Hei taas. Pääsiäinen lähentelee ovella, ja kevätpäiväntasauskin oli ja meni. Oma arkeni on sujunut ihan normi uomissaan, töitä, salia ja sitä normaalia arkea vain. Pääsiäissuunnitelmia ei ole, pidetään viikinkimaraton ja nautitaan olostamme. Minähän olen lauantain töissä, joten mitään kivaa pääsiäislomaahan tässä ei pääse kertymään.
Alunperin Puolison Veljen piti tulla seutuville, mutta peruivat reissunsa kun solmivat pyhän liiton pankin kanssa Asuntolainan merkeissä. No, en minäkään sitten paljoa reissaa kun se omalle kohdalle tulee. No, mulla on Juhannuksena kesälomaa, joten Oulu ja Vaala kutsuu ja mahdollisesti vähän pidempi ajanjakso mitä yleensä ollaan.
Omassa kotopuolessa en ole käynyt hetkeen, ja käyminen on vähän hankalaa. Äidillä on hoitoja aina 3 viikon välein, ja eka viikko on sille se rankin heti hoidon jälkeen. Yhtään ei saa olla flunssainen tai mitenkään tautinen, ja mullahan on aina jotain nuhaa tms. Onhan pelkästään kilpirauhaseni jatkuvassa tulehdustilassa.. Kiva koittaa sumplia visiittiä niin, että mikään ei vaivaisi ja että vapaapäivät sopisivat äidin hoitorytmiin.
Viime lauantaina oli Kummipojan 1 vuotissynttärit. Onko siitä jo vuosi? Äkkiä meni. Seuraavaksi menee varmaan kouluun kohta... Siihen malliin tuntuu tää aika hujahtavan. Mutta luoja miten allerginen oon tollai puolituntemattomien kokoontumisia kohtaan. Kun ei olla Kummipojalle itse mitään sukua, niin ei tietysti tunneta niitä Mummoja, Vaareja, Setiä ja Tätejä sen kummemmin. Ihan mukavaahan siellä oli, mutta mä niin ahdistun noista tilanteista. Onneksi noita ei ole kun sen kerta vuoteen. Onko siis ihme, etten halua Häistäni sen kummempaa tilaisuutta?
Äitini haluaisi, että kutsuisin myös omat Kummit "häihini". Ymmärrän, äitini on tietysti aina haaveillut että omassa puutarhassa pidettäisiin ihan perinteiset häät, vihkiminen olisi Raision kirkossa ja morsian (minä) pukeutuisi valkoiseen. Häät olisi äidin suunnittelemat ja paikalla olisi koko suku, ystävät ja tutut yms. Sulhanen olisi paikallinen, varakkaan perheen poika. Sellai perinteiset häät tavallisella kuviolla. Äidillähän on ollut vähän vaikeuksia huomata, että en kasvanut sellaiseksi millaiseksi kuvitteli mun kasvavan. Etten mahdu siihen "Neiti kesäheinä" -muottiin, johon hän jo lapsena mut lokeroi. Se tunnollinen, kiltti ja herkkä balleriina, luonnonlapsi. Tavallaan surettaa, etten voi/halua toteuttaa tuota äidin haavetta.
Sehän on aina vähän välejä hiertänytkin, kun mun odotetaan olevan tietynlainen, käyttäytyvän tietyllä tavalla ja tekevän tiettyjä valintoja, ja joka kerta kun teen oman pääni mukaan, se on pettymys perheelle: Erosin siitä paikallisesta varakkaasta pojasta. Erosin kirkosta. Muutin Lahteen. Otin tatuointeja. Gootti/metallityyli ei ollutkaan vain "se vaihe". En muuttanutkaan takaisin Raisoon tai Turkuun, vaan lähdin Tampereelle. Otin lisää tatuointeja. Poikaystävä onkin Pohjoinen poika. En halunnutkaan lapsia. Kihloisa kesti iäisyys, eikä unelma Häistä koskaan toteudukaan. Äitini sai jo ylioppilasjuhlani, minähän en saanut valita edes omaa asuani sinne. Päätin jo silloin, että häitäni äiti ei saa. Hän sai yhdet juhlat, minä taatusti saan päättää toiset.
Nyt erityisesti tämä syöpäjuttu on saanut mut vähän tietoiseksi että yhä "memento mori" pitää paikkaansa. Mikään ei ole ikuista, ja tavallaan harmittanee, että jokainen valintani on tietynlainen pettymys äidilleni. Ja nimiasiaa suorastaan pelkään. Sillä häissä varmaan tulee viimeistään ilmi, että olen vaihtanut etunimeni. Olen vältellyt asiaa, sillä äiti on aina ollut niin ylpeä etunimivalinnastaan. Eikä ole ollenkaan ilahtunut, kun valitsinkin toisen nimen itselleni. En sitten koskaan ole kertonut että vaihdoin sen ihan virallisestikin. Sanoin aikanaan, että vanhemmat saa kutsua mua ihan miksi haluaa. Fiksu kertoisi asian etukäteen, ettei tule mitään kohtausta sitten Puolison perheen edessä, mutta en millään haluaisi. Onneksi maistraattihommat hoidetaan etukäteen, niin ei ainakaan siinä tule sitten esiin. Luultavasti pyydän Puolisoa välttämään nimiasiaa viimeiseen asti. Tervettä eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti