Candle in the wind

Reissusta kotiuduttu, ja pahin väsykrapulakin on jo ohi. Mutta mukavaa oli! Suunnattiin siis perjantaina nenumme kohti Helsinkiä ja serkkuni ja sen sulhasen kämppää. Mentiin paikalle jo perjantaina ihan käytännön syistä, minä kun tein kaason ja morsiamen meikit ja niitä piti olla tekemässä jo aamu ysiltä. Perjantai-iltaa vietettiin saunan ja pizzan parissa, mutta unille mentiin aika aikasin, pitihän sitä lauantaina jaksaa juhlia! Aamusta suunnattiin morsiamen kanssa kohti Ruoholahdessa sijaitsevaa kampaamoa, jossa tehtiin kampaukset ja minä meikit. Aikataulu oli mukavan rento, ja meillä oli ihan mukava aamupäivä. 

Puoliltapäivin mentiin hääpaikalle vaatteidenvaihtoon ja valmisteltiin morsian hääkuvauksiin. Tilaisuus alkoi pienellä vihkiseremonialla, jatkui juomilla, laululla ja hyvällä ruualla. Sukua tuli nähtyä, oma kummitätini ei edes tunnistanut minua, sen verran kauan viime visiitistä on. Häät olivat kovin meidän suvullemme tyypilliset juhlat, juotiin, laulettiin juomalauluja ja syötiin pitkin iltaa hyvää ruokaa. 

Jatkoille mentiin Hotelli flamingon Tivoli-yökerhoon. Meillä oli flamingosta huoneet, ja Tivoli oli virallinen jatkopaikka. Yökerhohan oli ihan järkyttävä. Musiikki ihan tautisen kovalla, juomat ja sisäänpääsy hullun kalliita ja se listahittijumputus sai pääni särkemään. Kävijöiden keski-ikäkin tuntui olevan nipinnapin sen 18, siitä onkin hetki kun viimeksi tunsin niin voimakkaasti olevani liian vanha jonnekin. Itse suuntasinkin yhden Tequila sunrisen jälkeen huoneeseeni unille. Aamu oli vähän tahmea. Huoneet piti luovuttaa puoliltapäivin, joten herätäkin piti. Selvittyämme hotellilta ajatus oli lähinnä päästä kotiin ja äkkiä. Kotona nukuttiin mukavat parin tunnin päiväunet ja purettiin matkatavarat. Tein myös kansalaisvelvollisuuteni ja kävin antamassa Haavistolle äänen. 

Ainoa miinus reissussa oli eräs riita äitini kanssa. Hänellä on niin vankka näkemys siitä, millainen tyttärensä hänen mielestä on, ja jos sitten toimin erilailla, etten mahdukaan hänen mielikuvaansa, siitä aiheutuu riita. Veljeni puolusti minua uskomattoman ihanasti ja ehkä äiti tajusi viimein, ettei voi syyttää minua siitä etten vastaa sitä mielikuvaa jonka hän on minusta luonut. Rakastan äitiäni, mutta seuraavaa reissua kotipuoleen ei taida tapahtua pitkään aikaan. En kestä henkisesti sitä tunnetta, että en kelpaa sellaisena naisena joka minusta on kasvanut, en kestä enää yhtään riitaa tatuoinneistani, pukeutumisestani, parisuhteestani tai elämäntyylistäni. Isäni on järkevämpi, ei hänkään tatuoinneistani välitä, mutta ymmärtää että minun ihoni, oma ratkaisuni ja että hän ei asiaan voi vaikuttaa, joten mitä siitä jauhamaan. Isälläni on mielipiteensä ja hän tuo ne kyllä ilmi, mutta hän ei syyllistä minua siitä että en valinnut sitä polkua jonka hän oli minulle kuvitellut ollessani pieni.