Viikonloppu kotipuolessa takana. Enkä oikein tiedä miten sitä kuvailisin. Oli toisaalta hauskaa, toisaalta taas henkisesti raskain reissu ever. Jopa niin raskas, että saa katsoa koska tulen menneeksi uudelleen.
Olin perillä torstai-illasta, istuin hetken veljen kanssa hereillä kunnes kumpikin mentiin nukkumaan. Perjantaina veli lähti aikaisin töihin, minä suuntasin aamupäivästä kesäiseen Turkuun. Kiertelin kauppoja, söin sushia ja join lonkeron. Kaupoilta löytyi hiusklipsit ja uudet kesäkengät. Ilasta istahdettiin terassille erään ystävän kanssa, ja seuraan liittyikin veli parin ystävän kanssa. Vaihdettiin terassilta entiseen kantikseeni Whisky bariin, josta sitten jokilaivaan ja Apolloon. Ilta sinänsä oli mukava, sain uusia ystäviäkin.
Tämä neiti jonka kanssa liikkeellä olin, osoittautui taas hivenen "rasittavaksi" tyypiksi pidemmän päälle. Olen nähnyt hänet aiemmin vain sillä taannoisella risteilyllä. Tyyppi nimittäin toistaa asioita _todella_ paljon. Sama juttu pitää kertoa ainakin 20 kertaa 10 minuuttiin, mikä tekee keskustelusta hieman väsyttävää. Tiedän itsekin toistavani asioita toisinaan, mutta en jumalattaren kiitos noin pahasti, ja olen opetellut tavasta eroon vuosien saatossa. Loppuillasta veljeni väsyikin neitiin toden teolla, ja halusi päästä tytöstä lähinnä eroon. Apollossa tuli kuitenkin tanssattua paljon, jauhettua erään veljen Tampereella opiskelevan kaverin kanssa mukavia, ja saman herran kanssa päädyttiinkin jatkoille veljen kämpille. Tyyppi seurustelee niinikään, ja musiikkimakumme on lähes identtinen. Varsin onnistunut loppuilta.
Aamusta äitini haki minut veljen kämpiltä, ja aavistuksen väsyneenä käytiin kaupoilla. Kirppikseltä tarttui matkaan kaikkea mukavaa, mutta kotiin päästyä päädyin päiväunille. Isäni kuitenkin purki omaa työväsymystään minuun raivostumalla pikkuasiasta. Pyysi anteeksi, ja äitinikin pahoitteli isäni käytöstä, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Unohdan aina, että isälläni ei ole sarkasmin tai ironiantajua, eikä hän millään ymmärrä huumorintajuani. Koska hän ei ymmärrä, hän suuttuu ja luulee minun vittuilevan, eikä tajua asiaa huumoriksi. Asia sinänsä oli pieni, mutta aiheutti sen, että ei tee mieli mennä uudelleen ihan hetkeen. Asia kuitenkin on sellainen, että samasta aiheesta mistä nyt sain huudot niskaani, on pakosta ensikerralla puhuttava uudelleen. Ruoka-asiaa kun ei vaan voi välttää, syötävä on. Vetäydyinkin kuoreeni loppuillaksi kokonaan, enkä siitä kuoresta tullut ulos vielä sunnuntainakaan. Nukuin la-su yönä lähes 12 h, mutta lauantai ja sunnuntai kului lähinnä kirjan parissa. Ei huvittanut sosialisoida sitten pätkääkään. Lähdinkin yhden junalla Tampereelle, ja en muista milloin olisin ollut niin iloinen nähdessäni Puolison ja päästessäni kotiin. Jos vain voisi viettää viikonlopun veljellä, ja piipahtaa Raisiossa yhtenä päivänä, mutta ei. Vanhempani loukkaantuisivat.
Niin ja tuo asia. Tuo minun ikuinen vanhempieni miellyttämishalu. Olen hittovie melkeen 30 v, ja yhä käyttäydyn kuin pikkutyttö, aina halukas miellyttämään vanhempiani, etteivät vain loukkaannu minuun. Joskus tunnustin tupakoivani, äiti sai sensortin raivarin ettei tosikaan. Peitän tatuointini, koska äiti ei niitä siedä. Tunnistan kyllä, että olen siksi niin haluton käymään siellä, kun minun pitää peitellä niin isoja asioita itsestäni. Sitä, että käytän nimenäni toista nimeäni. Sitä, että minulla on tatuointeja. Sitä, että tupakoin (kyllä, jälleen.) sekä sitä, että en ikimaailmassa antaisi äitini suunnitella mahdollisia häitäni. Hän kun niin odottaa sitä. Joskus tekisi mieli mennä heidän eteensä ilkosillaan kaikkine tatuointeineni ja lävistyksineni savuke huulessa että tällainen olen, enkä muuksi muutu. Get over it. Mutta ei, sen sijaan annan yhä itsestäni sellaisen kuvan jota he odottavat. Sellaisen, jollaisena he tyttärensä haluavat nähdä. Ehkä siksi isäni suuttuminen minuun loukkasikin. Teen niin paljon sen eteen että en olisi pettymys, että kaikki menisi suht smoothisti, ja kun saan huudot jostain pienestä asiasta, tuntuu että en ikänä voi vastata sitä kuvaa jonka he minusta ovat maalanneet. En vaikka mitä tekisin. Syytän vanhempiani siitä, että he odottavat minun olevan tietynlainen, eivätkä hyväksy minua sellaisena kuin olen. Mutta annanko heille mahdollisuuden? En oikeastaan. Osittain siksi, että aiemmista kokemuksista tiedän reaktiot tiettyihin asioin. Kuten ne tatuoinnit. Jäätävä suuttuminen. Tupakointi. Jäätävä suuttuminen. Lävistykset. Jäätävä suuttuminen. Nimiasiaa en halua edes kokeilla, sillä äitini on etunimestäni todella ylpeä. Pattitilanne. En kestä vetää roolia, mutta rakastan kyllä perhettäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti