Far from Home

En tahdo puhua viikonlopusta. Pelkkä ajattelukin saa mut kaipaamaan jotain, jota en just nyt voi saada. Liian kivaa. Liian kotoisaa ja mukavaa.

Töihin paluu keljutti tiistaina ihan kunnolla. Mitenkäs muutenkaan hienon "loman" jälkeen. Nyt kuitenkin on jo vähän toivuttu entiselleen, arki maistuu taas. Kuukausi menee kuitenkin nopeasti, joulunahan me mennään pohjoiseen taas. Ja ollaan tiistai illasta sunnuntaihin asti!

Vihaan marraskuuta, mutta mun mielialaa kohentaa yhä parantuva rahatilanne. Taloudellinen kurimus ja ahdinko on tosiaan ohi. Suunnittelen talouttani huolella, ja olen jo lyhentänyt velkaani erinäisille tahoille (visa, opintolainat...) ihan kiitettävästi. Ja mun tilannehan on siis alunalkaenkin ollut aika hyvä, kun velkaa on tasan pankille ja suuri osa opintolainaa. Mulla on luottotiedot tallella, ei verovelkaa tai muuta sellaista. Yrittäjyys itsessään ei jättänyt mitään ylimääräistä velkaa. Heinäkuuhun mennessä saan maksettua visalaskuni kokonaan pois. Oli iiiiso virhe moinen kortti ikinä edes hyväksyä. Nyt tilasin tiliini visa electronin, ja hautaan debit/credit -kortin pöytälaatikkoon tasan autonvuokrausta varten. Tuntuu aivan mahtavalta tuijotella budjettia ja tajuta, että pärjäisin jälleen yksinkin. Olen itsenäinen nainen, en mielelläni tukeudu yhtään keneenkään. Parisuhteessakin mulle on tärkeää, että siitä huolimatta pärjäisin itsekin. En halua olla riippuvainen. Olen kuitenkin superonnellinen, että minulla on Puoliso. Pärjäisin itsekin, mutta minun ei tarvitse.

Meillä on taas yhteisiä tavotteita. Minä pienennän velkaani, jotta saadaan joskus asuntolaina. Puoliso säästää Oulua varten. Jo kesällä tilanne on huomattavasti parempi. Osuuspankin osuus opintolainasta on maksettu, visa maksettu, jäljellä vain Nordea. Muutetaan Ouluun, jahka taloustilanne on tarpeeksi kohentunut ja jahka työtilanne näyttäisi siltä. Oulusta tai Muhokselta voisi sitten jokskus hamaassa tulevaisuudessa ostaa kämpän.

Mulla on hieman talvilomaakin, ajateltiin koittaa sitä mission impossiblea saada lomat samaan aikaan sitten kevättalvesta. Voitaisiin lähteä  - ylläripylläri - Ouluun ja Vaalaan.

Asiasta pihviin. Eräs asia ihmettyttää ja ärrrsyttää. Nimittäin Avioliitto vs Avoliitto - juttu. Ollaan asuttu yhdessä kahdeksan vuotta. Talvella yhteistä taivalta tulee täyteen yhdeksän vuotta. Silti, äitini ja erinäiset asiakkaat jaksavat muistuttaa yhä uudelleen, että en voi kutsua Puolisoa Miehekseni, kun ei kerta olla naimisissa. Korjaa sanomisiani että "Poikaystävä!" jos erehdyn sanomaan että "mieheni". Jahas. Eli jos ei ikinä mennä naimisiin, mulla on vielä kuusikymppisenäkin poikaystävä? Missä kohtaa on oikeus kutsua Avomiestään tittelillä "mun mies"? Onko siihen ikäraja? Tuntuu pöljältä että on seurustellut melkein vuosikymmenen, asunut yhdessä abouttiarallaa saman verran ja kutsua toista "poikaystäväksi", aivan kun oltaisi jotain 14-vuotiaita, tai seurusteltu jotain pari kuukautta. Ja pöljältä tuntuu senkin puolesta että tuo "Poika" täyttää tän kuun lopussa 33 vuotta. Että sellanen poika, kulkee kohti neljääkymppiä. Äidille perustelin tuota "mieheni" -nimitystä juuri sillä, että ollaan avoLIITOSSA ja avoPUOLISOITA. Mulla on AvoMIES, joten voinen kutsua kumppaniani tittelillä mun mies.

Onko niillä rekistereillä ja sillä ylimääräisellä i-kirjaimella niin iso merkitys? Meidän arjessa se vihkimys ei tekisi yhtään mitään eroa. Poistaisi yhden nimen ovesta ja pistäisi mut kortinvaihtorumbaan? Sikälimikäli niin haluaisin, saattaisinhan pitää mukavan harvinaisen sukunimeni. Olenhan suomessa uniikki tapaus (Jepjep, yhäkin, vaikka vaihdoin mummonimeni Emiliaksi vuosi sitten). I-kirjaimen lisääminen avoliittoomme ei toisi oikeastaan mitään muutosta. Ehkä joskus sitten ikääntyessä jos pitää jotain perimisiä miettiä, mutta toistaiseksi ei niin mitään. Meillä on kuitenkin ilmankin renkuloita aikomus viettää elämämme yhdessä. Meillä on tulevaisuudensuunnitelmia ja elämme ihan samanlaista elämää kuin avioliitossa olevat paritkin. Taloutemme on yhteinen, emme kalkuloi kauppalaskuja tai muuta sellaista. Ehkä siis voin nimittää Puolisoa yhä Puolisoksi tai Miehekseni. Minullahan on Liitto. Minä olen Avovaimo. Me ollaan Puolisoita, ei siihen ylimääräisiä kirjaimia tai rekistereitä tarvita.