keskiviikko 5. joulukuuta 2012

I hurt myself

Alkuviikkoni hujahti lähinnä töitä tehdessä ja arkea pyörittäessä, flunssasta toipuessa. Arkeni tuntuu kovin harmaalta ilman liikuntaa. Kylmänarka minä ei nyt ihan heti pääse tuosta ulkoliikunnastakaan nauttimaan. Olisin mennyt tänään salille, mutta oli kiellettyä tuon kehonkoostumusmittauksen takia.

Gogon mittailuista tultuani näin viimein Mr A:n, johan on tässä lähiviikkoina pitänyt pariinkin otteeseen tavata. Käväistiin kaupungilla kahvilla vaihtamassa kuulumiset ennen kuin palasin kotio. Elämäni on tuntunut aika epäsosiaaliselta viimeviikkoina, joten Mr A oli tervetullutta vaihtelua antisosiaaliseen arkeeni.

Tähän tulee sitten vähän ranttia, jätä lukematta jos olet herkkänahkainen.




Toisaalta olen ollut yllättävän tyytyväinenkin näin, vaikka juuri ketään ole vähään aikaa nähnytkään. Elämässäni on ihmisiä joista välitän, mutta joiden välittämisestä takaisin en ole aivan vakuuttunut. Itse koitan pitää yhteyttä, nähdä ystäviäni ja olla aktiivinenkin, mutta jos toinen ei tule yhtään vastaan, en vain jaksa. Erityisesti, jos yhteydenottoni jäävät täysin vaille vastakaikua, tai ohareita tehdään liian monia. Ärsyttää myös huomata, että ei aina olla rehellisiä. Inhottaa saada vastaus että ei nyt sovi viihteillä kun on tätä ja tätä muuta/väsyttää/köyhä... Mutta silti samana iltana on viihteelle kyetty silti. Onko se vaikea olla rehellinen ja vastata että on luvannut mennä toisten kanssa tms? Ärysttää kun ei viitsitä edes olla rehellisiä. En tarkoita sitä, että olisi velvollisuus hengata kanssani joka kerta kun vaan kysyn, mutta jos nyt sanoisi edes rehellisesti jos jotain selittää tai jättää sitten kokonaan selittämättä. Vihaan olla häntäpäässä, ja teenkin helposti kylmät, eli katkaisen yhteydenpidon. Soitelkoot minulle jos kiinnostaa. Ja jos huomaan että toistuvasti kieltäviä vastauksia säestää valheelliset selittelyt, niin anti olla. Ei väkisin.

Synttäreinäni Puoliso sen sanoi "Hiton hyviä ystäviä sulla" kun yksi teki oharit ja pari eivät muistaneet minua edes sen fbn "onnea" viestin muodossa, saati että olisivat vaivautuneet ilmoittamaan etteivät pääse paikalle. Puolison lause jäi kummittelemaan, onko se ystävyyttä, että minä roikun näissä ihmisissä? Pidän heistä epätoivoisesti kiinni soittelemalla ja viestittelemällä että nähdään, käydään ostoksilla / juomassa / ulkona / kahvilla / whatever, enkä aina saa edes sitä vastausta. Jos saan, luultavasti minulle tehdään oharit pari kertaa. Ehkä pitäisi arvottaa itsensä korkeammalle. Olen ennemmin yksin kuin varasijalla. Olkoon se joululahja itselleni, kasa itsekunnioitusta. Lakata roikkumasta ihmisissä, jotka eivät minusta välitä. Otan ilon irti niistä kävelyreissuista / kahvitteluista / salireissuista / illanvietoista rakkaiden ystävieni kanssa jotka tosiaan pitävät yhteyttä myös minuun päin, jotka selkeästi välittävät.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti