One for Sorrow

Arki on astunut jälleen kehiin, mutta nautin kovin loman joka sekunnista.

Ajelut sujui leppoisasti, ruuhkaa ei juuri ollut suuntaan tai toiseen. Perillä oltiin aattoyönä yhden hujakoilla, peti kutsui ihan samantien. Aatto meni mukavasti kokkaillessa, kuulumisien vaihdossa ja rentoutuessa. Saunottiin savusaunassa, syötiin itsemme palloiksi ja juotiin minttukaakaota. Joulupäivänä vierailtiin hautausmaalla, käytiin anopin kanssa kävelyllä ja illasta nautittiin hieman alkomahoolia. Paikallisesta baaristahan me itsemme sitten löydettiin, appi onneksi toimi kuskina. Sunnuntaina sitten aamusta ajeltiin takaisin Tampereelle, minä hieman ristiriitaisissa tunnelmissa.

Tähän asti olen about parkunut poislähtöä, halunnut jäädä samantien sinne. Tällä kertaa... No en oikein tiedä. Sen huomaa, etten kuulu joukkoon. Anoppi ja Miniä nro 2 tulevat tietysti loistavasti juttuun, ovat kuin bestikset. Minä? No tullaan joo hyvin juttuun, Miniä nro 2 on yksi läheisimmistä ystävistäni. Mutta sen huomaa että me ollaan käymässä. Puoliso on perhettä, minä en. Vaikka kuinka yritän, hekin yrittävät, mutta joku siinä mättää. Välimatka luultavasti. Hauskat asiat joita suunnittelevat koskevat tietysti vain heitä. Minähän asun täällä. Heillä on yhteisiä tuttuja ja kavereita, yhteiset asiat. Minulla oli toki kivaa koko joulun, mutta tunsin kuitenkin itseni hieman yksinäiseksi. Yay. En koe olevani kotona oman perheeni luona, en kuulu joukkoon. Anoppila, no en minä oikein kuulu sitten sinnekään. Tämäkö on sitä juurettomuutta?

Uudenvuodenaatto olisi huomenna. Enkä ole oikein perillä että mitä hittoa sitä tehdään. Puoliso lupaili aiemmin työkaverilleen, että mennään sinne. Sitemmin tuli kutsu myös Kalkkuun, mutta en nyt saa Puolisosta taas irti, että mitä se on J:n kanssa suunnittellut. Miehet! "Katotaan sit, entiiä". Noh, minnekään en halua mennä ilman Puolisoani. Ja sitäpaitsi olen aivan totaalisen persaukinen, latasin bussikortin viimeisillä pennosillani (palkka ois perjantaina..) joten kaikenlainen yömatkustelu on poissuljettu. Ei varaa taksiin, ei edes bussin yömaksuun. Joten ellen halua kävellä Kalkusta Härmälään, koti on parempi vaihtoehto. Pääsisi torstaina sitten salillekin. Ei paskempi vaihtoehto.

Matter of Time

Lahjat ostettu, tänään ne paketoidaan. Puolison lahja on jo paketissa. Höpötettiin lahjapiiloista, ja sanoin, että lahjat pitää piilottaa sinne, minne toinen ei koskaan katso. Puoliso kysyi että "Ai, onko mun lahja sitten likapyykkikorin pohjalla?" :D

Tein koe-erän lanttulaatikkoa, joulupöytäversion tekeminen on sitten edessä tänään. Olen joo tehnyt kyseistä laatikkoa onnistuneesti ennenkin, mutta nyt kun olisi tarkoitus tuotosta jonkun muunkin syödä, niin haluan sen onnistuvan. Uunimmekin on normiuunia tehokkaampi (ei hajuakaan että miksi, mutta jos paistan jotain siellä "ohjeen mukaisen ajan" niin tuotos palaa), en halua polttaa laatikkoa.

Tänään olisi edessä töitä ensin 7 h, sitten intensiivistä pakkaamista, lanttulaatikkoa ja siivoamista. Alunperin töissä piti olla 9h, mutta käytin ylityötuntejani aiempaan kotiiinpääsyyn. Pomo kovin toivoisi, että haluaisin ennemmin lähteä huomenna aikaisin. Mutta en, sillä auton haku on kello 17. Puolisokin on töissä, en hyödy aiemmasta kotiinlähdöstä yhtään mitenkään. Pikemminkin ikävää, että jos pääsen joskus kahden-kolmen korvilla.

Huomenna autonhaun jälkeen kotiin hakemaan laukut ja kissat, kahvit keittää ja ehkä syödä jotain. Matkaan olisi tarkoitus päästä just niin pian mitä mahdollista. Palataan Tampereelle sunnuntaina. Mutta en vielä halua ajatella Joulun jälkeistä aikaa. Ensin viisi päivää ihanaa lomaa <3

Song of the Storm

Jännää. Tilastollisesti mun blogissa käydään eniten Ranskasta käsin. Siis reippaasti Suomeakin enemmän. Joo, käytän otsikoissa biisien nimiä (oliko ylläri jollekin?) Mutta en ole sanaakaan ranskaa ikänä tässä blogissa maininnut, en vain tajua. :D Voi tietysti olla joku Bottikin, mutta hämmentävää silti.

Olen näin joulun alla ollut yllättävänkin sosiaalinen. Onneksi, sillä jokainen kerta on ollut mukavaa, vaikka alkuunsa ahdistaisikin ja kiroiluttaisi ulosmeno. Itsenäisyyspäivänä ulkoilin Veljeni kanssa. Tutustuin paremmin Veljen tyttöystävään, tosi mukava mimmi, ja pariin Veljen kaveriin. Tyypin ystäväpiiri on valtava, ja tuntuu etten ikänä tapaa uudestaan niitä ihmisiä joiden kanssa liikutaan ulkona kun olen siellä. Vietettiin mukavaa aikaa Koulussa (baari Turussa). Porukkaa oli vain tuohon aikaan pikkujouluja viettämässä niin tehokkaasti, että jatkoklubi jäi sillä kertaa välistä.

Viimeviikonloppuna Puolisolla oli pikkujoulut työporukkansa kanssa, ja mun alkuperäinen ajatus oli istua kotona ja katsoa Bones-sarjaa jenkkilän netflixistä (Kokeilkaa cromeen Hola -lisäriä, voi vaihtaa maata ja kattoa vaikka minkä maan netflixiä). Päätin kuitenkin hörppiä pari lasia viiniä, ja Neiti J:n kysellessä kaljalle yhdessä miehekkeensä Mr E:n ja Lahti-vieraan Mr J:n kanssa, niin minähän menin. Istuttiin yksillä ensin Tiikerihaissa, josta suunnattiin Jack the Roosteriin. Ja hauskaa oli. Pariskunta J & E ovat kyllä mainiota seuraa, tarkoitus olisi mennä heille kahville huomenissakin.

Lahjat on yhtä vaille ostettu, menen perjantaina hakemaan sen viimeisenkin. Tiistaina sitten töiden jälkeen autoilemaan ruuhkaan ja kohti Vaalaa. Ja joulua en perkele laihduta.

All these lies

Havahduin tänään erääseen asiaan.

Pohdin jokunen kuukausi ihan lääkärin kautta tuota väsymyksen tunnettani. Kilppariakin epäiltiin, mutta verenkuva ei antanut mitään sen kummempaa vastausta. Olen siitäkin maininnut useampaan kertaan, että miten aika tarkalleen vuosi sitten romahdin, kun tajusin että millaiseen suohon olen yritykseni kanssa joutunut/itseni saanut.

Aiemmin mietin, että tarvitsen varmastikin vain lomaa. Nojoo, kivahan tuo olisi, mutta ei sellaista lomaa olekaan mistä ei masentaisi palata takaisin arkeen. Anteeksi mitä? Että mikään maailman loma ei auttaisi, kun se kuitenkin loppuu joskus? Se havahdutti miettimään, että mistä minä oikeastaan nautin. Että jos saisin "täydellisen elämän" ilman mitään rajotteita, niin mitä minä ajallani tekisin? En sitten keksinyt. Niin mitään. Siis en yhtään mitään.

Jäin pohtimaan alaani. Olen pistänyt vähän kaamoksen ja joulukiireen piikkiin sen, että asiakkaat tuntuvat olevan vähän "rasite" töissä. Miten toivoisi sen jonon vain katoavan, ja miten jotenkin kuvittelen, että jokainen sisään astellut asiakas on juuri minun vastuullani. Ööh, asiakas on se työ? Me ollaan työyhteisö, en voi ottaa henkilökohtaista painetta koko firman pyörimisestä? Jos tulee mitään kritiikkiä työstäni, olen valmis iskemään irtisanomislaput tassuun ja hoen itselleni saman tien että oon paska ja lahjaton kampaaja. Oon väärällä alalla kun oon vähän tämmönen.

Johtopäätös: en nauti oikeastaan mistään, en haluaisi tehdä about yhtään mitään. En edes pelkästään olla vain, sillä sehän on tylsää. En haluaisi oikeastaan sosialisoidakaan, kotiin hautautuminen kiinnostaa enemmän. Ruoka ei oikein maistu, mitään ei tee mieli, mutta energian puutteessa sitä lappaa napaansa jotain. En koe olevani hyvä oikeastaan missään, en erityisen kaunis tai viehättävä, ihmisenä lähinnä rasittava, en haluaisi olla edes itse itseni kanssa tekemisissä. Luulen olevani älykkäämpi mitä olen, ja olen harvinaisen vakuuttunut että työkaverini eivät voi sietää minua. Itseasiassa olen jokseenkin vakuuttunut että suurin osa ihmisistä on tekemisissä kanssani vain siksi, että Puoliso on niin hyvä tyyppi. Keskivartaloltaan pyöreä, keski-ikää lähenevä nainen, jossa ei ole sitten mitään erityistä. Ei mun kilpirauhasessa vikaa ole, mulla taitaa olla masennus. Ja koska tätä on ollut ilmassa jo kesästä asti, en usko kaamoksenkaan olevan ainakaan yksin syypää. Se romahdus vuosi sitten, yrityksen lopettaminen ja siihen liittyvä henkinen paine saattoi sitten laukaista masennuksen.

Lueskelin aiheesta vähäsen, sillä masennus on mulle sangen vieras asia. Ok. Lekurille tai psykiatrille voisi olla asiallista mennä, varsinkin pitkissä ja vakavissa tapauksissa, mutta itsehoidollakin voi päästä jo jonnekin. Mitä mun sitten kai kannattaisi tehdä? Ei saisi eristäytyä muista. Hups, pitää kai tosiaan aktivoitua ihmisten suhteen. Rutiinit, terveelliset elämäntavat ja liikunta tekee hvyää. Kääntää ajatusmalliaan positiivisempaan suuntaan, askel askeleelta. Meditaatiota. Kirkasvalolamppu kaamosaikaan. Ok. Kuulostaa ihan hyvältä. Jos edes yrittäisin. Askel askeleelta.

The Curse

Joskus olisi kiva, jos olisi ammatti joka ei seuraisi minua kaikkialle. En aina jaksaisi lausetta "ota sakset mukaan". Joskus haluaisin, että ammattini olisi joku sellainen, ettei tarvitsisi tehdä töitä vapaalla. Pahinta tässä, että jengi ei oikeasti tajua sitä, että mulle se hiustenlaitto on työtä. Ajattelee, että koska se on heille niin kivaa ja rentouttavaa, että se on sitä myös mulle. Ei, se on työtä. Ei rentouttavaa, ei osa hauskaa viikonloppua.

Ideaali viikonloppuna rentoudun, pidän hauskaa enkä hipaisekaan saksia tai kampaa. Ikävä kyllä kaikki reissut Raisioon perheeni luo ovat työreissuja, ja samoin suuri osa reissuista Puolison perheen luo. Sitten ihmtelellään, että miksi en käy perheeni luona useammin. En vain jaksa tehdä aina vapaillani töitä.

Haluaisin hautautua kotiin Tampereelle, sillä olen sitten oman perheeni luona tai pohjoisessa Puolison perheen luona, aina joku odottaa multa hiustenleikkuuta "etsää vähän vois leikata?" ja kun kyseessä on perhe, en voi edes kieltäytyä. Vaikka muuten olisi kuinka kivaa, niin se fakta pilaa aika tehokkaasti kaiken, että joudun töihin. Aina. Kaikkialla. JA EN VITTU HALUA!

Luulin, että saksien "unohtaminen" ratkaisisi asian. Väärin. Isäni ei käynytkään parturissa kuten luulin, vaan päätti odottaa että tulen uudestaan käymään, jotta mulla on sitten mukava puolen vuoden kasvu-urakka edessäni. Eihän hän nyt halua kenenkään muun hiuksia leikkaavan, kun tytär kerta osaa. Ja on niin rentouttavaa sitten saunan jälkeen kun iltasella leikataan tukkaa. Väliäkö sillä, että minä tiedoistan joutuvani töihin lauantai-illalla kello yhdeksän. Mutta sehän on rentouttavaa ja kivaa - "Eikö ole kiva kun on ammatti, voi tehdä työtään vaikka missä ja koska".... EI! Pohjoisessa mun eteen lykättiin harrastelijasakset "kyllä se näillä sujuu, ei oo niin tarkkaa". No on. Mä en vain "klipsi sieltä täältä". Ja kun asiakas nostaa perseensä penkistä, kuka ne jäljet siivoo? No minäpä ne yleensä.

Mua taas vituttaa koko hiusala. Tuntuu että en saa hengittää asialta ollenkaan. Haluaisin vaihtaa alaa, tehdä jotain ihan muuta ja haudata koko hiuksiston. Ikävä kyllä tämä ongelma ei ammattia vaihtamalla parane. Kyky leikata hiuksia ei katoa ihan hetkessä, että vaikka olisin mikä, niin samat pyynnöt raikaisi korvissani silti. Ja aina just niiltä ihmisiltä, joille en vain voi sanoa ei olematta ihan järjettömän itsekäs kusipää. Ja yksikään ei näe sitä mun kantilta. Kukaan koskaan ei ole sanonut ymmärtävänsä mua tän harmituksen kanssa, jos olen asiasta puhunut. "No mutta ei kai se nyt noin iso asia ole? Sehän on pieni juttu vain. Ja perhettähän tässä ollaan, ajattele mitä ne on tehnyt sun eteen"  Kiitti. Tähän tekee mun oloni paremmaksi. Se on todella ahdistavaa, että ne tahot joille normaalisti voisin työmurheistani tai muista puhua, ovat nyt se ongelma, ne joille en asiasta voi puhua.

Ja kyllä. Mä aion vielä vaihtaa alaa. Jahka saan kerrottua Puolisolle. Mulla on oikeastaan jo haju, että mikä se voisi olla.