Toinen työviikko takana, ja olen yhä sitä mieltä että on kivaa <3
Nokian liike on varsin mukava. Perjantai ratkesi juuri siten, että vaihdttiin Lietsu Nokiaan. Piti mennä fillarilla, mutta koska sade, niin lahjoin pienestä bensarahasta työkaverin kuskaamaan. Pääsin etenemään harjoittelusta aidoksi työntekijäksikin. Tai ainakin asiakaspalvelun osalta. Tittelini taitaa olla harjoittelija just niin kauan, kunnes suoritan kokeen. Jep, meillä on koe uusille työntekijöille koulutuksessa opituista asioista. Sen jos vielä suorittaisi. Niin, ja pitäisi huolen että noudatan jatkossakin konseptia. Petrata pitää ehdottomasti myynnissä ja jäsenyyssuosittelussa. Keskityn niin valtavasti leikkaamiseen ja asiakaspalveluun, että tuppaa se myyntipuoli unohtumaan. On kuulemma jokseenkin luonnollista näin alkuvaiheessa. Ehkä se siitä.
Asiasta kukkaruukkuun. Tajusin perjantaina, että vihaan yhä ihan tolkuttomasti sitä, että olen riippuvainen jostain toisesta. Luulin nimittäin toipuneeni siitä, mutta tuntuu, että olen melkeen pahempi mitä ikinä. Vihaan sitä, että en pärjää itse, että tarvitsen jonkun apua johonkin. Kun tajusin perjantain kelin olevan onneton, ettei pyörällä pääse/kannata mennä, oikeasti harkitsin sitä taksia. Maksavani n. 50 euroa työpäivästä. Ja ihan siksi, ettei tarvitsisi vaivata toisia, olla toisesta riippuvainen. Enemmän se on sitä, etten halua vaivata ketään. En halua olla avuton tai vaivaksi. Samalla lailla kun mun pitää oppia kaikki heti, onnistua kaikessa just heti kerrasta, niin mun pitää myös pärjätä kaikessa omillani. Mulla on tosi usein suunnitelmat a, b ja c, jos johonkin liittyy useampi ihminen. Sellai vaihtoehtoja, että jos suunnitelma a jonkun muun kanssa kusee, niin on aina b ja c ihan itsekseni. Ja kyllä, jopa parisuhteessa. Ollaan oltu Puolison kanssa yhdessä tasan 9.5 vuotta. Miltei vuosikymmen, ja yhä mulla on plan b. Jos Puoliso jättäisi, niin että mitä teen, minne menen, miten pärjään jne. Luulenko sitten että tarvitsen varasuunnitelmiani? En. Meidän suhde on varsin kunnossa, ei meille mitään tapahdu. Mutta plan B on aina oltava. Ja osaatteko muuten yhtään arvata, että miltä tuntuu, kun asiat eivät menekään "suunnitelmieni" mukaan? Sillä eiväthän ne yleensä mene. Aiemmin velloin "epäonnistumisessani", nyt luon aika nopeasti muuttuneiden tilanteiden pohjalta uusia suunnitelmia D, E ja F. Joo, se ammattiauttaja vois olla hyvä.
Ja nyt tämä perfektionismini multihuipentuma päähänpinttymäni joutuu tosi koetukselle, sillä meillä on menossa yhteinen rahansäästösuunnitelma, joka asettaa mut tavallaan vähän riippuvaiseen asemaan. Menossa on kuukausi nro 1, ja vietävä mikä päänsisäinen taistelu on käynnissä. Joo, kaikki etenee suunnitelman mukaan. Kaikki on ok, mutta varjelkoon miten mua ahdistaa, kun ei ole plan B, on vain tämä toteutettava A, ja siinä ollaan me molemmat. Me. Ei minä, vaan Me. Ei mulla oikeasti ole hätää, kaikki on juuri hyvin. Mutta vietävä on vaikea tärkeässä asiassa antautua yhden suunnitelman varaan. Kun ei voi tai auta miettiä entä jos. Ja tarkennuksena, että kyse on ihan säästämisestä, ei mistään riskialttiista jutusta. Miten sekaisin voin oikein olla, kun säästäminenkin ahdistaa mua, jos sitä tehdään Me yksikkönä, eikä Puoliso ja Minä kumpikin erikseen itsenäisesti. Luotan Puolisooni, mun Kallioni. Siitäkään ei ole kyse. En tajua että mikä mut tekee näin neuroottiseksi, mikä on, että mun on kaikessa oltava niin vitun itsenäinen. Perfektionisti olen ollut aina, tai siis niin kauan kuin muistan, ja tiedän about mistä se johtuu, mutta miten vitussa se vain pahenee, vaikka kovin yritän päästä siitä eroon!
Olen tajunnut hiljakkoin myös sen, että vaikka luulin aiemmin haaveilevani ja toivovani naimisiin menoa, niin todellisuudessa se on vähän ahdistava ajatus. Koska siinä jos missä ollaan todellakin Me, ja on vain se plan A. Yksikkö. Koen että ollaan sitä näinkin, mutta jotenkin ajatus siitä virallisesta paperista/sormuksista/sinetistä on vähän ahdistava. Enkä todella tiedä, että voinko ikänä "heittäytyä" mihinkään sillätavoin. Luopua mun kuvitteellisesta itsenäisyydestäni. Eihän sitä itsenäisyyttä mikään sinetti, paperi tai sormus vie, mutta jotenkin siltä se tuntuu ajatuksena. Ai että oon kyllä sekaisin. Onneksi sentään tajuan sen itsekin :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti