Havahduin tänään erääseen asiaan.
Pohdin jokunen kuukausi ihan lääkärin kautta tuota väsymyksen tunnettani. Kilppariakin epäiltiin, mutta verenkuva ei antanut mitään sen kummempaa vastausta. Olen siitäkin maininnut useampaan kertaan, että miten aika tarkalleen vuosi sitten romahdin, kun tajusin että millaiseen suohon olen yritykseni kanssa joutunut/itseni saanut.
Aiemmin mietin, että tarvitsen varmastikin vain lomaa. Nojoo, kivahan tuo olisi, mutta ei sellaista lomaa olekaan mistä ei masentaisi palata takaisin arkeen. Anteeksi mitä? Että mikään maailman loma ei auttaisi, kun se kuitenkin loppuu joskus? Se havahdutti miettimään, että mistä minä oikeastaan nautin. Että jos saisin "täydellisen elämän" ilman mitään rajotteita, niin mitä minä ajallani tekisin? En sitten keksinyt. Niin mitään. Siis en yhtään mitään.
Jäin pohtimaan alaani. Olen pistänyt vähän kaamoksen ja joulukiireen piikkiin sen, että asiakkaat tuntuvat olevan vähän "rasite" töissä. Miten toivoisi sen jonon vain katoavan, ja miten jotenkin kuvittelen, että jokainen sisään astellut asiakas on juuri minun vastuullani. Ööh, asiakas on se työ? Me ollaan työyhteisö, en voi ottaa henkilökohtaista painetta koko firman pyörimisestä? Jos tulee mitään kritiikkiä työstäni, olen valmis iskemään irtisanomislaput tassuun ja hoen itselleni saman tien että oon paska ja lahjaton kampaaja. Oon väärällä alalla kun oon vähän tämmönen.
Johtopäätös: en nauti oikeastaan mistään, en haluaisi tehdä about yhtään mitään. En edes pelkästään olla vain, sillä sehän on tylsää. En haluaisi oikeastaan sosialisoidakaan, kotiin hautautuminen kiinnostaa enemmän. Ruoka ei oikein maistu, mitään ei tee mieli, mutta energian puutteessa sitä lappaa napaansa jotain. En koe olevani hyvä oikeastaan missään, en erityisen kaunis tai viehättävä, ihmisenä lähinnä rasittava, en haluaisi olla edes itse itseni kanssa tekemisissä. Luulen olevani älykkäämpi mitä olen, ja olen harvinaisen vakuuttunut että työkaverini eivät voi sietää minua. Itseasiassa olen jokseenkin vakuuttunut että suurin osa ihmisistä on tekemisissä kanssani vain siksi, että Puoliso on niin hyvä tyyppi. Keskivartaloltaan pyöreä, keski-ikää lähenevä nainen, jossa ei ole sitten mitään erityistä. Ei mun kilpirauhasessa vikaa ole, mulla taitaa olla masennus. Ja koska tätä on ollut ilmassa jo kesästä asti, en usko kaamoksenkaan olevan ainakaan yksin syypää. Se romahdus vuosi sitten, yrityksen lopettaminen ja siihen liittyvä henkinen paine saattoi sitten laukaista masennuksen.
Lueskelin aiheesta vähäsen, sillä masennus on mulle sangen vieras asia. Ok. Lekurille tai psykiatrille voisi olla asiallista mennä, varsinkin pitkissä ja vakavissa tapauksissa, mutta itsehoidollakin voi päästä jo jonnekin. Mitä mun sitten kai kannattaisi tehdä? Ei saisi eristäytyä muista. Hups, pitää kai tosiaan aktivoitua ihmisten suhteen. Rutiinit, terveelliset elämäntavat ja liikunta tekee hvyää. Kääntää ajatusmalliaan positiivisempaan suuntaan, askel askeleelta. Meditaatiota. Kirkasvalolamppu kaamosaikaan. Ok. Kuulostaa ihan hyvältä. Jos edes yrittäisin. Askel askeleelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti