitaa olla harjoittelija just niin kauan, kunnes suoritan kokeen. Jep, meillä on koe uusille työntekijöille koulutuksessa opituista asioista. Sen jos vielä suorittaisi. Niin, ja pitäisi huolen että noudatan jatkossakin konseptia. Petrata pitää ehdottomasti myynnissä ja jäsenyyssuosittelussa. Keskityn niin valtavasti leikkaamiseen ja asiakaspalveluun, että tuppaa se myyntipuoli unohtumaan. On kuulemma jokseenkin luonnollista näin alkuvaiheessa. Ehkä se siitä.

Asiasta kukkaruukkuun. Tajusin perjantaina, että vihaan yhä ihan tolkuttomasti sitä, että olen riippuvainen jostain toisesta. Luulin nimittäin toipuneeni siitä, mutta tuntuu, että olen melkeen pahempi mitä ikinä. Vihaan sitä, että en pärjää itse, että tarvitsen jonkun apua johonkin. Kun tajusin perjantain kelin olevan onneton, ettei pyörällä pääse/kannata mennä, oikeasti harkitsin sitä taksia. Maksavani n. 50 euroa työpäivästä. Ja ihan siksi, ettei tarvitsisi vaivata toisia, olla toisesta riippuvainen. Enemmän se on sitä, etten halua vaivata ketään. En halua olla avuton tai vaivaksi. Samalla lailla kun mun pitää oppia kaikki heti, onnistua kaikessa just heti kerrasta, niin mun pitää myös pärjätä kaikessa omillani. Mulla on tosi usein suunnitelmat a, b ja c, jos johonkin liittyy useampi ihminen. Sellai vaihtoehtoja, että jos suunnitelma a jonkun muun kanssa kusee, niin on aina b ja c ihan itsekseni. Ja kyllä, jopa parisuhteessa. Ollaan oltu Puolison kanssa yhdessä tasan 9.5 vuotta. Miltei vuosikymmen, ja yhä mulla on plan b. Jos Puoliso jättäisi, niin että mitä teen, minne menen, miten pärjään jne. Luulenko sitten että tarvitsen varasuunnitelmiani? En. Meidän suhde on varsin kunnossa, ei meille mitään tapahdu. Mutta plan B on aina oltava. Ja osaatteko muuten yhtään arvata, että miltä tuntuu, kun asiat eivät menekään "suunnitelmieni" mukaan? Sillä eiväthän ne yleensä mene. Aiemmin velloin "epäonnistumisessani", nyt luon aika nopeasti muuttuneiden tilanteiden pohjalta uusia suunnitelmia D, E ja F. Joo, se ammattiauttaja vois olla hyvä.

Ja nyt tämä perfektionismini multihuipentuma päähänpinttymäni joutuu tosi koetukselle, sillä meillä on menossa yhteinen rahansäästösuunnitelma, joka asettaa mut tavallaan vähän riippuvaiseen asemaan. Menossa on kuukausi nro 1, ja vietävä mikä päänsisäinen taistelu on käynnissä. Joo, kaikki etenee suunnitelman mukaan. Kaikki on ok, mutta varjelkoon miten mua ahdistaa, kun ei ole plan B, on vain tämä toteutettava A, ja siinä ollaan me molemmat. Me. Ei minä, vaan Me. Ei mulla oikeasti ole hätää, kaikki on juuri hyvin. Mutta vietävä on vaikea tärkeässä asiassa antautua yhden suunnitelman varaan. Kun ei voi tai auta miettiä entä jos. Ja tarkennuksena, että kyse on ihan säästämisestä, ei mistään riskialttiista jutusta. Miten sekaisin voin oikein olla, kun säästäminenkin ahdistaa mua, jos sitä tehdään Me yksikkönä, eikä Puoliso ja Minä kumpikin erikseen itsenäisesti. Luotan Puolisooni, mun Kallioni. Siitäkään ei ole kyse. En tajua että mikä mut tekee näin neuroottiseksi, mikä on, että mun on kaikessa oltava niin vitun itsenäinen. Perfektionisti olen ollut aina, tai siis niin kauan kuin muistan, ja tiedän about mistä se johtuu, mutta miten vitussa se vain pahenee, vaikka kovin yritän päästä siitä eroon!

Olen tajunnut hiljakkoin myös sen, että vaikka luulin aiemmin haaveilevani ja toivovani naimisiin menoa, niin todellisuudessa se on vähän ahdistava ajatus. Koska siinä jos missä ollaan todellakin Me, ja on vain se plan A. Yksikkö. Koen että ollaan sitä näinkin, mutta jotenkin ajatus siitä virallisesta paperista/sormuksista/sinetistä on vähän ahdistava. Enkä todella tiedä, että voinko ikänä "heittäytyä" mihinkään sillätavoin. Luopua mun kuvitteellisesta itsenäisyydestäni. Eihän sitä itsenäisyyttä mikään sinetti, paperi tai sormus vie, mutta jotenkin siltä se tuntuu ajatuksena. Ai että oon kyllä sekaisin. Onneksi sentään tajuan sen itsekin :D

Heavy

Pitkä viikonloppuvapaa edessä, töitä olisi vasta tiistaina. Seuraavaksi kun mulla on vapaa viikonloppu, olen lomalla! Niin, mulla on 5 palkallista vapaapäivää säästettynä, joten käytän ne pikku talvilomaan. Yay!

Podin viikolla äkillistä yksinäisyyden tunnetta, joten ajattelin ryhdistäytyä ja nähdä taas ihmisiäkin. Muitakin kuin J:tä tai Puolisoa. Niin muuten, mainitsinkohan että armas Huoltomieheni vaihtaa duunia? Se haki joskus vuonna kirves työtä Lännen kiinteistöhuollolta, mutta paikkaa ei silloin täytetty. Nyt Länneltä kyselivät Puolison perään, että olisikohan tuo yhä kiinnostunut, ja tuloksena se, että Puoliso vaihtaa työpaikkaa maaliskuun alussa. Siltä palaa lomat, joten mitä suunnitelmia meillä kesäksi tai talvilomaksi olikaan, se on nyt mennyttä, mutta rahasta ei sitten tarvitsekaan hetkeen murehtia. Uskon kyllä vakaasti, että Mr J tulee olemaan vahvasti osa elämäämme siitä huolimatta, että herrat eivät työskentelekään enää samassa firmassa.

Lääkitykseni tekee tehtävänsä, kolme viikkoa tyroksiinia takana. Olo on huomattavasti virkeämpi. Jaksan paremmin ja saan asioita taas tehtyäkin. Ja kuten totesin, jaksan taas nähdä ihmisiäkin. Valoa tunnelin päässä ehkä? Tukkaa ei lähde enää ihan niin runsaasti mitä ennen. Lihakset maitohappolevat ihan liian herkästi yhä, mutta suunta on parempi. Ruokahalukin on paranemassa. Ei entisellään, mutta parempi. Tekee mieli kokata taas, tehdä terveellistä ruokaa. Tekee toisinaan jotain mielikin. En olisi uskonut että sitäkin voi kaivata. Että tekee todella jotain mieli. On aika masentavaa, kun ei koe mitään "himoa" mitään kohtaan. Venhän jättö on ollut loistojuttu. Muutamia vahinkoja on sattunut (kuka uskoisi että hitto chilipähkinössä on vehnää?!?), mutta muutoin homma on ollut aika simppeliä. Ja ihan parhautta, että vatsa toimii! Ei ole niin turvonnut olo koko ajan.


Nyt muuten tulee sitten senpäivästä avautumista mieleni syövereistä, että onnea lukemiseen <3 tekstillä on mittaa ja paljon.

Paljon on positiivista, mutta negatiivistakin on. Se mainitsemani lihavuus. Olen lueskellut muiden kommentteja painosta ja painonpudotuksesta. Joo ei kaikki kilpparit ole läskejä. Esimerkiksi Veljen tyttöystävä on kovin kaunis ja hoikka. Mutta me lihomiseen taipuvaiset, kommentit eivät ole kovin rohkaisevia. Esimerkki 1. 1500 kaloria päivittäin, muutos vuoden alusta: 1 kilo miinusta. Noilla kaloreilla olisi normityypin pitänyt laihtua enemmän. Laihtuminen on mahdollista, mutta kysyy pieniä kaloreita ja paljoa liikuntaa. Ja hitosti kärsivällisyyttä. Kaikki ei laihdu siltikään. Facessa oli ketju "voiko pelkällä ruokavaliolla laihtua?" Ja yleisin vastaus oli, että ei. Miten minä olen laihduttanut aiemmin 10 kiloa? Pelkällä ruokavaliolla. Aloitin salin ja ulkoilun vasta myöhemmin. Ja yleistä tietoa on, että ei se liikunnan määrä, vaan se mitä syöt.

En ole ikinä tehnyt mitään näin vaikeaa: yrittänyt lopettaa laihduttamista. Olen puolet aikuisiästäni ollut jonkunsortin dieetillä tai painontarkkailija. Olen kahdesti laihduttanut ison määrän kiloja, ja kahdesti lihonnut ne takaisin. Tosin toisella kertaa sairauden avustamana. Jos on jotain kymmenisen vuotta jojoillut ja kikkaillut syömisiensä kanssa, ei ehkä ihmekään että mun keho meni sekaisin. En ole ainoa tapaus, jonka kilpirauhanen ei enää toimikaan niin kuin pitäisi. Kymmenisen vuotta kaloritarkkailua, erilaisia dieettejä. Kymmenen vuotta ilman "normaalia syömistä". Joo, luin kyllä jo kauan sitten, että mitä teen ei ole pidemmän päälle hyvästä. Ettei ole järkevää kytätä jatkuvasti kaloreita, rääkätä kroppaansa. Jojoilla. Varoiteltiin että keho menee sekaisin moisesta jojoilusta. Koko ajan ajattelin, että no sitten joskus kun saavutan tavoitteeni. Niin, olin monesti ihannepainossa, mutta lopetinko? Yritinkö syödä terveellisesti ja normaalisti? No en! En yhäkään ollut sen onnellisempi tai tyytyväisempi. Nytkin, kun keho on sekaisin, aineenvaihduta tukossa ja hormonitoiminta pielessä, mitä minä mietin? "Miten minä nyt saan nää läskit laihdutettua?" Heti perään hoen "Mun pitää vaan hyväksyä olevani läski" ja kiskon suklaata kaksin käsin, kun nyt kerta saa. Onko kumpikaan se järkevä tai terveellinen ajatustapa? No ei! Sen sijaan että edes yrittäisin löytää sitä "normaalia tasapainoa", sitä tavallista syömistä ihan normaalilla ruualla, käytänkin nyt kilpparia oikeutuksena älyttömään mättöön. Kun en kerta enää voi laihduttaa. Olen kyllä vintistä niin pimeä ettei tosi.

 Ei voi uskoa, että miten vaikeaa on heittää se tarkkailu metsään. Ja tehdä se siis järkevästi. Koska tähän asti joo olen tosiaan heittänyt kaloritarkkailun metsään. Ja ihan kunnolla! Syöminen on jälleen mun rakas harrastus, tuki, ilo, palkinto ja lohduke. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa. Annoin mun ikiongelmalle tunnesyömiselle täydet vapaudet taas. Mun pienessä päässäni on kaksi vaihtoehtoa: salaattia, puuroa, parsakaalia, rahkaa ja kanafileetä tai sitten pitsaa, mässyä, hamppareita ja mättöä. Eli hitonmoinen dieetti tai sitten ihan läskiksi. Multa puuttuu se kolmas: normaali syöminen. Normaali ruoka ja syöminen, joka ei sisällä kalorien tarkkailua, tai sitten sitä pitsaakaan. Se että syödään kun on nälkä. Joku sanoisi että kokeile ihan ruoka-aikoja. Jepjep, arkenahan tuo toimiikin... jotenkin. Koska sitten esim. päivällisellä voi vetää tupla-annoksen, kun on kerta ruoka-aika. Ei ole enää nälkä, mutta kun on hyvää, eikä enää pidä tarkkailla syömisiään.

Minulla ei ole hajuakaan miten pitäisi edetä. Onko hyvä, että irrottaudun kunnolla kalorinlaskemisesta ja painontarkkailusta ihan totaalisesti? Vaikka sitten läskin kautta. Vai onko mulle kehittymässä hyvää vauhtia ahmimishäiriö? Vaihdan ortoreksian ahmimishäiriöön? Miksi hitossa mun pitää olla tällainen ääripäiden ihminen? Olen ihan pihalla jopa siitä, mitä on se maaginen "normaali syöminen". Mutta ei tällainen läskeily ole sen enempää hyväksi mitä se ikiaikainen laihduttelukaan. Joskus mun pitää hakea se tasapaino joka tapauksessa. Alettava edes sen verta tarkkailemaan syömisiäni, että löydän sen "normaalin". Ehkä pitää palata ihan ruohonjuuritasolle, ja vetää ruokaa kun on nälkä. Lakata tuijottamasta kelloon ja kuunnella mahaa. Ja koittaa kuunnella sitä myös siinä syömisen lopettamisessa, ei syödä enää kun nälkä on poissa. Koittaa hillitä se tunnesyömisen ääni.

Että sellasta kilometriavautumista tällä kertaa. Jos oikeasti jaksoit lukea tänne asti, oot joku sankari <3

One for Sorrow

Arki on astunut jälleen kehiin, mutta nautin kovin loman joka sekunnista.

Ajelut sujui leppoisasti, ruuhkaa ei juuri ollut suuntaan tai toiseen. Perillä oltiin aattoyönä yhden hujakoilla, peti kutsui ihan samantien. Aatto meni mukavasti kokkaillessa, kuulumisien vaihdossa ja rentoutuessa. Saunottiin savusaunassa, syötiin itsemme palloiksi ja juotiin minttukaakaota. Joulupäivänä vierailtiin hautausmaalla, käytiin anopin kanssa kävelyllä ja illasta nautittiin hieman alkomahoolia. Paikallisesta baaristahan me itsemme sitten löydettiin, appi onneksi toimi kuskina. Sunnuntaina sitten aamusta ajeltiin takaisin Tampereelle, minä hieman ristiriitaisissa tunnelmissa.

Tähän asti olen about parkunut poislähtöä, halunnut jäädä samantien sinne. Tällä kertaa... No en oikein tiedä. Sen huomaa, etten kuulu joukkoon. Anoppi ja Miniä nro 2 tulevat tietysti loistavasti juttuun, ovat kuin bestikset. Minä? No tullaan joo hyvin juttuun, Miniä nro 2 on yksi läheisimmistä ystävistäni. Mutta sen huomaa että me ollaan käymässä. Puoliso on perhettä, minä en. Vaikka kuinka yritän, hekin yrittävät, mutta joku siinä mättää. Välimatka luultavasti. Hauskat asiat joita suunnittelevat koskevat tietysti vain heitä. Minähän asun täällä. Heillä on yhteisiä tuttuja ja kavereita, yhteiset asiat. Minulla oli toki kivaa koko joulun, mutta tunsin kuitenkin itseni hieman yksinäiseksi. Yay. En koe olevani kotona oman perheeni luona, en kuulu joukkoon. Anoppila, no en minä oikein kuulu sitten sinnekään. Tämäkö on sitä juurettomuutta?

Uudenvuodenaatto olisi huomenna. Enkä ole oikein perillä että mitä hittoa sitä tehdään. Puoliso lupaili aiemmin työkaverilleen, että mennään sinne. Sitemmin tuli kutsu myös Kalkkuun, mutta en nyt saa Puolisosta taas irti, että mitä se on J:n kanssa suunnittellut. Miehet! "Katotaan sit, entiiä". Noh, minnekään en halua mennä ilman Puolisoani. Ja sitäpaitsi olen aivan totaalisen persaukinen, latasin bussikortin viimeisillä pennosillani (palkka ois perjantaina..) joten kaikenlainen yömatkustelu on poissuljettu. Ei varaa taksiin, ei edes bussin yömaksuun. Joten ellen halua kävellä Kalkusta Härmälään, koti on parempi vaihtoehto. Pääsisi torstaina sitten salillekin. Ei paskempi vaihtoehto.

The Curse

Joskus olisi kiva, jos olisi ammatti joka ei seuraisi minua kaikkialle. En aina jaksaisi lausetta "ota sakset mukaan". Joskus haluaisin, että ammattini olisi joku sellainen, ettei tarvitsisi tehdä töitä vapaalla. Pahinta tässä, että jengi ei oikeasti tajua sitä, että mulle se hiustenlaitto on työtä. Ajattelee, että koska se on heille niin kivaa ja rentouttavaa, että se on sitä myös mulle. Ei, se on työtä. Ei rentouttavaa, ei osa hauskaa viikonloppua.

Ideaali viikonloppuna rentoudun, pidän hauskaa enkä hipaisekaan saksia tai kampaa. Ikävä kyllä kaikki reissut Raisioon perheeni luo ovat työreissuja, ja samoin suuri osa reissuista Puolison perheen luo. Sitten ihmtelellään, että miksi en käy perheeni luona useammin. En vain jaksa tehdä aina vapaillani töitä.

Haluaisin hautautua kotiin Tampereelle, sillä olen sitten oman perheeni luona tai pohjoisessa Puolison perheen luona, aina joku odottaa multa hiustenleikkuuta "etsää vähän vois leikata?" ja kun kyseessä on perhe, en voi edes kieltäytyä. Vaikka muuten olisi kuinka kivaa, niin se fakta pilaa aika tehokkaasti kaiken, että joudun töihin. Aina. Kaikkialla. JA EN VITTU HALUA!

Luulin, että saksien "unohtaminen" ratkaisisi asian. Väärin. Isäni ei käynytkään parturissa kuten luulin, vaan päätti odottaa että tulen uudestaan käymään, jotta mulla on sitten mukava puolen vuoden kasvu-urakka edessäni. Eihän hän nyt halua kenenkään muun hiuksia leikkaavan, kun tytär kerta osaa. Ja on niin rentouttavaa sitten saunan jälkeen kun iltasella leikataan tukkaa. Väliäkö sillä, että minä tiedoistan joutuvani töihin lauantai-illalla kello yhdeksän. Mutta sehän on rentouttavaa ja kivaa - "Eikö ole kiva kun on ammatti, voi tehdä työtään vaikka missä ja koska".... EI! Pohjoisessa mun eteen lykättiin harrastelijasakset "kyllä se näillä sujuu, ei oo niin tarkkaa". No on. Mä en vain "klipsi sieltä täältä". Ja kun asiakas nostaa perseensä penkistä, kuka ne jäljet siivoo? No minäpä ne yleensä.

Mua taas vituttaa koko hiusala. Tuntuu että en saa hengittää asialta ollenkaan. Haluaisin vaihtaa alaa, tehdä jotain ihan muuta ja haudata koko hiuksiston. Ikävä kyllä tämä ongelma ei ammattia vaihtamalla parane. Kyky leikata hiuksia ei katoa ihan hetkessä, että vaikka olisin mikä, niin samat pyynnöt raikaisi korvissani silti. Ja aina just niiltä ihmisiltä, joille en vain voi sanoa ei olematta ihan järjettömän itsekäs kusipää. Ja yksikään ei näe sitä mun kantilta. Kukaan koskaan ei ole sanonut ymmärtävänsä mua tän harmituksen kanssa, jos olen asiasta puhunut. "No mutta ei kai se nyt noin iso asia ole? Sehän on pieni juttu vain. Ja perhettähän tässä ollaan, ajattele mitä ne on tehnyt sun eteen"  Kiitti. Tähän tekee mun oloni paremmaksi. Se on todella ahdistavaa, että ne tahot joille normaalisti voisin työmurheistani tai muista puhua, ovat nyt se ongelma, ne joille en asiasta voi puhua.

Ja kyllä. Mä aion vielä vaihtaa alaa. Jahka saan kerrottua Puolisolle. Mulla on oikeastaan jo haju, että mikä se voisi olla.

Rebirth

Psst. Tästä tulee sitten kilometripostaus.

Flunssa ei hellitä otettaan suosiolla, kröhin ja niistän yhä. Ääni on käheä ja liikkumaan ei vieläkään uskalla. Pyhpöh.

Piti tänään nähdä hierojaystävää Hervannasta vohvelikahvilan merkeissä, mutta ei taas mennyt ihan niinkuin piti. Pääsin töistä neljältä, treffit oli viideltä. Tyyppi laittaa viestiä, että myöhästyi bussista ja myöhstynee vähän. Ok, ei siinä mitään, alkuperäinen 30 min venaaminen vaihtui 50 minuutiksi. Onneksi on keskustan kaupat viihdykkeenä. Kävin Cals Ohlsonilla ostamassa keittiöveitsiä ja pyörin Henkkiksellä "ikkunaostoksilla". Kulutettuani tunnin, suuntasin pysäkille kaveria vastaan. Jonkin ajan kuluttua sain kuitenkin viestin, että bussi ei tullut, ja on yhä Hervannassa. Ookoo... minä vähän flunssainen, siihen mennessä jo nälkäinenkin olin tappanut kaupungilla aikaa jo tunnin verran, ja pitäisi vielä varrota uudet 30 min? Not so good. Peruin homman ja hyppäsin kotibussiin. Kaveri oli pettynyt, ja ymmärrän sen. En ihan tiedä ymmäriskö hän mun pointtia, että alkuperäinen 30 min vartoominen on ihan eri kuin puolitoista tuntia. Puoli tuntia ei ole aika eikä mitään. Mutta puolitoista tuntia yhteen soittoon on liikaa. Olisin tietysti heti suunnannut vaikka syömään jonnekin jos bussisotku olisi ollut tiedossa. Tuntuu kuitenkin, että tyyppi on mulle nyt vähän vihainen. No olkoot, olen silti tyytyväinen päätökseeni lähteä kotiin.

Muutoin elämääni ei taas kuulu mitään ihmeempää. Sain firmani viimeiset kirjanpitojutut hoidettua, valitettavasti vaan kirjanpitäjä varmaan muistaa minua vielä laskulla. Verottajallekin pitäisi vielä pulittaa sievoinen summa, mutta ilmeisesti ensivuonna olisi tulossa komea potti takaisin.

Tuntuu että henkinen toipuminen kaikesta tästä muutoksesta on yhä kesken. Olen ollut uudessa työssäni nyt reippaat kaksi kuukautta, tottunut työhöni, mutta en siltikään ole vielä tottunut itse ajatukseen, että olen siellä töissä. En ole tottunut arkeeni. Härmälään on tavallaan kotiutunut, ja tavallaan en. Tunnen paikkoja jo paremmin, mutta eihän tämä vielä koti ole.

Jotenkin tämä palkoilliseksi paluu herätti muistot koulun duuniajoista tosi voimakkaasti. En yrittäjäaikoina nähnyt unia tai koulun paineet eivät palanneet mieleeni, mutta nyt... näen toistuvasti painajaisia siitä ajasta, kun olin koululla töissä. Heräilen öisin siihen paniikinomaiseen tunteeseen, että on kirjallisia töitä tarkistamatta, siihen paniikkiin että työasiat ovat kuralla. Ja minä en ikinä muutoin näe painajaisia. Kaikissa muissa tapauksissa voin hallita uniani, mutta en tässä. Yksikin sähköposti tai yhteydenotto joltain koulun tyypeistä aiheuttaa minussa lähes paniikkihäiriön omaisia oireita. Sitä ahdistusta ei voi sanoin kuvailla!

Jännä, että pieleen menneet firman raha-asiat eivät tuo samanlaista tunnetta. Ehkä siksi, että siinä asiassa sain läheisten tukea, ja siitä suosta on jo melkein noustu, ja se oli oma asiani. Koulusta pääsin eroon, mutta se paska jota sain siellä kokea, se henkinen taakka, se paska joka mun päälle aina lyötiin, se ei ollut itse aiheuttamaani. Se kaikki paska oli jonkun muun muhun suuntaamaa, jos yritin päästä eroon, niskaan tuli lisää paskaa. Koulun tyypit ovat lisäilleet mua ties mihin sosiaalisen median verkostoihin. On laitettu ystäväksi facessa, seurataan twitterissä ja linked-in pyyntökin on tullut. Faceen hyväksyin, mutta muualle en. En kehdanut torpata niitä facessa kun kerta näennäisesti ollaan väleissä kuitenkin. Ei ne siellä tiedä mitään tästä että miten voimakkaasti ex-pomon tyrannius muhun vaikutti.

Multa kollega kysyi alkuviikosta, että voisinko palata koululle töihin. Vastasin, että harkitsisin asiaa n. 8000 kuukausipalkasta, mutta yhtään pienemmästä summasta edes ajattelisi asiaa. Enkä tuostakaan välttämättä vielä suostuisi. Totuus kai enemmänkin on, että ennemmin ammun itseni, kuin menen sinne enää koskaan. En halua edes kävellä yliopistonkatua! En tajua kyllä, että miksi ne haluaa olla mun kanssa tekemisissä ees sosiaalisessa mediassa. Tyypit kuitenkin väittää mua kyselleille asiakkaille, että oon muuttanut Ouluun. Ja ihan hyvin tietävät että missä asun. Asiakkaita on nimittäin randomilla eksynyt mun nykyiseen paikkaan, ja olleet aika yllättyneitä.

Ja tämä henkinen myllerrys tän asian kanssa vie mun voimat. Ulkoisesti olen ok, jaksan käydä töissä ja olla normaali asiakkaiden kanssa. Mutta olen poikki henkisesti. Oli harvinaista minulta edes yrittää tänään jotain sosiaalista elämää. Koska yritän uusiksi? Ei hajua. Haluan nähdä kyllä ystäviä, ei siitä ole kyse. Rakastan kaikkia ystäviäni, mutta henkisesti olen paskana. Ja viimeinen vuosi on muuttanut mua ihmisenä aika tavalla.

Tiedän sen ihan hyvin itsekin. Ja ehkä siitä syystä osa vanhoista ystävistäni on kaikonnut näköpiiristä. En ole niin puhelias mitä ennen. Olen suorempi kuin ennen, helvetin paljon kyynisempi ja sarkastisempi. Tietyllä tapaa olen positiivisempi, uskon tulevaan ja tiedän selviytyväni vaikka ja mistä, mutta esim. yrittäjyyttä ja Suomen taloustilannettä miettien olen ihan jäätävän pessimistinen. (Jos mulla ois eri ala, olisin muuttanut pois Suomesta ihan salamana. Mutta ei kampaaja saa töitä ulkomailta.) Kammoni väenpaljoutta kohtaan on pahempi mitä ikinä. Tähän asti esim. yökerho on ollut ihan mieluisa paikka käydä. Nyt en haluaisi, liikaa porukkaa! Nykyään nautin eniten kotona olosta, Puolison seurasta, kissoistani, elokuvista, sarjoista, kirjoista, ihanan autuaasta joutenolosta. Materia on menettänyt mun maailmassa täyden merkityksensä. Pidän huolta ulkonäöstäni vain siksi, että turhamainen puoleni haluaa minun yhä näyttävän kauniilta. Mutta näytän siltä vain mennessäni julkisille paikoille. Sanoin Puolisollekin, että se ihminen joka lähtee aamulla töihin, on ihan eri näköinen mitä se nainen, joka viettää kotona vapaapäivää. Sääli että Puoliso näkee sen kotimenninkäisen, ei sitä kaunista naista joka käy töissä. Tuntuu, että tein ihan oikean päätöksen, etten vietä bileitä synttäreinäni. En kestäisi niin isoa sosiaalista tilannetta. Halu nähdä ystäviä on onneksi tallella. On ihmisiä, jotka mielelläni tapaisin. Siitä ei ole kyse. Pitää vain olla sellainen päivä, että kykenen siihen.