Minä <3 nessut.
Nyt on helpottunut olo. Koulun ja minun välinen diili on nyt selkeä, tai siis kaikki osapuolet ovat nyt tietoisia mitä tapahtuu heinäkuun jälkeen. Ja kaikki ovat asiasta hyvillä mielin, ettei mitään pahaa verta jää minnekään. Hyvä. Helpotus ja huokaus kun ei tarvitse tapella ja puolustella itseä ja ratkaisujaan. Mitä nyt asia pitää kertoa sille ainoalle taholle, joka ei asiasta tiedä: Minun perhe. Yrittäjäperheeni reaktiota vähän pelkään.
Ja se pelkohan sai minut jälleen vähän pohtimaan, että paljonko asiasta on omien korvieni välissä? Mitä oikein pelkään? Äitini suuttuvan? Olenko ihan terve - mähän olen kolmekymmpinen! Kuka kolmekymppinen pelkää vanhempiensa reaktiota johonkin? Onko ihme, että äitini suhtautuu minuun ja elämääni sangen määräävästi jos annan siihen mahdollisuuden. Jos käyttäydyn yhä kuin teini. Ei kenenkään pidä kolmekymppisenä vanhemmiltaan lupia kysellä! Ja minähän olen siis niin hiirulainen, että vanhempani eivät tiedä nimenmuutoksestani. Ja en muuten kerrokaan. Vihaan alkuperäistä ristimänimeäni, jopa niin paljon että näen mielessäni punaista aina kun joku minua sillä nimellä kutsuu. Mutta siitäkään huolimatta en aio kertoa nimenmuutoksesta.
Pelkään kai olevani pettymys. Niin, minustahan ei tullut mallia tai ballerinaa (ylläripylläri tyypit, harrastin balettia yli 10 vuotta ja olen käynyt mallikoulun) kuten äitini toivoi. Äitini oli kovin pettynyt, kun pituuteni jäi vain 165 senttiin. Muuten olisin ollut siis ilmiselvä malli. Itsehän kiitin jumalatarta puuttuvista senteistä. Minusta ei myöskään tullut äitiä heti parikymppisenä, enkä nainut sitä rikkaan perheen poikaa. En pysynyt kiltisti kirkossa ja uskovassa hengessä, otin tatuointeja ja lävistyksiä eikä tukkanikaan ole normaali. En ole tehnyt oikein mitään sillätavoin mitä äitini "suunnitteli" tai toivoi. Ei hän ole noista asioista purnannut tai minua syyllistänyt, taidan tehdä sen ihan ilman apuakin. Ainoa mistä olen saanut kuulla kunniani on tatuoinnit, lävistykset, tyyli, lapsien puute, hiukset ja elintavat. Mutta nuo muut asiat, ei hän ole kuin pari hassua kertaa maininnut miten kiva olisi ollut jos olisin nainutkin Herra kansanedustajan. Ei ole surkutellut enempiä lyhyyttäni tai sitä, että lopetin baletin jo teininä.
Tuntuu välistä, että äitini ei oikein tunne minua. Hänellä on mielikuva minusta sellaisena, millainen olin lapsena ja teininä. Hän ei ole tutustunut minuun kunnolla aikuisena. Enkä ole oikein antanut siihen mahdollisuutta, kun piilotan itseni niin hyvin. En kerro vaikeista asioista. En niistä helpoistakaan. Enhän edes käy siellä kuin kerran puoleen vuoteen! Muutin vasta parikymppisenä pois kotoa, mutta ei minua niinä loppuaikoina paljoa näkynyt muutenkaan kotona. Ja se oli vaikeaa aikaa, äitini ei millään halunnut "päästää" minua, joten muina naisina tein sitten kyllästyttyäni tempun että hain koulunvaihtoa Lahteen ihan omin päin. Ja sehän lisäsi sitä kuilua, sitä etäisyyttä, jonka olin muutenkin vaikeiden teinivuosien aikana ottanut. Normaalisti kai sitä pitäisi lähentyä jossain välissä. Aikuistuttua tutustua uusiksi. Me emme oikein tutustuneet. Pidän yllä sitä samaa naamiota jonka pidän uusissa tilanteissa. Näyttelen muille normaalia. En paljasta itseäni, sisintäni tai korttejani. En ole oma aito itseni. Ja ei kukaan jaksa perheelleen jaksa näytellä kovinkaan usein.
En kai voi äitiäni syyttää loputtomiin, peiliinhän tässä on katsominen ja lujaa. Enhän kerro äidilleni edes oikeaa virallista nimeäni! Kuka äiti ei tiedä tyttärensä nimeä? No minun äiti. Kun tytär ei kerro. En kerro, kun pelkään taas sitä kuuluisaa loukkaantumista. Mutta kumpi loukkaa enemmän, se että olen muuttanut nimeni vai se, että en luota omaan äitiini senkään vertaa että uskaltaisin nimeni kertoa? Pitäisi ehkä sittenkin aukaista pääni tuossa asiassa. Tuli vähän törkeä olo. Koska rakastan kuitenkin äitiäni ja perhettäni ja kyllähän heidän pitää tyttärensä nimi tietää.
Muutama fakta elämästäni tähän loppuun.
- Lopetan yritystoiminnan. Mutta senhän te jo tiesittekin.
- Muutan Ouluun. Taisitte tietää senkin.
- Lopetan hiusalan. Ehkä.
- Saatan hakea ammattikorkeaan. Tai hain. Mutta saatan ehkä mennä pääsykokeisiinkin. Ja ei, ei insinööriksi. Eikä Tampereelle, vaan sinne Ouluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti