Viikonlopun lähestyessä alan toipumaan viimeviikonlopun henkisestä taakasta perheeni suhteen. Toistaiseksi en kuitenkaan kestä ajatusta edes soittaa Raisioon. Saati uutta vierailua. Onneksi ei ole syytäkään sen enempää soitella kuin käydäkään hetkeen.
Juhannus olisi oven takana, aiotaan olla kotona. Ei viitse pohjoiseen lähteä viikonlopun takia, liian kallista ja liikaa aikaa menee matkaamiseen. Puolisolla ei ole vielä lomaa ja minullakin on heti maanantaina töitä koululla. Sitäpaitsi, Tampere on ihanan rauhallinen juhannuksena.
On vähän jännä fiilis. Tavallaan tekisi mieli juhlia hyvässä seurassa, viettää iloinen ilta kaverien kanssa humaltuen. Toisaalta haluaisin käpertyä kotiini ja harjoittaa eskapismia kirjan tai sarjan parissa. Tavallaan haluaisin sosialisoida, toisaalta en. Erikoinen fiilis kun tavallaan ahdistaa ja ei ahdista samaan aikaan. Kai tämä olotila enteilee sitä, että vaikka tilaisuus juhlia tulisikin viikonloppuna, tekisin kaikille (ennenkaikkea itselleni) palveluksen jos vaan jäisin kotiin. Tulisi luultavasti angsti-vitutus-surukänni. Miksi? Ota nyt minun mielialoistani selvää.. en itsekään ole fiiliksistäni kärryillä. Kunnon lenkki itseni parissa kuulokkeet korvilla voisi tehdä todella hyvää.
Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän on sellainen erakoitumisolo. Kaivautua omaan hobitinkolooni. Vaikka parisuhteessani on kaikki hyvin, huomaan toivovani Puolison viihteilyä tms vain siksi, että voisin saada vaikka oman leffaillan, illan kotona yksin. Kuitenkin ajatus siitä, että se lähtisi vaikka kotikonnuilleen pariksi viikkoa on liian pelottava. Yksi ilta riittää. Töissäkin huomannut tuon sosiaalisen ahdistuksen, en jaksaisi höpötellä asiakkaiden kanssa. Pidän työstäni, mutta jotenkin nyt on sellainen kausi, että en jaksaisi olla se sosiaalinen kampaaja, vaan vaikka se nuoruuden työ postinlajittelijana olisi kutsuvampi. Ja jos yksikin tuttu tai tuntematon lähiviikkoina kysyy yritykseni menestymisestä, häistä tai lapsista, Hervannan-viihtymisestä tms, vedän turpaan.
En kyllä nykyään tunne enää itsekään itseäni. Olen aina inhonnut kesän hikikelejä, ollut välivuodenaikatyyppi henkeen ja vereen. Nyt vituttaa kun ei ole lämmin. En tajua, miksei minua taannoiset hikikelit häirinneet ollenkaan! Yleensä vihaan jos tulee kuuma. Nyt kaipaan sitä ihanaa lämpöä, ja ajatus syksystä on vähän masentava. Ja joo, tiedän että on kesäkuu. Mutta säiden suhteen olen pessimisti, olen aika vakuuttunut, että se lämmin kesä meni jo, ja tämä ailahtelevan kylmänkalsea sadekeli on todellisuutta seuraavat 2 kk. Muutenkin, esim. vaatemakuni. Minussa taistelee kaksi puolta, gootti ja sporttaaja. Ennen olisin ennemmin kulkenut alasti kuin julkisesti verskoissa. Nykyään menen oikeastaan turhan useinkin töihin treenihousut jalassa. Itseä tulee tällättyä lähinnä tottumuksesta, viimeksi tänä aamuna harmittelin että en omista peruukkia. Miten olisikaan ollut kiva vetää valmis tukka päähän ja that's it. Kukaan ei tätä lukiessa taatusti usko minua kampaajaksi. :D Mutta minkäs teet, toisten hiukset on kiva asia, oma on perseestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti