Kuolleitten Laulu

Interesting. Eilettäin tuli ilmoitus, että meitä lomautetaan. Tänään selvisi, että jokunen päivä tänä vuonna ja jokunen ensivuonna. Ei mitään massiivisia määriä, mutta kuitenkin. Jännä etten saanut koeajan varjolla kenkää.

Pomosta paljastuu mielenkiintoisia puolia, sanoi tänään, että jos meno jatkuu yhtä hiljaisena, hänen täytyy irtisanoa joku. Joku sellainen, joka on liitossa, koska liiton ihmiset vaatii liikaa. Ookoo. Onneksi oon liitossa, sillä taistelutta en luovu, jos irtisanomisperusteet on tollaset. Itsehän en lähde minnekään, sillä omasta lähdöstä napsahtaa karenssi. Ja sinänsä haluan olla töissä tuolla. Vaikka meno nyt on mitä on. Kuitenkin, pieni pelko koputtaa takaraivossa, että kauankohan mulla on töitä. Pitää olla iloinen joka hiton päivästä! Onneksi yrittäjyyteen ei voida pakottaa, joten mulla pitäs olla oikeus työttömyysturvaan. Yritykseni kun on pöytälaatikossa jo onnistuneesti.

Toistaiseksi otan lomautukset ylimääräisenä lomana. Lähden pariksi päivää porukoille ja rentoudun sitten kotona. Tarvitsenkin vähän lomaa. Pitää vain kiristellä kukkaronnyörejä.

Olen vähän kiikun kaakun lauantain Bella Morte -goottiklubin kanssa, mennäkkö vaiko eikö. Haluan joo, ois kai seuraakin, mutta toisaalta.. toi raha asia. Ei tarvitsis tuhlata mihkään baariin. Mutta taidan mennä silti. Vois tehdä hyvää pitää vähän hauskaa. Jos vaikka unohtaisi vähän noita työasioita edes hetkeksi.

Kirosana.

Viikonloppu on sunnuntaissa, ja ihana vapaaviikonloppu on ollut. Käytiin eilettäin Puolison kanssa leffassa, Dracula Untold. Leffa oli ihan ok. Uusi näkökulma Draculan tarinaan. Antaisin leffalle 1- 10 asteikolla 7,5. Pari pientä epäloogisuutta ja paikoitellen näyttelijöiden työssä olisi parantamisen varaa, mutta leffa oli kokonaisuudessaan ihan ok.

Kokeilin tehdä raakakakkua, eli sellai superfood-versiota, mutta ei nyt ihan mennyt putkeen. Liian pähkinäinen ja kookoksinen. Eikä se koostumuskaan mennyt ihan nappiin. Mutta pysyinpähän yhdessä palassa. Lauantai itsessään oli kyllä ihana päivä. Laatuaikaa ja synttärijuhlintaa rakkaani kanssa.

Huomenna olisi puolittainen vapaa, menen vasta iltäpäivällä värikoulutukseen toviksi. Sitä ennen olisi vuorossa kuntosaleilua ja leipomista. Meinasin viedä töihin mokkapaloja. Luultavasti feilaan ne nyt kun ois vietävä niitä jonnekin.

Olen viimein saanut makeanhimoni kuriin. Ei tee mieli mitään makeaa sitten yhtään. Ja täähän on mulle todella outoa. Yleensä tarvii ajatella vain jotain mässyä ja mieliteko on siinä. Nyt on jo useampi viikko mennyt vailla mitään mielitekoja. Tiedä sitten että mitä teen oikein. Ruokavalio, lisäravinteet, treeni vai mikä? Luulen kykeneväni leipomaan mokkapalat ilman sen kummempia maisteluita! Ja jos joku miettii, että mikä ihme tai saavutus tuo nyt on, niin mähän olen ihan jäätävä makeahiiri. Ollut aina. Makea kuin makea uppoaa, ja ennen mun "vähän jokaista lempikarkkia" -setti makuunista oli sellaset 600 g mässyä. Eli ihan jäätävä säkki. Ja se makeanhimo ei ikänä talttunut "syö banaani" -vinkeillä, vaan jos makeaa tekee mieli, niin sitä sitten himoitsee just niin kauan, kunnes syön sitä. Päivätolkulla jopa.

Olen harkinnut tässä personal trainerin palkkaamista. Gogo:lla on omat pt:t, ja 10 kertaa on ihan kohtuu summan. Aiemmin olin koulun projektissa mukana, mutta eihän sillä lafkalla mikään toimi ihan niin miten olettaisi. Ja ajankohta oli mulle muutenkin totaalisen väärä. Ei sellaisessa elämäntilanteessa olisi pitänyt harkita edes moista. Nyt on kuitenkin toinen tilanne, ja pt voisi olla hyödyllinen juttu. Pitää harkita asiaa. Perusteet kun on nyt kunnossa, syön aikalailla kuten pitääkin (mitä nyt en jaksa aina punnita joka jauhelihagrammaa), treenaan ok, aerobista on mukana, en mässää tai käytä alkoholia. Miksi? Mihin tähtään? Itseni vuoksi. Salitreeni on harrastus, johon haluan panostaa. Itsekkäästi haluan kivan kropan. Ikäännyn, ja huomaan iän (ja tupakan..) muutokset ihossani. En halua näyttää keski-ikäiseltä ämmältä, sikälimikäli siihen voin vaikuttaa. Että siksi. Ja ei, en luovu mistään. Rasvainen ruoka, makea ja viina eivät ole ikinä tehneet oloani hyväksi, eivät ikinä saaneet minua tuntemaan itseäni kauniiksi ja viehättäväksi. Ja en ole kännissä oma itseni. Ja tän vähäisen viihteilyn vuoksi on ystäviä jo kadonnut, joten nothing to lose anymore.

Niin, niistä ystävistä. Tässä blogissakin olen usein viitannut aiemmin erääseen ystäväpariskuntaan, joiden kanssa ennen vietettiin paljonkin aikaa. Herran olen tuntenut nyt 11 vuotta, olimme yhdessäkin joskus 10-11 vuotta sitten. Ennen olivat eräät parhaista kavereistamme. Nyt? Viimeksi kuultiin heistä jotain hieman ennen uuttavuotta, kun kyselivät, että jos emme ole tekemässä mitään ihmeellistä, voidaan tulla heille. Sen jälkeen? Nothing. Aiemmin koitettiin että jos heitä näksi, mutta kun on yksipuolista niin eipä sitten. Nyt yksi yhteinen ystävämme on muuttamassa etelämmäs Eurooppaan. Ystäväpariskunta piti tyypille ylläriläksiäiset. Me saatiin tietää asiasta facen kautta, että joo bileet oli ja kivaa oli. Mun fiilis asiasta on vähän kaksijakoinen. Haikea, sillä tyypit on olleet tärkeä osa mun elämää niin pitkään. Toisaalta, jos tämä on se mitä he haluavat niin ok. Ei väkisin. Mä olen mikä olen. Jos en kelpaa seuraksi selvinpäin, niin ei sitten. Mun on parempi sitten ilman. Joo, paikoitellen olen vähän yksinäinen. Ei enää tutustu uusiin ihmisiin samalla tavalla mitä ennen. Erityisesti näin, kun ei juuri baareissa käy. Ja kun on näin outo tyyppi mitä minä. Mutta oon ennemmin yksin, kuin sellaisten kanssa jotka eivät ole aidosti ystäviä.

The Enemy Inside

Heh, yhtä työkavereistani on purrut salikärpänen. Mimmi on taipuvainen liioitteluun, ja selittää innoissaan asiakkaille treenaavansa 6 kertaa viikossa, vaikka yhtä täyttä treeniviikkoa ees oo takana. Ensialkuun se jatkuva jauhaminen saliharrastuksesta otti vähän kaaliin. Valitteli koko ajan kipeistä lihaksistaan, vouhotti saleilusta ja treenaamisesta ja meuhaksi sapuskoinnista. Ja se liioittelu.

Se ärsytti tasan siihen asti, kunnes tajusin että olin varmasti itse alussa ihan yhtä ärsyttävä. En tosin harrasta liioittelua, mutta taatusti jauhoin treenistä ja ruokavaliosta yhtä paljon. Anteeksi kaverit :D. Nyt onkin ollut ihan mukava neuvoa toista. Mimmi on aika "joka paikassa" -oleva tyyppi, ei yleensä paljoa kuuntele, mutta treenaamisasioissa se on yllättäen ollut aika korvana vinkkien suhteen.  Toivon, että se jatkaa treenaamista. Sen höpötykset taatusti tasaantuu ajan kanssa. Mimmi on myös kova bilettäjä, joten saapa katsoa että miten se jaksaa, mutta toivoa sopii.  Tuntuu kuitenkin jännältä olla se kokeneempi treenari, se jolta kysytään neuvoa ja vinkkejä. Outoa :D.

Lämmitti myös töissä saada tippiä 5 euroa, sekä eräs rouva. Oli käynyt mulla leikkuussa aiemmin, ja nyt soitti perään. Ensireaktio mulla oli "voi ei...reklis..." mutta nainen soittikin kehuakseen ja varatakseen permisaikaa mulle. Yay! Vakkariasiakkaat ovat ilo. Kovin suomalaista ajatella ensimmäiseksi yhteydenotosta, että on jotain negatiivista. Johtuu kai siitä, että 90 % tapauksista kun joku soittaa perään, se on jotain negatiivista.

Mulla on taas vähän kriisiä synttärijuttujeni kanssa. Alunperin ajatuksena oli nauttia hyvästä ruuasta kultani kanssa, ja eikä siinä mitään, se on yhä ideana. Mutta ne sapuskat. En millään haluaisi vääntää koko kakkua. Yksi pala on jees, mutta jos teen koko kakun, en tasan pysy yhessa palassa. Enkä voi läntätä Puolisolle 90 % kakusta että tossa, pistä poskees. Voikohan raakasuklaakakkua pakastaa?  Toinen asia on se juomapuoli. Mietin ensin, että viiniä. Mutta ajattelin treenata sunnuntaina, joten ei sittenkään viiniä. En halua mun sunnuntain menevän löhöilyyn siksi, että la on jotain hyvää. Ja haluaisin kovin pysyä vain yhdessä palassa suklaakakkua. Mitäköhän Puoliso tuumii jos juomana oiskin Zeroa?

Treenijuttuja.

On se uusi sali jännä paikka. Tutustuminen kestää, kun ei sitä vain kehtaa pyöriä ympyrää muun jengin treenatessa ja tutkia joka vekotinta huolella. Sitä päätyy tutumpiin ja varmempiin juttuihin, silmäilemään etäämmältä "jaa tuolla on siis kyykkypaikka...". Ehkä ensi jalkatreenissä uskaltaa jo tutustua kyykkypaikkaan, nyt tuntui olevan tangot varattuna sen verran tiheään. Ja liikaa jengiä.

Vaikka kyykyssäkin funktio on aika lailla joka paikassa sama, hienoisia eriäväisyyksiä on. Hervannassa esim. oli ihan oma paikkansa kyykylle, etkä sinä siinä muuta tehnyt. Tuolla tuntuu olevan enemmänkin näitä yleisiä tankoja, voit tehdä samassa paikassa mavea tai sitten kyykätä. Ei ilmeisesti ensinkään suoranaista kyykkypaikkaa, jossa tasan tarkkaan kyykkäät. No, ehkä tulen vielä sinuiksi uuden salin kanssa, ja uskallan treenata vapailla painoillakin pelkäämättä, että teen itsestäni idiootin. Mun tuurilla joku ottais kuitenkin Youtubeen niitä "Ei näin" -videoita :D

Liputan silti iltatreenin hienoutta. Jos jatkossa treenaan sunnuntaina, meen sinne vielä myöhemmin. Tänään painelin n. 18.30, parempi aika ois ollut seiskalta. Sali kun menee kasilta kiinni.

Olin tänään vielä iloisempi päätöksestäni jäädä kotio. Puolisolla oli nimittäin ihan perinteinen krapula, ja laatoitti vessassa aamusta. Sympatiat armaalleni, mutta kyllä se sai minut iloiseksi, että en itse ryypännyt. Pääsin salille, ja päivän sapuskoinnit meni ihan mallin mukaan. Ainoa miinus, että mun piti käydä kaupassa salin jälkeen. Muistin että kaupat ois kasiin auki. No eihän ne olleet, joten jäi sitten huomiset evässafkat hakematta, ja huomenna on se mission impossible eessä kun metästän kaupasta jotain muka terveellistä safkaa evääksi. Joopajoo.

Shallow

Jee, pääsin eilettäin viimein takaisin salille! Olen flunssan jälkioireiden vuoksi pitäytynyt liikkumasta, se ärsyttävä limayskä ja lievä nuha on piinannut aika pitkään. Mutta voi morjes mikä fiilis! Kävin iltasalilla, about kello 19-20, ja kokemus oli uusi. Olen aina käynyt lähinnä aamusalilla, ja rakastuin tuohon kellonaikaan. Tai ainakin perjantaina toi oli ihan mahtiaika saleilla! Oli mukavasti tilaa nimittäin.

Töistä tullessani Puolison työkaveri J oli ilmaantunut meille. Pojilla oli selkeästi kaljafiilis, tai no, ainahan se on kun jätkät lyöttäytyy samaan seuraan. Hetkellisesti innostuin itsekin, mutta aikaiset työaamut ja halu olla yksin veivät voiton. Vetosin tolkuttomaan väsymykseen ja jäin kotiin. No, en minä nyt ihan niin väsy ollut mitä väitin, sillä kun pojat lähti niin minä painelin lenkille. J on mukava, mutta J:n nainen.. Se on niin hiljaisen ujo ettei vittu tosi. Mimmi on ihan mukava, sen kauniin kerran kun sen kanssa oikeasti pääsee puhumaan. Ihan sama mistä koittaa aloittaa keskustelua, tyyppi vastaa parilla sanalla ja on sitten hiljaa. Jos olisin mennyt sinne, jätkät ois saunoneet ja me mimmit istuttu sohvalla kattomassa telkaa. Mä haukottelisin ja koittaisin vastustaa herkkukulhojen houkutuksia. Olen huomattavasti onnellisempi näin kotona. Vedin lenkkini, nyt on lauantai-illan rentoutumista ja kunnon yöunet luvassa. Huomenna taas salille. En vaihtaisi tätä mistään hinnasta kaverin sohvaan, pari tuumaa isompaan telkkariin ja namikulhoon.

Ajattelin kyllä ryhdistäytyväni tässä tän kuun aikana. Vika päivä ois Bella Morte -goottiklubi, jonne vois suunnata. Sikälimikäli saan seuraa. Puoliso päivystää, ja kuten sanoin, on läjä ystäviä kaikonnut ympäriltä sillä välin kun mulla ei olekaan mennyt niin hyvin. Vois mennä tietty yksinkin joraamaan, ei sekään ihan huono vaihtoehto ole.

Rebirth

Psst. Tästä tulee sitten kilometripostaus.

Flunssa ei hellitä otettaan suosiolla, kröhin ja niistän yhä. Ääni on käheä ja liikkumaan ei vieläkään uskalla. Pyhpöh.

Piti tänään nähdä hierojaystävää Hervannasta vohvelikahvilan merkeissä, mutta ei taas mennyt ihan niinkuin piti. Pääsin töistä neljältä, treffit oli viideltä. Tyyppi laittaa viestiä, että myöhästyi bussista ja myöhstynee vähän. Ok, ei siinä mitään, alkuperäinen 30 min venaaminen vaihtui 50 minuutiksi. Onneksi on keskustan kaupat viihdykkeenä. Kävin Cals Ohlsonilla ostamassa keittiöveitsiä ja pyörin Henkkiksellä "ikkunaostoksilla". Kulutettuani tunnin, suuntasin pysäkille kaveria vastaan. Jonkin ajan kuluttua sain kuitenkin viestin, että bussi ei tullut, ja on yhä Hervannassa. Ookoo... minä vähän flunssainen, siihen mennessä jo nälkäinenkin olin tappanut kaupungilla aikaa jo tunnin verran, ja pitäisi vielä varrota uudet 30 min? Not so good. Peruin homman ja hyppäsin kotibussiin. Kaveri oli pettynyt, ja ymmärrän sen. En ihan tiedä ymmäriskö hän mun pointtia, että alkuperäinen 30 min vartoominen on ihan eri kuin puolitoista tuntia. Puoli tuntia ei ole aika eikä mitään. Mutta puolitoista tuntia yhteen soittoon on liikaa. Olisin tietysti heti suunnannut vaikka syömään jonnekin jos bussisotku olisi ollut tiedossa. Tuntuu kuitenkin, että tyyppi on mulle nyt vähän vihainen. No olkoot, olen silti tyytyväinen päätökseeni lähteä kotiin.

Muutoin elämääni ei taas kuulu mitään ihmeempää. Sain firmani viimeiset kirjanpitojutut hoidettua, valitettavasti vaan kirjanpitäjä varmaan muistaa minua vielä laskulla. Verottajallekin pitäisi vielä pulittaa sievoinen summa, mutta ilmeisesti ensivuonna olisi tulossa komea potti takaisin.

Tuntuu että henkinen toipuminen kaikesta tästä muutoksesta on yhä kesken. Olen ollut uudessa työssäni nyt reippaat kaksi kuukautta, tottunut työhöni, mutta en siltikään ole vielä tottunut itse ajatukseen, että olen siellä töissä. En ole tottunut arkeeni. Härmälään on tavallaan kotiutunut, ja tavallaan en. Tunnen paikkoja jo paremmin, mutta eihän tämä vielä koti ole.

Jotenkin tämä palkoilliseksi paluu herätti muistot koulun duuniajoista tosi voimakkaasti. En yrittäjäaikoina nähnyt unia tai koulun paineet eivät palanneet mieleeni, mutta nyt... näen toistuvasti painajaisia siitä ajasta, kun olin koululla töissä. Heräilen öisin siihen paniikinomaiseen tunteeseen, että on kirjallisia töitä tarkistamatta, siihen paniikkiin että työasiat ovat kuralla. Ja minä en ikinä muutoin näe painajaisia. Kaikissa muissa tapauksissa voin hallita uniani, mutta en tässä. Yksikin sähköposti tai yhteydenotto joltain koulun tyypeistä aiheuttaa minussa lähes paniikkihäiriön omaisia oireita. Sitä ahdistusta ei voi sanoin kuvailla!

Jännä, että pieleen menneet firman raha-asiat eivät tuo samanlaista tunnetta. Ehkä siksi, että siinä asiassa sain läheisten tukea, ja siitä suosta on jo melkein noustu, ja se oli oma asiani. Koulusta pääsin eroon, mutta se paska jota sain siellä kokea, se henkinen taakka, se paska joka mun päälle aina lyötiin, se ei ollut itse aiheuttamaani. Se kaikki paska oli jonkun muun muhun suuntaamaa, jos yritin päästä eroon, niskaan tuli lisää paskaa. Koulun tyypit ovat lisäilleet mua ties mihin sosiaalisen median verkostoihin. On laitettu ystäväksi facessa, seurataan twitterissä ja linked-in pyyntökin on tullut. Faceen hyväksyin, mutta muualle en. En kehdanut torpata niitä facessa kun kerta näennäisesti ollaan väleissä kuitenkin. Ei ne siellä tiedä mitään tästä että miten voimakkaasti ex-pomon tyrannius muhun vaikutti.

Multa kollega kysyi alkuviikosta, että voisinko palata koululle töihin. Vastasin, että harkitsisin asiaa n. 8000 kuukausipalkasta, mutta yhtään pienemmästä summasta edes ajattelisi asiaa. Enkä tuostakaan välttämättä vielä suostuisi. Totuus kai enemmänkin on, että ennemmin ammun itseni, kuin menen sinne enää koskaan. En halua edes kävellä yliopistonkatua! En tajua kyllä, että miksi ne haluaa olla mun kanssa tekemisissä ees sosiaalisessa mediassa. Tyypit kuitenkin väittää mua kyselleille asiakkaille, että oon muuttanut Ouluun. Ja ihan hyvin tietävät että missä asun. Asiakkaita on nimittäin randomilla eksynyt mun nykyiseen paikkaan, ja olleet aika yllättyneitä.

Ja tämä henkinen myllerrys tän asian kanssa vie mun voimat. Ulkoisesti olen ok, jaksan käydä töissä ja olla normaali asiakkaiden kanssa. Mutta olen poikki henkisesti. Oli harvinaista minulta edes yrittää tänään jotain sosiaalista elämää. Koska yritän uusiksi? Ei hajua. Haluan nähdä kyllä ystäviä, ei siitä ole kyse. Rakastan kaikkia ystäviäni, mutta henkisesti olen paskana. Ja viimeinen vuosi on muuttanut mua ihmisenä aika tavalla.

Tiedän sen ihan hyvin itsekin. Ja ehkä siitä syystä osa vanhoista ystävistäni on kaikonnut näköpiiristä. En ole niin puhelias mitä ennen. Olen suorempi kuin ennen, helvetin paljon kyynisempi ja sarkastisempi. Tietyllä tapaa olen positiivisempi, uskon tulevaan ja tiedän selviytyväni vaikka ja mistä, mutta esim. yrittäjyyttä ja Suomen taloustilannettä miettien olen ihan jäätävän pessimistinen. (Jos mulla ois eri ala, olisin muuttanut pois Suomesta ihan salamana. Mutta ei kampaaja saa töitä ulkomailta.) Kammoni väenpaljoutta kohtaan on pahempi mitä ikinä. Tähän asti esim. yökerho on ollut ihan mieluisa paikka käydä. Nyt en haluaisi, liikaa porukkaa! Nykyään nautin eniten kotona olosta, Puolison seurasta, kissoistani, elokuvista, sarjoista, kirjoista, ihanan autuaasta joutenolosta. Materia on menettänyt mun maailmassa täyden merkityksensä. Pidän huolta ulkonäöstäni vain siksi, että turhamainen puoleni haluaa minun yhä näyttävän kauniilta. Mutta näytän siltä vain mennessäni julkisille paikoille. Sanoin Puolisollekin, että se ihminen joka lähtee aamulla töihin, on ihan eri näköinen mitä se nainen, joka viettää kotona vapaapäivää. Sääli että Puoliso näkee sen kotimenninkäisen, ei sitä kaunista naista joka käy töissä. Tuntuu, että tein ihan oikean päätöksen, etten vietä bileitä synttäreinäni. En kestäisi niin isoa sosiaalista tilannetta. Halu nähdä ystäviä on onneksi tallella. On ihmisiä, jotka mielelläni tapaisin. Siitä ei ole kyse. Pitää vain olla sellainen päivä, että kykenen siihen.

Choise Millionaire

Noniin. Nenäliinojen täyttämä viikonloppu on ohi, ja mitä ikinä suunniteltiinkin jäi sitten välistä. Oma flunssani alkaa taittua, tukkoinen ja yskäinen olen yhäkin. Mutta yleinen vointini alkaa olla jo paljon viimeviikkoa parempi. Ehkä jaksaa töissäkin taas jotain. 

Puolisohan sai tautini myös, ja piti perjantaina sairaslomapäivän. Siinä missä itse olin about työkuntoinen, puolisolle nousi yli 38 asteen kuume. Piti mennä viikonloppuna hämähäkkinäyttelyyn, mutta armaani oli sen verran kipeä että väliinhän se jäi. Toisin sanoen maattiin kotosalla ja keskityttiin Sons of Anarchyn maailmaan. Ja varsin mukavaahan sekin oli. 

Minulla on pian syntymäpäivä, ja olen vähän pähkäillyt että bilettääkkö vaiko eikö. Viimevuonnahan biletin onnistuneesti, mutta nyt en vain osaa päättää että bileet vai ei. Joka toinen päivä olen sitä mieltä että partyt pystyyn, ja joka toinen päivä että romanttisesti Puolison kanssa. Toistaiseksi olen pitäytynyt päätöksessäni viettää romanttinen ilta Puolison kanssa. Hyvää ruokaa, saunomista, viiniä ja oma rakas, se kun kuulostaa kovin mukavalle. Kuitenkin, hiukan houkuttaisi bileet.... 

Tilailin synttärilahjani netistä. Uudet klipsipidennykset. Tuuliviiri muutti jälleen mieltään, ja päätti kasvattaa tukkaansa. Juu, rakastan tätä lyhyttä. Mallihan on kopioitu Ginnifer Goodwiniltä (Olipa Kerran -sarjan Lumikki..) ja olen tähän tyytyväinen, mutta silti kutkuttaa ne pitkät hiukset. Ja siis omat sellaiset, käytän klipsejä lähinnä siksi, että välivaiheet kasvatuksessa ovat perseestä. Katsotaan miten pitkälle nyt pääsen.

Nothing Stays The Same

Koulusta ei ole kuulunut mitään. Onneksi. En haluakaan kuulla.

Paluu salille ei ole ollut ihan mutkaton. Viimeviikolla intouduin katsomaan Outlander -sarjaa koneelta (tv-sarja Diana Gabaldonin Muukailainen - kirjasta), kaikki 6 jaksoa melkeen putkeen. Se ja pari leffaa tappoi selkäni siihen malliin, että kävelykin oli vittumaista. Juuri kun selkä alkoi olemaan parempi, sain flunssan. Että ei sitten käydäkään aktiivisesti salilla. Ainakaan ihan vielä.

Onneksi töissä on ollut aika rauhallista, sillä eilen vetelin kuumetta alas aspiriinilla. Tänään pyhä liittoni nenäliinojen kanssa näyttää jatkuvan. Mutta ehkä tää tästä. Toivottavasti ei etene poskionteloihin, vaan menis nopealla kaavalla ohi. Siltä tää nyt vaikuttais, että jos poskionteloilla on kaikki jees niin selviän aika vähällä. Iloiseksi mut tekee kuitenkin se, että oon pysynyt ruokavaliossa. Ei ole edes tehnyt mieli mitään epäterveellistä. Kai sen on viimein tajunnut, että ei se roskaruoka tee oloa paremmaksi, eikä se ainakaan mun flussaa paranna.

Mulla ois viikonloppu vapaana, joten ajateltiin mennä Puolison kanssa Tamperetalolle katsomaan Hämähäkkinäyttely. Pyritään luomaan yhteistä aikaa ja ajanvietettä, jotain muuta kuin tvn tuijottelua. Niin paljon kuin rakastankin Sons Of Anarchyn poikia, parisuhteeni vaatii jotain muuta aktiviteettia.

Mutta nyt säntään töihin niistämään -->

Perkele!

Argh. Eikö tosta koulun paskasta pääse koskaan eroon?!?

Sain oppilaalta viestin, jossa pahoitteli yritystoiminnan työnsä myöhästymistä. Kyseinen oppilas on "jatkoajalla" koulussa, opiskelee hieman pidempään mitä kesällä valmistuneet luokkatoverinsa. Nyt koululla oli sanottu, että vaikka en enää opeta mitään, niin tarkistan kuitenkin heidän työnsä. Ok.

Mulle ei helvetti ole vain asiasta sanottu mitään. Kukaan ei ole kysynyt mitään, ilmoittanut mitään tai sopinut kanssani mitään tästä. Mun näkemyksen mukaan mun velvollisuudet päättyi 31.7. Missään ei lukenut, että mun pitää tarkistaa tietyn kurssin työt hamaan tappiin asti. Kyseinen oppilas jätti palauttamatta työnsä silloin kun tarkistelin muut työt, joten kyse ei ole mun virheestä, vaan oppilaan oma asia. Eri asia jos olisin vain jättänyt tarkistamatta tms, mutta ei helvetti. Ei näin. Entä jos jokunen ryhmästä pudonnut haluaa jatkaa opintojaan neljän vuoden kuluttua, kuuluuko sekin muka mulle?

Pitäisi kai huolestua vasta, jos oikeasti pyytävät jotain multa. Mutta mulla on se kutina, että ensin sanotaan oppilaille, ja sitten saan lähipäivinä viestin että tarkistathan nämä vielä. Kai koulu on vähän pulassa kun ei ole yritystoiminnan opettajaa, ja on näitä muutamia joiden työt jääneet vaiheeseen, eikä muilla ole tarvittavaa ammattitaitoa.

Tähän asti olen pitänyt välini kouluun. Tyyppejä on facessa kavereina, annoin käyttää nimeäni tutkintojen mahdollisten arvioijien listassa yms. Mutta jos tästä nyt tulee tappelu, että pakottavat mut jollain verukkeella tarkistamaan vielä yritystalouksia, niin voivat olla varmoja, että kaikki yhteistyö ja toveruus loppuu sitten siihen. Ja ei, en tarkista vittu yhtään mitään ennen kuin näyttävät sopimuksesta sen kohdan, tai jostain kirjallisena sen lupauksen multa, että olen velvollinen tarkistamaan tietyn ryhmän työt loppuun, vaikka työn viivästys olisi oppilaan oma syy!

Death Point

Pikkuhiljaa alan uskoa, että ehkä toivun itsekseni sitten kuitenkin, ilman lekureita tai lisätutkimuksia. Jepjep, tästä postauksesta tulee hyvin terveyspainotteinen. Skippaa jos ei kiinnosta.

Unentarve on edelleen koholla, mutta normaalimpaan päin. Nyt pärjään jo päivän ihan normiruualla, en enää korjaa väsymystäni sillä. Olen löytänyt itseni lenkiltä useamman kerran, ja saliltakin välistä. Nyt on "se aika kuusta" ja odotettavissa on tavallista väsyneemmät puolitoista viikkoa. Pitää olla itselle lempeä, levätä tarpeeksi eikä vaatia niin paljoa. Keskittyä just tasan arkiaktiivisuuteen ja oikeanlaiseen sapuskaan, nukkua tarpeeksi ja unohtaa ylimääräiset liikunnat tai muut.

Sopivan ruokamäärän kanssa on vähän opettelua. Hukkasin aktiivirannekkeeni muutossa, mutta löysin sen viimein, joten rannekkeen tietoja hyväksikäyttäen koitan syödä oikein ja tarpeeksi. Kalorikulutukseni kun on aktiivisen arkeni vuoksi sangen korkea. Teen seisomatyötä, kävelen paljon ihan arkiaskareissakin, enkä kotonakaan nyt hirveästi perseelläni istuskele. Monesti jos yhtään lasken kaloria, syön liian vähän. Jopa ptn ruokavaliot olivat turhan vähänergisiä ja en tahtonut millään jaksaa. Jos sapuskaa on liian vähän, niin sorrun mässäämään helpolla.

Ja nyt tämän väsymysoireilun takia on entistä tärkeämpää, että syön riittävästi ja just oikeanlaista ruokaa. Rasva, sokeri ja suola ei ole ikänä ketään pidemmänpäälle piristänyt. Pitäisi nyt vaan muistaa ensisijaisesti keskittyä ruuan laatuun, unohtaa ne laihdutusjutut. Tottua yhteen asiaan kerralla, tarttua yhteen asiaan kerralla. Jos ensin saisi tän oman vireystilan ja henkisen tasapainon kohdalleen, sen jälkeen voi sitten viilata kaloria laihdutusmielessä. Vielä en ole ihan sillä tasolla.

Viikonloppuna Tampereella on Tracon, ja meille tulee la-su väliseksi yöksi muutama kaveri. Pitää kai jaksaa siivota ennen sitä. Meillä ei ole Traconlippuja, ja minä olen töissä lauantain, joten väliin jää ylläripylläri tänäkin vuonna. Mutta sen verran monessa conissa on tullut juostua, että en usko Suomen conien tarjoavan minulle enää mitään sen ihmeempää uutta. Kiva kyllä nähdä vanhoja kavereita.