Porttikielto Taivaaseen.

Maanantai on jälleen täällä, ja vapaaviikonlopusta huolimatta vituttaa ihan kunnolla. Ei huvita työt sitten yhtään. Ainoastaan järki esti minua hylkäämästä asiakkaan nettivarausta. Koitan kovin muistuttaa itselleni, että oikeasti pidän työstäni. Se vain kun odottaa jotain tiettyä ajanhetkeä kuin kuuta nousevaa, niin jokainen päivä on suoranaista kidutusta. Muistutan itselleni myös siitä, että tämän kuukauden jälkeen opetustuntejakin on läjä vähemmän. Yhteistyö koulun kanssa on yksi suurimmista ärsytyksen aiheista. EN HALUA!

Pt projektiakin on vielä kuukausi jäljellä, ja arvaa kiinnostaako. Sali on itselle rakas harrastus, ja järkikin sanoo, että tässä kohtaa pitäisi inhoni koulua kohtaan unohtaa, itse oppilaat ovat ihania ja ennen kaikkea kyseessä on oma terveys. Olin viikonloppuna viihteelä peräti alkoholin kanssa, ja ihan tietoinen päätös nauttia jokunen lasillinen, vaikka aiemmin vannoin alkoholittomuuden nimeen. Turhauduin. Syön jälleen about mitä sattuu, koska minua ei vain kiinnosta. En taas tajua mikä minua oikeen vaivaa. Ruokapuolelta ei maistu taaskaan mikään. Ei siis niin mikään, ajatus mistä vaan syömisestä etoo niin että oksettaa. Syön mitä vaan alas saan. Olen tainnut täällä ennenkin mainita, että näitä kohtauksia tulee toisinaan. Viimeksi talvella joskus. En ymmärrä mistä se tulee, nyt sattuu vain vitutus muista asioista tähän samaan syssyyn, ja kombinaatio on aikamoinen. 

Tiedän kyllä, että aika kuluu sitä hitaammin mitä enemmän sitä ajattelee. Pitäisi ottaa päivä kerrallaan, syödä terveellisesti ja liikkua, nauttia keväästä ja sietää se fakta, että joudun olemaan tekemisissä koulun kanssa vielä vajaa 3 kk. Ei se sillä muutu, että märisen asiasta. Mutta ei. Vituttaa silti. Ajatuskin, että edessä on kahdet tunnit puistattaa. Odotan perjantaita ja Oulun reissua, mutta se on laiha lohtu kun kidutusta on jäljellä vielä vajaa kolme kuukautta. 

Ja tämä projekti.. ei huvita raahautua salille. Ei huvita syödä oikeastaan mitään, nälkä on pakollinen paha joka pakottaa pistämään suuhun edes jotain. Etoo niin mättö kuin terveellinenkin. Ärsyttää ajatus, että pitäisi liikkua ihan pakostakin. Järki sanoo, että jos söisi terveellisesti ja liikkuisi, olo varmasti paranisi. Vitutuskin voisi vähetä. Mutta tunnepuoli menee eri fiiliksillä. Jos vedän projektin lopun läskiksi, teen siinä samalla itsestäni typerän. Välitänkö? En. Pitäisi välittää, mutta ei kiinnosta. Ihan sama. Hitto kissakin huomaa että emännällään on joku vialla. Tara on ollut koko aamun luonani, puskenut ja tarjonnut rakkauttaan. Tullut syliin ja kehrännyt. Ja Tara on kahdesta kissastani se, joka ei yleensä moista tee.

Ja viikonloppu itsessään meni mukavasti. Perjantaina olin Caratran kanssa kävelyllä. Ilman ystävää en olisi taatusti tehnyt mitään liikunnallista, mutta ystävät ovat ilo, ja kävely oli tosi mukavaa kun oli seuraa. Olin lauantaina ystävien kanssa terassilla Telakalla parilla. Siirryttiin siitä Sohoon syömään ja kaverille Kalkuun grillailemaan ja euroviisuja tuijottamaan. Eilisen vietin Puolison kainalossa kotosalla. Eli viikonlopulla ja vitutuksella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. 

Ei nyt sinänsä yllätys että tänään musta mieliala iski ihan kunnolla. On sitä ilmassa ollut jo viimeviikolla. Ei se ruoka ihan viimeviikollakaan maistunut, ja luulenpa että vapaa viikonloppu ja ystävät olivat ainoat asiat joka tämän mielialan piti poissa.

Kai sitä pitäisi edes yrittää ottaa itseä niskasta kiinni. Syödä ohjeen mukaan, keskittyä siihen käsillä olevaan päivään, mennä edes kävelylle jos sali ei houkuta. Hakea päivästä jotain positiivista. Negatiivisuus ruokkii itseään ja sitä saa mitä tilaa. 

Ookoo. Päivän positiivinen ajatus: tänään ei ole opetustunteja.