Ilmoitusluontoinen asia.
Me ollaan näillä näkymin muuttamassa tosissamme Ouluun elokuun alussa. Heinäkuun lopussa mulla päättyy vuokrasopimus yrityksen tiloissa. Heinäkuun lopussa pitää muuttaa tästä Hervannan kämpästä pois. Touko-Kesäkuussa pistän siis duunia hakien Oulusta. Puoliso myös. Onko Oulu pysyvää? Saa nähdä. Ehkä. Ehkä ei. Tämä on reitti, joka minun on nähtävä loppuun. Sydämeni sanoo niin. Tiedän, että on ihmisiä joita tämä päätökseni loukkaa. Pyydän sitä anteeksi.
Mun korttitaloni alkoi romahtelemaan tuossa joulun tienoilla pahasti. Jokunen merkintä sitten siitä on ihan päivityskin todisteena. En vain raottanut ollenkaan, että mikä niin suretti. No nyt sen sanon: yritykseni ei kannata. Tulos on jatkuvasti aika plusmiinusnolla. En jaksa taistella. Palaan palkoilliseksi, mutta en koululle enää koskaan. Samaan kohtaan kun tajusin firmani "kohtalon", sukset meni vuokranantajani (ex-pomoni) kanssa ristiin. Ollaan jonkin verran niitä suksia saatu selviksi ja se sortunut korttitalokin kasattua sen verran että pärjään loppuajan vuokrasopparista.
Ehkä voin nähdä nyt ihmisiäkin taas. En kestänyt kohdata viattomia kysymyksiä arjesta ja yrityksestäni, olisin itkenyt kuitenkin. Hauras olen yhä, mutta voimistumaan päin. Tunnelin päähän syttyi se valo. Tämä ahdistus ei ole ikuista. Puoliso on ollut ilmiömäinen. Tuki ja turva. Seissyt rinnallani ja pyyhkinyt kyyneleitäni. Se ihminen, joka on osoittanut olevansa tukenani niin hyvässä kuin pahassa. Ainoa ihminen koskaan, joka on vapaaehtoisesti halunnut olla kanssani synkimpinäkin aikoina. Varmistanut, että olen kunnossa silloinkin, kun kätken kaiken naamion taa. Kukaan ei ole koskaan pystynyt samaan. Menen sen miehen kanssa tämän jälkeen vaikka Siperiaan jos hän pyytää. Rakastan Puolisoa enemmän kuin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti