Arki on astunut jälleen kehiin, mutta nautin kovin loman joka sekunnista.
Ajelut sujui leppoisasti, ruuhkaa ei juuri ollut suuntaan tai toiseen. Perillä oltiin aattoyönä yhden hujakoilla, peti kutsui ihan samantien. Aatto meni mukavasti kokkaillessa, kuulumisien vaihdossa ja rentoutuessa. Saunottiin savusaunassa, syötiin itsemme palloiksi ja juotiin minttukaakaota. Joulupäivänä vierailtiin hautausmaalla, käytiin anopin kanssa kävelyllä ja illasta nautittiin hieman alkomahoolia. Paikallisesta baaristahan me itsemme sitten löydettiin, appi onneksi toimi kuskina. Sunnuntaina sitten aamusta ajeltiin takaisin Tampereelle, minä hieman ristiriitaisissa tunnelmissa.
Tähän asti olen about parkunut poislähtöä, halunnut jäädä samantien sinne. Tällä kertaa... No en oikein tiedä. Sen huomaa, etten kuulu joukkoon. Anoppi ja Miniä nro 2 tulevat tietysti loistavasti juttuun, ovat kuin bestikset. Minä? No tullaan joo hyvin juttuun, Miniä nro 2 on yksi läheisimmistä ystävistäni. Mutta sen huomaa että me ollaan käymässä. Puoliso on perhettä, minä en. Vaikka kuinka yritän, hekin yrittävät, mutta joku siinä mättää. Välimatka luultavasti. Hauskat asiat joita suunnittelevat koskevat tietysti vain heitä. Minähän asun täällä. Heillä on yhteisiä tuttuja ja kavereita, yhteiset asiat. Minulla oli toki kivaa koko joulun, mutta tunsin kuitenkin itseni hieman yksinäiseksi. Yay. En koe olevani kotona oman perheeni luona, en kuulu joukkoon. Anoppila, no en minä oikein kuulu sitten sinnekään. Tämäkö on sitä juurettomuutta?
Uudenvuodenaatto olisi huomenna. Enkä ole oikein perillä että mitä hittoa sitä tehdään. Puoliso lupaili aiemmin työkaverilleen, että mennään sinne. Sitemmin tuli kutsu myös Kalkkuun, mutta en nyt saa Puolisosta taas irti, että mitä se on J:n kanssa suunnittellut. Miehet! "Katotaan sit, entiiä". Noh, minnekään en halua mennä ilman Puolisoani. Ja sitäpaitsi olen aivan totaalisen persaukinen, latasin bussikortin viimeisillä pennosillani (palkka ois perjantaina..) joten kaikenlainen yömatkustelu on poissuljettu. Ei varaa taksiin, ei edes bussin yömaksuun. Joten ellen halua kävellä Kalkusta Härmälään, koti on parempi vaihtoehto. Pääsisi torstaina sitten salillekin. Ei paskempi vaihtoehto.
tiistai 30. joulukuuta 2014
maanantai 22. joulukuuta 2014
Matter of Time
Lahjat ostettu, tänään ne paketoidaan. Puolison lahja on jo paketissa. Höpötettiin lahjapiiloista, ja sanoin, että lahjat pitää piilottaa sinne, minne toinen ei koskaan katso. Puoliso kysyi että "Ai, onko mun lahja sitten likapyykkikorin pohjalla?" :D
Tein koe-erän lanttulaatikkoa, joulupöytäversion tekeminen on sitten edessä tänään. Olen joo tehnyt kyseistä laatikkoa onnistuneesti ennenkin, mutta nyt kun olisi tarkoitus tuotosta jonkun muunkin syödä, niin haluan sen onnistuvan. Uunimmekin on normiuunia tehokkaampi (ei hajuakaan että miksi, mutta jos paistan jotain siellä "ohjeen mukaisen ajan" niin tuotos palaa), en halua polttaa laatikkoa.
Tänään olisi edessä töitä ensin 7 h, sitten intensiivistä pakkaamista, lanttulaatikkoa ja siivoamista. Alunperin töissä piti olla 9h, mutta käytin ylityötuntejani aiempaan kotiiinpääsyyn. Pomo kovin toivoisi, että haluaisin ennemmin lähteä huomenna aikaisin. Mutta en, sillä auton haku on kello 17. Puolisokin on töissä, en hyödy aiemmasta kotiinlähdöstä yhtään mitenkään. Pikemminkin ikävää, että jos pääsen joskus kahden-kolmen korvilla.
Huomenna autonhaun jälkeen kotiin hakemaan laukut ja kissat, kahvit keittää ja ehkä syödä jotain. Matkaan olisi tarkoitus päästä just niin pian mitä mahdollista. Palataan Tampereelle sunnuntaina. Mutta en vielä halua ajatella Joulun jälkeistä aikaa. Ensin viisi päivää ihanaa lomaa <3
Tein koe-erän lanttulaatikkoa, joulupöytäversion tekeminen on sitten edessä tänään. Olen joo tehnyt kyseistä laatikkoa onnistuneesti ennenkin, mutta nyt kun olisi tarkoitus tuotosta jonkun muunkin syödä, niin haluan sen onnistuvan. Uunimmekin on normiuunia tehokkaampi (ei hajuakaan että miksi, mutta jos paistan jotain siellä "ohjeen mukaisen ajan" niin tuotos palaa), en halua polttaa laatikkoa.
Tänään olisi edessä töitä ensin 7 h, sitten intensiivistä pakkaamista, lanttulaatikkoa ja siivoamista. Alunperin töissä piti olla 9h, mutta käytin ylityötuntejani aiempaan kotiiinpääsyyn. Pomo kovin toivoisi, että haluaisin ennemmin lähteä huomenna aikaisin. Mutta en, sillä auton haku on kello 17. Puolisokin on töissä, en hyödy aiemmasta kotiinlähdöstä yhtään mitenkään. Pikemminkin ikävää, että jos pääsen joskus kahden-kolmen korvilla.
Huomenna autonhaun jälkeen kotiin hakemaan laukut ja kissat, kahvit keittää ja ehkä syödä jotain. Matkaan olisi tarkoitus päästä just niin pian mitä mahdollista. Palataan Tampereelle sunnuntaina. Mutta en vielä halua ajatella Joulun jälkeistä aikaa. Ensin viisi päivää ihanaa lomaa <3
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Song of the Storm
Jännää. Tilastollisesti mun blogissa käydään eniten Ranskasta käsin. Siis reippaasti Suomeakin enemmän. Joo, käytän otsikoissa biisien nimiä (oliko ylläri jollekin?) Mutta en ole sanaakaan ranskaa ikänä tässä blogissa maininnut, en vain tajua. :D Voi tietysti olla joku Bottikin, mutta hämmentävää silti.
Olen näin joulun alla ollut yllättävänkin sosiaalinen. Onneksi, sillä jokainen kerta on ollut mukavaa, vaikka alkuunsa ahdistaisikin ja kiroiluttaisi ulosmeno. Itsenäisyyspäivänä ulkoilin Veljeni kanssa. Tutustuin paremmin Veljen tyttöystävään, tosi mukava mimmi, ja pariin Veljen kaveriin. Tyypin ystäväpiiri on valtava, ja tuntuu etten ikänä tapaa uudestaan niitä ihmisiä joiden kanssa liikutaan ulkona kun olen siellä. Vietettiin mukavaa aikaa Koulussa (baari Turussa). Porukkaa oli vain tuohon aikaan pikkujouluja viettämässä niin tehokkaasti, että jatkoklubi jäi sillä kertaa välistä.
Viimeviikonloppuna Puolisolla oli pikkujoulut työporukkansa kanssa, ja mun alkuperäinen ajatus oli istua kotona ja katsoa Bones-sarjaa jenkkilän netflixistä (Kokeilkaa cromeen Hola -lisäriä, voi vaihtaa maata ja kattoa vaikka minkä maan netflixiä). Päätin kuitenkin hörppiä pari lasia viiniä, ja Neiti J:n kysellessä kaljalle yhdessä miehekkeensä Mr E:n ja Lahti-vieraan Mr J:n kanssa, niin minähän menin. Istuttiin yksillä ensin Tiikerihaissa, josta suunnattiin Jack the Roosteriin. Ja hauskaa oli. Pariskunta J & E ovat kyllä mainiota seuraa, tarkoitus olisi mennä heille kahville huomenissakin.
Lahjat on yhtä vaille ostettu, menen perjantaina hakemaan sen viimeisenkin. Tiistaina sitten töiden jälkeen autoilemaan ruuhkaan ja kohti Vaalaa. Ja joulua en perkele laihduta.
Olen näin joulun alla ollut yllättävänkin sosiaalinen. Onneksi, sillä jokainen kerta on ollut mukavaa, vaikka alkuunsa ahdistaisikin ja kiroiluttaisi ulosmeno. Itsenäisyyspäivänä ulkoilin Veljeni kanssa. Tutustuin paremmin Veljen tyttöystävään, tosi mukava mimmi, ja pariin Veljen kaveriin. Tyypin ystäväpiiri on valtava, ja tuntuu etten ikänä tapaa uudestaan niitä ihmisiä joiden kanssa liikutaan ulkona kun olen siellä. Vietettiin mukavaa aikaa Koulussa (baari Turussa). Porukkaa oli vain tuohon aikaan pikkujouluja viettämässä niin tehokkaasti, että jatkoklubi jäi sillä kertaa välistä.
Viimeviikonloppuna Puolisolla oli pikkujoulut työporukkansa kanssa, ja mun alkuperäinen ajatus oli istua kotona ja katsoa Bones-sarjaa jenkkilän netflixistä (Kokeilkaa cromeen Hola -lisäriä, voi vaihtaa maata ja kattoa vaikka minkä maan netflixiä). Päätin kuitenkin hörppiä pari lasia viiniä, ja Neiti J:n kysellessä kaljalle yhdessä miehekkeensä Mr E:n ja Lahti-vieraan Mr J:n kanssa, niin minähän menin. Istuttiin yksillä ensin Tiikerihaissa, josta suunnattiin Jack the Roosteriin. Ja hauskaa oli. Pariskunta J & E ovat kyllä mainiota seuraa, tarkoitus olisi mennä heille kahville huomenissakin.
Lahjat on yhtä vaille ostettu, menen perjantaina hakemaan sen viimeisenkin. Tiistaina sitten töiden jälkeen autoilemaan ruuhkaan ja kohti Vaalaa. Ja joulua en perkele laihduta.
torstai 11. joulukuuta 2014
All these lies
Havahduin tänään erääseen asiaan.
Pohdin jokunen kuukausi ihan lääkärin kautta tuota väsymyksen tunnettani. Kilppariakin epäiltiin, mutta verenkuva ei antanut mitään sen kummempaa vastausta. Olen siitäkin maininnut useampaan kertaan, että miten aika tarkalleen vuosi sitten romahdin, kun tajusin että millaiseen suohon olen yritykseni kanssa joutunut/itseni saanut.
Aiemmin mietin, että tarvitsen varmastikin vain lomaa. Nojoo, kivahan tuo olisi, mutta ei sellaista lomaa olekaan mistä ei masentaisi palata takaisin arkeen. Anteeksi mitä? Että mikään maailman loma ei auttaisi, kun se kuitenkin loppuu joskus? Se havahdutti miettimään, että mistä minä oikeastaan nautin. Että jos saisin "täydellisen elämän" ilman mitään rajotteita, niin mitä minä ajallani tekisin? En sitten keksinyt. Niin mitään. Siis en yhtään mitään.
Jäin pohtimaan alaani. Olen pistänyt vähän kaamoksen ja joulukiireen piikkiin sen, että asiakkaat tuntuvat olevan vähän "rasite" töissä. Miten toivoisi sen jonon vain katoavan, ja miten jotenkin kuvittelen, että jokainen sisään astellut asiakas on juuri minun vastuullani. Ööh, asiakas on se työ? Me ollaan työyhteisö, en voi ottaa henkilökohtaista painetta koko firman pyörimisestä? Jos tulee mitään kritiikkiä työstäni, olen valmis iskemään irtisanomislaput tassuun ja hoen itselleni saman tien että oon paska ja lahjaton kampaaja. Oon väärällä alalla kun oon vähän tämmönen.
Johtopäätös: en nauti oikeastaan mistään, en haluaisi tehdä about yhtään mitään. En edes pelkästään olla vain, sillä sehän on tylsää. En haluaisi oikeastaan sosialisoidakaan, kotiin hautautuminen kiinnostaa enemmän. Ruoka ei oikein maistu, mitään ei tee mieli, mutta energian puutteessa sitä lappaa napaansa jotain. En koe olevani hyvä oikeastaan missään, en erityisen kaunis tai viehättävä, ihmisenä lähinnä rasittava, en haluaisi olla edes itse itseni kanssa tekemisissä. Luulen olevani älykkäämpi mitä olen, ja olen harvinaisen vakuuttunut että työkaverini eivät voi sietää minua. Itseasiassa olen jokseenkin vakuuttunut että suurin osa ihmisistä on tekemisissä kanssani vain siksi, että Puoliso on niin hyvä tyyppi. Keskivartaloltaan pyöreä, keski-ikää lähenevä nainen, jossa ei ole sitten mitään erityistä. Ei mun kilpirauhasessa vikaa ole, mulla taitaa olla masennus. Ja koska tätä on ollut ilmassa jo kesästä asti, en usko kaamoksenkaan olevan ainakaan yksin syypää. Se romahdus vuosi sitten, yrityksen lopettaminen ja siihen liittyvä henkinen paine saattoi sitten laukaista masennuksen.
Lueskelin aiheesta vähäsen, sillä masennus on mulle sangen vieras asia. Ok. Lekurille tai psykiatrille voisi olla asiallista mennä, varsinkin pitkissä ja vakavissa tapauksissa, mutta itsehoidollakin voi päästä jo jonnekin. Mitä mun sitten kai kannattaisi tehdä? Ei saisi eristäytyä muista. Hups, pitää kai tosiaan aktivoitua ihmisten suhteen. Rutiinit, terveelliset elämäntavat ja liikunta tekee hvyää. Kääntää ajatusmalliaan positiivisempaan suuntaan, askel askeleelta. Meditaatiota. Kirkasvalolamppu kaamosaikaan. Ok. Kuulostaa ihan hyvältä. Jos edes yrittäisin. Askel askeleelta.
Pohdin jokunen kuukausi ihan lääkärin kautta tuota väsymyksen tunnettani. Kilppariakin epäiltiin, mutta verenkuva ei antanut mitään sen kummempaa vastausta. Olen siitäkin maininnut useampaan kertaan, että miten aika tarkalleen vuosi sitten romahdin, kun tajusin että millaiseen suohon olen yritykseni kanssa joutunut/itseni saanut.
Aiemmin mietin, että tarvitsen varmastikin vain lomaa. Nojoo, kivahan tuo olisi, mutta ei sellaista lomaa olekaan mistä ei masentaisi palata takaisin arkeen. Anteeksi mitä? Että mikään maailman loma ei auttaisi, kun se kuitenkin loppuu joskus? Se havahdutti miettimään, että mistä minä oikeastaan nautin. Että jos saisin "täydellisen elämän" ilman mitään rajotteita, niin mitä minä ajallani tekisin? En sitten keksinyt. Niin mitään. Siis en yhtään mitään.
Jäin pohtimaan alaani. Olen pistänyt vähän kaamoksen ja joulukiireen piikkiin sen, että asiakkaat tuntuvat olevan vähän "rasite" töissä. Miten toivoisi sen jonon vain katoavan, ja miten jotenkin kuvittelen, että jokainen sisään astellut asiakas on juuri minun vastuullani. Ööh, asiakas on se työ? Me ollaan työyhteisö, en voi ottaa henkilökohtaista painetta koko firman pyörimisestä? Jos tulee mitään kritiikkiä työstäni, olen valmis iskemään irtisanomislaput tassuun ja hoen itselleni saman tien että oon paska ja lahjaton kampaaja. Oon väärällä alalla kun oon vähän tämmönen.
Johtopäätös: en nauti oikeastaan mistään, en haluaisi tehdä about yhtään mitään. En edes pelkästään olla vain, sillä sehän on tylsää. En haluaisi oikeastaan sosialisoidakaan, kotiin hautautuminen kiinnostaa enemmän. Ruoka ei oikein maistu, mitään ei tee mieli, mutta energian puutteessa sitä lappaa napaansa jotain. En koe olevani hyvä oikeastaan missään, en erityisen kaunis tai viehättävä, ihmisenä lähinnä rasittava, en haluaisi olla edes itse itseni kanssa tekemisissä. Luulen olevani älykkäämpi mitä olen, ja olen harvinaisen vakuuttunut että työkaverini eivät voi sietää minua. Itseasiassa olen jokseenkin vakuuttunut että suurin osa ihmisistä on tekemisissä kanssani vain siksi, että Puoliso on niin hyvä tyyppi. Keskivartaloltaan pyöreä, keski-ikää lähenevä nainen, jossa ei ole sitten mitään erityistä. Ei mun kilpirauhasessa vikaa ole, mulla taitaa olla masennus. Ja koska tätä on ollut ilmassa jo kesästä asti, en usko kaamoksenkaan olevan ainakaan yksin syypää. Se romahdus vuosi sitten, yrityksen lopettaminen ja siihen liittyvä henkinen paine saattoi sitten laukaista masennuksen.
Lueskelin aiheesta vähäsen, sillä masennus on mulle sangen vieras asia. Ok. Lekurille tai psykiatrille voisi olla asiallista mennä, varsinkin pitkissä ja vakavissa tapauksissa, mutta itsehoidollakin voi päästä jo jonnekin. Mitä mun sitten kai kannattaisi tehdä? Ei saisi eristäytyä muista. Hups, pitää kai tosiaan aktivoitua ihmisten suhteen. Rutiinit, terveelliset elämäntavat ja liikunta tekee hvyää. Kääntää ajatusmalliaan positiivisempaan suuntaan, askel askeleelta. Meditaatiota. Kirkasvalolamppu kaamosaikaan. Ok. Kuulostaa ihan hyvältä. Jos edes yrittäisin. Askel askeleelta.
lauantai 6. joulukuuta 2014
The Curse
Joskus olisi kiva, jos olisi ammatti joka ei seuraisi minua kaikkialle. En aina jaksaisi lausetta "ota sakset mukaan". Joskus haluaisin, että ammattini olisi joku sellainen, ettei tarvitsisi tehdä töitä vapaalla. Pahinta tässä, että jengi ei oikeasti tajua sitä, että mulle se hiustenlaitto on työtä. Ajattelee, että koska se on heille niin kivaa ja rentouttavaa, että se on sitä myös mulle. Ei, se on työtä. Ei rentouttavaa, ei osa hauskaa viikonloppua.
Ideaali viikonloppuna rentoudun, pidän hauskaa enkä hipaisekaan saksia tai kampaa. Ikävä kyllä kaikki reissut Raisioon perheeni luo ovat työreissuja, ja samoin suuri osa reissuista Puolison perheen luo. Sitten ihmtelellään, että miksi en käy perheeni luona useammin. En vain jaksa tehdä aina vapaillani töitä.
Haluaisin hautautua kotiin Tampereelle, sillä olen sitten oman perheeni luona tai pohjoisessa Puolison perheen luona, aina joku odottaa multa hiustenleikkuuta "etsää vähän vois leikata?" ja kun kyseessä on perhe, en voi edes kieltäytyä. Vaikka muuten olisi kuinka kivaa, niin se fakta pilaa aika tehokkaasti kaiken, että joudun töihin. Aina. Kaikkialla. JA EN VITTU HALUA!
Luulin, että saksien "unohtaminen" ratkaisisi asian. Väärin. Isäni ei käynytkään parturissa kuten luulin, vaan päätti odottaa että tulen uudestaan käymään, jotta mulla on sitten mukava puolen vuoden kasvu-urakka edessäni. Eihän hän nyt halua kenenkään muun hiuksia leikkaavan, kun tytär kerta osaa. Ja on niin rentouttavaa sitten saunan jälkeen kun iltasella leikataan tukkaa. Väliäkö sillä, että minä tiedoistan joutuvani töihin lauantai-illalla kello yhdeksän. Mutta sehän on rentouttavaa ja kivaa - "Eikö ole kiva kun on ammatti, voi tehdä työtään vaikka missä ja koska".... EI! Pohjoisessa mun eteen lykättiin harrastelijasakset "kyllä se näillä sujuu, ei oo niin tarkkaa". No on. Mä en vain "klipsi sieltä täältä". Ja kun asiakas nostaa perseensä penkistä, kuka ne jäljet siivoo? No minäpä ne yleensä.
Mua taas vituttaa koko hiusala. Tuntuu että en saa hengittää asialta ollenkaan. Haluaisin vaihtaa alaa, tehdä jotain ihan muuta ja haudata koko hiuksiston. Ikävä kyllä tämä ongelma ei ammattia vaihtamalla parane. Kyky leikata hiuksia ei katoa ihan hetkessä, että vaikka olisin mikä, niin samat pyynnöt raikaisi korvissani silti. Ja aina just niiltä ihmisiltä, joille en vain voi sanoa ei olematta ihan järjettömän itsekäs kusipää. Ja yksikään ei näe sitä mun kantilta. Kukaan koskaan ei ole sanonut ymmärtävänsä mua tän harmituksen kanssa, jos olen asiasta puhunut. "No mutta ei kai se nyt noin iso asia ole? Sehän on pieni juttu vain. Ja perhettähän tässä ollaan, ajattele mitä ne on tehnyt sun eteen" Kiitti. Tähän tekee mun oloni paremmaksi. Se on todella ahdistavaa, että ne tahot joille normaalisti voisin työmurheistani tai muista puhua, ovat nyt se ongelma, ne joille en asiasta voi puhua.
Ja kyllä. Mä aion vielä vaihtaa alaa. Jahka saan kerrottua Puolisolle. Mulla on oikeastaan jo haju, että mikä se voisi olla.
Ideaali viikonloppuna rentoudun, pidän hauskaa enkä hipaisekaan saksia tai kampaa. Ikävä kyllä kaikki reissut Raisioon perheeni luo ovat työreissuja, ja samoin suuri osa reissuista Puolison perheen luo. Sitten ihmtelellään, että miksi en käy perheeni luona useammin. En vain jaksa tehdä aina vapaillani töitä.
Haluaisin hautautua kotiin Tampereelle, sillä olen sitten oman perheeni luona tai pohjoisessa Puolison perheen luona, aina joku odottaa multa hiustenleikkuuta "etsää vähän vois leikata?" ja kun kyseessä on perhe, en voi edes kieltäytyä. Vaikka muuten olisi kuinka kivaa, niin se fakta pilaa aika tehokkaasti kaiken, että joudun töihin. Aina. Kaikkialla. JA EN VITTU HALUA!
Luulin, että saksien "unohtaminen" ratkaisisi asian. Väärin. Isäni ei käynytkään parturissa kuten luulin, vaan päätti odottaa että tulen uudestaan käymään, jotta mulla on sitten mukava puolen vuoden kasvu-urakka edessäni. Eihän hän nyt halua kenenkään muun hiuksia leikkaavan, kun tytär kerta osaa. Ja on niin rentouttavaa sitten saunan jälkeen kun iltasella leikataan tukkaa. Väliäkö sillä, että minä tiedoistan joutuvani töihin lauantai-illalla kello yhdeksän. Mutta sehän on rentouttavaa ja kivaa - "Eikö ole kiva kun on ammatti, voi tehdä työtään vaikka missä ja koska".... EI! Pohjoisessa mun eteen lykättiin harrastelijasakset "kyllä se näillä sujuu, ei oo niin tarkkaa". No on. Mä en vain "klipsi sieltä täältä". Ja kun asiakas nostaa perseensä penkistä, kuka ne jäljet siivoo? No minäpä ne yleensä.
Mua taas vituttaa koko hiusala. Tuntuu että en saa hengittää asialta ollenkaan. Haluaisin vaihtaa alaa, tehdä jotain ihan muuta ja haudata koko hiuksiston. Ikävä kyllä tämä ongelma ei ammattia vaihtamalla parane. Kyky leikata hiuksia ei katoa ihan hetkessä, että vaikka olisin mikä, niin samat pyynnöt raikaisi korvissani silti. Ja aina just niiltä ihmisiltä, joille en vain voi sanoa ei olematta ihan järjettömän itsekäs kusipää. Ja yksikään ei näe sitä mun kantilta. Kukaan koskaan ei ole sanonut ymmärtävänsä mua tän harmituksen kanssa, jos olen asiasta puhunut. "No mutta ei kai se nyt noin iso asia ole? Sehän on pieni juttu vain. Ja perhettähän tässä ollaan, ajattele mitä ne on tehnyt sun eteen" Kiitti. Tähän tekee mun oloni paremmaksi. Se on todella ahdistavaa, että ne tahot joille normaalisti voisin työmurheistani tai muista puhua, ovat nyt se ongelma, ne joille en asiasta voi puhua.
Ja kyllä. Mä aion vielä vaihtaa alaa. Jahka saan kerrottua Puolisolle. Mulla on oikeastaan jo haju, että mikä se voisi olla.
lauantai 29. marraskuuta 2014
Irstauden Ilosanoma
Juhlittiin tosiaan eilettäin Puolison synttäreitä. Säntäilin töiden jälkeen kiiruulla kauppaan ja alkoon, ja kotio tälläytymään. Tyyppejä alkoi ilemstyä siinä seiskan maissa. Istuttiin meillä iltaa, nautittiin juustokakkua, suolaisia naksuja ja alkoholia. Laulettiin, kitaroitiin ja kuunneltiin musiikkia. Ja naurettii niin että nyt on olo kuin ois vatsalihastreenin tehnyt.
Puolison pari työkaveria joivat itsensä pöydänalle pullollisella kasikymppistä Viru Valge -viinaa ja häipyivät taksilla kotiin harjoittamaan Norjan puhumista. Me muut suunnattiin sitten puoliltaöin baariin. Kaikki oltiin about selvinpäin, mutta Amadeuksen poken mukaan pojat oli liian kännissä. Justjust, tultiin siihen tulokseen, että meillä nyt vaan oli selvästi liian kivaa. Poke kuitenkin näki meidät pihalla nauramassa about kaikelle, pitävän hauskaa. Ehkä ulkopuolisen silmistä se käytös voi vaikuttaa siltä, että osa on ihan turpa täys. Mentiin sitten Dog's Homeen (Miten hitossa toi pitäs taivuttaa? Home:n, Home:iin?). Siellä näin ystäväni Mr A:n, jota en olekaan nähnyt sitten Lumouksen. A on mahtava tyyppi, mutta mieleltään hieman melankolinen ja herkkä, toivottavasti sain piristettyä ja parannettua hänen maailmaansa edes vähän. Hetken mietittiin Dogsin suljettua ovensa, että klubi vai kebab, ja vastaus oli kebab. Itse katselin vierestä pepsi maxin kanssa, eipä ollut nälkä. Kerrankin. Taksijonon kautta himaan nukkumaan. Ja muuten. Taksijonoista järkevin on linja-autoasemalla, siinä on suurin vaihtuvuus. Keskustan taksitolpalle ei tuu ikänä takseja. Taksikuski vahvisti päättelyn, ei siinä kannata jonottaa.
Kerrassaan onnistunut ilta, sillä ei ole krapulasta tietoakaan. Herrat M ja E olivat loistoseuraa, naurettiin itsemme kipeiksi. Tänään otan rennosti, katson sarjoja ja leffoja ja nautin vapaastani.
Puolison pari työkaveria joivat itsensä pöydänalle pullollisella kasikymppistä Viru Valge -viinaa ja häipyivät taksilla kotiin harjoittamaan Norjan puhumista. Me muut suunnattiin sitten puoliltaöin baariin. Kaikki oltiin about selvinpäin, mutta Amadeuksen poken mukaan pojat oli liian kännissä. Justjust, tultiin siihen tulokseen, että meillä nyt vaan oli selvästi liian kivaa. Poke kuitenkin näki meidät pihalla nauramassa about kaikelle, pitävän hauskaa. Ehkä ulkopuolisen silmistä se käytös voi vaikuttaa siltä, että osa on ihan turpa täys. Mentiin sitten Dog's Homeen (Miten hitossa toi pitäs taivuttaa? Home:n, Home:iin?). Siellä näin ystäväni Mr A:n, jota en olekaan nähnyt sitten Lumouksen. A on mahtava tyyppi, mutta mieleltään hieman melankolinen ja herkkä, toivottavasti sain piristettyä ja parannettua hänen maailmaansa edes vähän. Hetken mietittiin Dogsin suljettua ovensa, että klubi vai kebab, ja vastaus oli kebab. Itse katselin vierestä pepsi maxin kanssa, eipä ollut nälkä. Kerrankin. Taksijonon kautta himaan nukkumaan. Ja muuten. Taksijonoista järkevin on linja-autoasemalla, siinä on suurin vaihtuvuus. Keskustan taksitolpalle ei tuu ikänä takseja. Taksikuski vahvisti päättelyn, ei siinä kannata jonottaa.
Kerrassaan onnistunut ilta, sillä ei ole krapulasta tietoakaan. Herrat M ja E olivat loistoseuraa, naurettiin itsemme kipeiksi. Tänään otan rennosti, katson sarjoja ja leffoja ja nautin vapaastani.
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
I.M. Sin
Sain tänään kuulla spirometrian tulokset, ihan normia olivat. Keuhkoni ovat tilavuudeltaan ihan tavalliset, eikä mitään astman oireita ollut havaittavissa. Huojentavaa, että kaikki on ok, oonhan ollut tervakeuhko tosi pitkään.
Viikonloppuna olin lauantaina töissä, ja muutoin aikalailla kotosalla. Sunnuntaina kuitenkin pariskunta E & J yllätti pyytämällä meitä syömään kanssaan, ja huristeltiin sitten bussilla Hooksiin siiville. Ja hieno sunnuntai-iltapäivähän siitä muodostui. Oli mahtavaa viettää aikaa samanhenkisten tyyppien kanssa, kikatella porukalla tyhmille jutuille, joita ei muut tajua. Tuli taas sellainen olo, että enhän minä ole yksin. Onhan minulla ystäviä. On yhä tyyppejä, jotka haluavat viettää kanssamme aikaa, vaikka ei enää säntäilläkään baareihin. Oli kyllä kivaa, ja porukalla tuumittiin, että uusiksi on pakko ottaa piakkoin!
Samalla tuli todettua oma chilinsietokyky aika rautaiseksi. Suicide-vahvuuden siivet eivät nyt niin tulisia olleetkaan. Ja siitä seuraava olisi naga. Olen tosin nauttinut syksyn mittaan aika chilisiä sapuskoja, ja lasagneenkin upotin 1 jalapenon, 2 lemon dropia ja 2 aiji crystalia (lemonin ja aijin vahvuudet siinä seiskan luokkaa..) + rutkasti poppiksen chilisoosia. Ja tuloksena siis minusta sellai mukavan mausteista sapuskaa. Ihan vakavissani teen seuraavan chili con carnen nagasta, sillä millään muulla en saa siitä tarpeeksi tulista. Joo en oo ihan normaali, älkää vaan syökö mun kokkailuja :D. Mun sapuskoista lähtee normiruuasta pitäviltä tukka päästä, sillä mähän heitän chiliä ihan kaikkeen.
Puolisoni täyttää sunnuntaina 33. Nyt on jääkaappi täynä juustokakkuaineita, sillä perjantaina olisi tarkoitus kahvitella ja kakutella erinäisten ihmisten seurassa. Ilmeisesti Puolison ajatuksena ei ole mitään Megapartyja pitää, mutta ihan pientä kivaa kyllä. Pitänee huomenna siis siivota ja auttaa Puolisoa sen juustiksen teossa. Mulla on viikonloppuvapaa, ajattelin käväistä lauantaina Radiokirppiksellä. Nauttia vapaapäivästä täysin siemauksin, sillä seuraava viikonloppu pitää suunnata Raisioon. Ajattelin houkutella Veljeäni perjantaina viihteelle, sillä lauantain kirppiskierros ei onnistu, kun pyhä on. Tehään kirppisreissu sunnuntaina, joten voin nukkua la ihan rauhassa pitkään.
Viikonloppuna olin lauantaina töissä, ja muutoin aikalailla kotosalla. Sunnuntaina kuitenkin pariskunta E & J yllätti pyytämällä meitä syömään kanssaan, ja huristeltiin sitten bussilla Hooksiin siiville. Ja hieno sunnuntai-iltapäivähän siitä muodostui. Oli mahtavaa viettää aikaa samanhenkisten tyyppien kanssa, kikatella porukalla tyhmille jutuille, joita ei muut tajua. Tuli taas sellainen olo, että enhän minä ole yksin. Onhan minulla ystäviä. On yhä tyyppejä, jotka haluavat viettää kanssamme aikaa, vaikka ei enää säntäilläkään baareihin. Oli kyllä kivaa, ja porukalla tuumittiin, että uusiksi on pakko ottaa piakkoin!
Samalla tuli todettua oma chilinsietokyky aika rautaiseksi. Suicide-vahvuuden siivet eivät nyt niin tulisia olleetkaan. Ja siitä seuraava olisi naga. Olen tosin nauttinut syksyn mittaan aika chilisiä sapuskoja, ja lasagneenkin upotin 1 jalapenon, 2 lemon dropia ja 2 aiji crystalia (lemonin ja aijin vahvuudet siinä seiskan luokkaa..) + rutkasti poppiksen chilisoosia. Ja tuloksena siis minusta sellai mukavan mausteista sapuskaa. Ihan vakavissani teen seuraavan chili con carnen nagasta, sillä millään muulla en saa siitä tarpeeksi tulista. Joo en oo ihan normaali, älkää vaan syökö mun kokkailuja :D. Mun sapuskoista lähtee normiruuasta pitäviltä tukka päästä, sillä mähän heitän chiliä ihan kaikkeen.
Puolisoni täyttää sunnuntaina 33. Nyt on jääkaappi täynä juustokakkuaineita, sillä perjantaina olisi tarkoitus kahvitella ja kakutella erinäisten ihmisten seurassa. Ilmeisesti Puolison ajatuksena ei ole mitään Megapartyja pitää, mutta ihan pientä kivaa kyllä. Pitänee huomenna siis siivota ja auttaa Puolisoa sen juustiksen teossa. Mulla on viikonloppuvapaa, ajattelin käväistä lauantaina Radiokirppiksellä. Nauttia vapaapäivästä täysin siemauksin, sillä seuraava viikonloppu pitää suunnata Raisioon. Ajattelin houkutella Veljeäni perjantaina viihteelle, sillä lauantain kirppiskierros ei onnistu, kun pyhä on. Tehään kirppisreissu sunnuntaina, joten voin nukkua la ihan rauhassa pitkään.
tiistai 18. marraskuuta 2014
M.I.N.E
Viikonloppu meni aika normaaleissa merkeissä. Useampi aspiriini taittoi migreeniä siedettäväksi, joten Puoliso & Ystävä aloittelivat meillä saunan parissa, siirtyivät sitten baariin yhdentoista korvilla. Itsehän jäin kotio nukkumaan, lauantain työvuoro kutsui. Sunnuntaina ei tehty sitten niin mitään. Ja hyvä niin, sillä jos mulla on vain yksi viikonlopun päivä vapaana, en silloin tahdo tehdä yhtikäs mitään!
Tänäkin lauantaina olisi töitä, joten tulee toinen vähän rauhaisampi viikonloppu. Meillä lyhenee työaika 8 tunnista 7.5 tuntiin, joten mun työpäivät lyhenee ensiviikosta alkaen. Kiva päästä aiemmin kotiin tai mennä vähän myöhemmin, mutta menetetään pekkaset, eli ne ihanat "ylityövapaat" jotka mahdollistavat pienet palkalliset lomailut. Nyt pitää ottaa palkatonta. Pyhpöh. Koeaikanikin loppui, joten olen nyt sitten työyhteisöni täysivaltainen jäsen. Ja edelleen huippuonnellinen siitä, että mulla on työpaikka.
Tänään oli työhöntulotarkastukseen liittyvä spirometria, eli keuhkojen tilavuusmittausta. Kävin puhaltelemassa anturiin, ja viikonpäästä selvinnee, että olenko normaali vai kenties astmaatikko. Osalle työkavereista on tullut astmatuomio, mikä sinänsä on jännä. Eräänkin kohdalla ei nimittäin ikänä uskoisi, mimmihän on sporttaaja! Hoitaja kuitenkin sanoi, että puhaltelin ihan viitearvojen mukaan, eli ilmeisesti juuri siten miten 31-vuotiaan naisen olettaisikin. Pitkäkestoisesta röökaamisesta ja huonosta aerobisesta kunnosta huolimatta.
Sain joululauantain vapaaksi, joten jouluna olisi tiedossa mahtavaa lomaa akselilla keskiviikko-sunnuntai. Pitäisi piakkoin varailla autokin jouluksi. Mä niin rentoudun! No ok, otan ehkä yhden setin bilekuteita mukaan, päädytään kuitenkin Siitariin (vaalan ainoa baari) viimeistään tapanina. Vois ostaa joulukalenterin, tulisi loma nopeammin :3
Huomenna on vapaapäivä, mutta minä idiootti olen hamstrannut itselleni erinäisen läjän asioita. Aamusta olisi lääkäriaika, siitä pankkiin hakemaan uusi maksukortti, iltapäivästä sitten suuhygienistille. Yay. Siinä mulla vapaapäivää, säntäillä ympäri Tamperetta hoitamassa asioita.
Tänäkin lauantaina olisi töitä, joten tulee toinen vähän rauhaisampi viikonloppu. Meillä lyhenee työaika 8 tunnista 7.5 tuntiin, joten mun työpäivät lyhenee ensiviikosta alkaen. Kiva päästä aiemmin kotiin tai mennä vähän myöhemmin, mutta menetetään pekkaset, eli ne ihanat "ylityövapaat" jotka mahdollistavat pienet palkalliset lomailut. Nyt pitää ottaa palkatonta. Pyhpöh. Koeaikanikin loppui, joten olen nyt sitten työyhteisöni täysivaltainen jäsen. Ja edelleen huippuonnellinen siitä, että mulla on työpaikka.
Tänään oli työhöntulotarkastukseen liittyvä spirometria, eli keuhkojen tilavuusmittausta. Kävin puhaltelemassa anturiin, ja viikonpäästä selvinnee, että olenko normaali vai kenties astmaatikko. Osalle työkavereista on tullut astmatuomio, mikä sinänsä on jännä. Eräänkin kohdalla ei nimittäin ikänä uskoisi, mimmihän on sporttaaja! Hoitaja kuitenkin sanoi, että puhaltelin ihan viitearvojen mukaan, eli ilmeisesti juuri siten miten 31-vuotiaan naisen olettaisikin. Pitkäkestoisesta röökaamisesta ja huonosta aerobisesta kunnosta huolimatta.
Sain joululauantain vapaaksi, joten jouluna olisi tiedossa mahtavaa lomaa akselilla keskiviikko-sunnuntai. Pitäisi piakkoin varailla autokin jouluksi. Mä niin rentoudun! No ok, otan ehkä yhden setin bilekuteita mukaan, päädytään kuitenkin Siitariin (vaalan ainoa baari) viimeistään tapanina. Vois ostaa joulukalenterin, tulisi loma nopeammin :3
Huomenna on vapaapäivä, mutta minä idiootti olen hamstrannut itselleni erinäisen läjän asioita. Aamusta olisi lääkäriaika, siitä pankkiin hakemaan uusi maksukortti, iltapäivästä sitten suuhygienistille. Yay. Siinä mulla vapaapäivää, säntäillä ympäri Tamperetta hoitamassa asioita.
perjantai 14. marraskuuta 2014
Hate.
On muuten tosi hubaa olla särkylääkeallergikko ja migreenitapaus. Mitään tujumpaa särkylääkettä ei voi vedellä, mutta hedari on järkyttävä. Voin vedellä panadolia ja aspiriinia, mutta aspiriineja kuluu sen kolmisen kappaletta ennen kuin on vaikutusta. Eikä sekään sitä pois vie, hedari "tuntuu" jyskyttävänä päässä, vaikka kipu turtuukin. Pitäisi kai konsultoida lääkäriä, että onko mulla toivoa.
Migreeni on mulle suhteellisen uusi tuttavuus, kohtauksia tullut vasta viimeisen 6 kuukauden aikana muutama. Olin varma ensin että mulla on joku hiton aivokasvain kun ensin näkyi silmissä valohäiriöitä ja seuraavaksi julmettu hedari. Kunnes armas Puoliso valaisi, että millainen on migreeni. Yay. Just näin halusinkin perjantaini viettää, pahoinvoivana ja särkylääketokkurassa.
Migreeni on mulle suhteellisen uusi tuttavuus, kohtauksia tullut vasta viimeisen 6 kuukauden aikana muutama. Olin varma ensin että mulla on joku hiton aivokasvain kun ensin näkyi silmissä valohäiriöitä ja seuraavaksi julmettu hedari. Kunnes armas Puoliso valaisi, että millainen on migreeni. Yay. Just näin halusinkin perjantaini viettää, pahoinvoivana ja särkylääketokkurassa.
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Far from Home
En tahdo puhua viikonlopusta. Pelkkä ajattelukin saa mut kaipaamaan jotain, jota en just nyt voi saada. Liian kivaa. Liian kotoisaa ja mukavaa.
Töihin paluu keljutti tiistaina ihan kunnolla. Mitenkäs muutenkaan hienon "loman" jälkeen. Nyt kuitenkin on jo vähän toivuttu entiselleen, arki maistuu taas. Kuukausi menee kuitenkin nopeasti, joulunahan me mennään pohjoiseen taas. Ja ollaan tiistai illasta sunnuntaihin asti!
Vihaan marraskuuta, mutta mun mielialaa kohentaa yhä parantuva rahatilanne. Taloudellinen kurimus ja ahdinko on tosiaan ohi. Suunnittelen talouttani huolella, ja olen jo lyhentänyt velkaani erinäisille tahoille (visa, opintolainat...) ihan kiitettävästi. Ja mun tilannehan on siis alunalkaenkin ollut aika hyvä, kun velkaa on tasan pankille ja suuri osa opintolainaa. Mulla on luottotiedot tallella, ei verovelkaa tai muuta sellaista. Yrittäjyys itsessään ei jättänyt mitään ylimääräistä velkaa. Heinäkuuhun mennessä saan maksettua visalaskuni kokonaan pois. Oli iiiiso virhe moinen kortti ikinä edes hyväksyä. Nyt tilasin tiliini visa electronin, ja hautaan debit/credit -kortin pöytälaatikkoon tasan autonvuokrausta varten. Tuntuu aivan mahtavalta tuijotella budjettia ja tajuta, että pärjäisin jälleen yksinkin. Olen itsenäinen nainen, en mielelläni tukeudu yhtään keneenkään. Parisuhteessakin mulle on tärkeää, että siitä huolimatta pärjäisin itsekin. En halua olla riippuvainen. Olen kuitenkin superonnellinen, että minulla on Puoliso. Pärjäisin itsekin, mutta minun ei tarvitse.
Meillä on taas yhteisiä tavotteita. Minä pienennän velkaani, jotta saadaan joskus asuntolaina. Puoliso säästää Oulua varten. Jo kesällä tilanne on huomattavasti parempi. Osuuspankin osuus opintolainasta on maksettu, visa maksettu, jäljellä vain Nordea. Muutetaan Ouluun, jahka taloustilanne on tarpeeksi kohentunut ja jahka työtilanne näyttäisi siltä. Oulusta tai Muhokselta voisi sitten jokskus hamaassa tulevaisuudessa ostaa kämpän.
Mulla on hieman talvilomaakin, ajateltiin koittaa sitä mission impossiblea saada lomat samaan aikaan sitten kevättalvesta. Voitaisiin lähteä - ylläripylläri - Ouluun ja Vaalaan.
Asiasta pihviin. Eräs asia ihmettyttää ja ärrrsyttää. Nimittäin Avioliitto vs Avoliitto - juttu. Ollaan asuttu yhdessä kahdeksan vuotta. Talvella yhteistä taivalta tulee täyteen yhdeksän vuotta. Silti, äitini ja erinäiset asiakkaat jaksavat muistuttaa yhä uudelleen, että en voi kutsua Puolisoa Miehekseni, kun ei kerta olla naimisissa. Korjaa sanomisiani että "Poikaystävä!" jos erehdyn sanomaan että "mieheni". Jahas. Eli jos ei ikinä mennä naimisiin, mulla on vielä kuusikymppisenäkin poikaystävä? Missä kohtaa on oikeus kutsua Avomiestään tittelillä "mun mies"? Onko siihen ikäraja? Tuntuu pöljältä että on seurustellut melkein vuosikymmenen, asunut yhdessä abouttiarallaa saman verran ja kutsua toista "poikaystäväksi", aivan kun oltaisi jotain 14-vuotiaita, tai seurusteltu jotain pari kuukautta. Ja pöljältä tuntuu senkin puolesta että tuo "Poika" täyttää tän kuun lopussa 33 vuotta. Että sellanen poika, kulkee kohti neljääkymppiä. Äidille perustelin tuota "mieheni" -nimitystä juuri sillä, että ollaan avoLIITOSSA ja avoPUOLISOITA. Mulla on AvoMIES, joten voinen kutsua kumppaniani tittelillä mun mies.
Onko niillä rekistereillä ja sillä ylimääräisellä i-kirjaimella niin iso merkitys? Meidän arjessa se vihkimys ei tekisi yhtään mitään eroa. Poistaisi yhden nimen ovesta ja pistäisi mut kortinvaihtorumbaan? Sikälimikäli niin haluaisin, saattaisinhan pitää mukavan harvinaisen sukunimeni. Olenhan suomessa uniikki tapaus (Jepjep, yhäkin, vaikka vaihdoin mummonimeni Emiliaksi vuosi sitten). I-kirjaimen lisääminen avoliittoomme ei toisi oikeastaan mitään muutosta. Ehkä joskus sitten ikääntyessä jos pitää jotain perimisiä miettiä, mutta toistaiseksi ei niin mitään. Meillä on kuitenkin ilmankin renkuloita aikomus viettää elämämme yhdessä. Meillä on tulevaisuudensuunnitelmia ja elämme ihan samanlaista elämää kuin avioliitossa olevat paritkin. Taloutemme on yhteinen, emme kalkuloi kauppalaskuja tai muuta sellaista. Ehkä siis voin nimittää Puolisoa yhä Puolisoksi tai Miehekseni. Minullahan on Liitto. Minä olen Avovaimo. Me ollaan Puolisoita, ei siihen ylimääräisiä kirjaimia tai rekistereitä tarvita.
Töihin paluu keljutti tiistaina ihan kunnolla. Mitenkäs muutenkaan hienon "loman" jälkeen. Nyt kuitenkin on jo vähän toivuttu entiselleen, arki maistuu taas. Kuukausi menee kuitenkin nopeasti, joulunahan me mennään pohjoiseen taas. Ja ollaan tiistai illasta sunnuntaihin asti!
Vihaan marraskuuta, mutta mun mielialaa kohentaa yhä parantuva rahatilanne. Taloudellinen kurimus ja ahdinko on tosiaan ohi. Suunnittelen talouttani huolella, ja olen jo lyhentänyt velkaani erinäisille tahoille (visa, opintolainat...) ihan kiitettävästi. Ja mun tilannehan on siis alunalkaenkin ollut aika hyvä, kun velkaa on tasan pankille ja suuri osa opintolainaa. Mulla on luottotiedot tallella, ei verovelkaa tai muuta sellaista. Yrittäjyys itsessään ei jättänyt mitään ylimääräistä velkaa. Heinäkuuhun mennessä saan maksettua visalaskuni kokonaan pois. Oli iiiiso virhe moinen kortti ikinä edes hyväksyä. Nyt tilasin tiliini visa electronin, ja hautaan debit/credit -kortin pöytälaatikkoon tasan autonvuokrausta varten. Tuntuu aivan mahtavalta tuijotella budjettia ja tajuta, että pärjäisin jälleen yksinkin. Olen itsenäinen nainen, en mielelläni tukeudu yhtään keneenkään. Parisuhteessakin mulle on tärkeää, että siitä huolimatta pärjäisin itsekin. En halua olla riippuvainen. Olen kuitenkin superonnellinen, että minulla on Puoliso. Pärjäisin itsekin, mutta minun ei tarvitse.
Meillä on taas yhteisiä tavotteita. Minä pienennän velkaani, jotta saadaan joskus asuntolaina. Puoliso säästää Oulua varten. Jo kesällä tilanne on huomattavasti parempi. Osuuspankin osuus opintolainasta on maksettu, visa maksettu, jäljellä vain Nordea. Muutetaan Ouluun, jahka taloustilanne on tarpeeksi kohentunut ja jahka työtilanne näyttäisi siltä. Oulusta tai Muhokselta voisi sitten jokskus hamaassa tulevaisuudessa ostaa kämpän.
Mulla on hieman talvilomaakin, ajateltiin koittaa sitä mission impossiblea saada lomat samaan aikaan sitten kevättalvesta. Voitaisiin lähteä - ylläripylläri - Ouluun ja Vaalaan.
Asiasta pihviin. Eräs asia ihmettyttää ja ärrrsyttää. Nimittäin Avioliitto vs Avoliitto - juttu. Ollaan asuttu yhdessä kahdeksan vuotta. Talvella yhteistä taivalta tulee täyteen yhdeksän vuotta. Silti, äitini ja erinäiset asiakkaat jaksavat muistuttaa yhä uudelleen, että en voi kutsua Puolisoa Miehekseni, kun ei kerta olla naimisissa. Korjaa sanomisiani että "Poikaystävä!" jos erehdyn sanomaan että "mieheni". Jahas. Eli jos ei ikinä mennä naimisiin, mulla on vielä kuusikymppisenäkin poikaystävä? Missä kohtaa on oikeus kutsua Avomiestään tittelillä "mun mies"? Onko siihen ikäraja? Tuntuu pöljältä että on seurustellut melkein vuosikymmenen, asunut yhdessä abouttiarallaa saman verran ja kutsua toista "poikaystäväksi", aivan kun oltaisi jotain 14-vuotiaita, tai seurusteltu jotain pari kuukautta. Ja pöljältä tuntuu senkin puolesta että tuo "Poika" täyttää tän kuun lopussa 33 vuotta. Että sellanen poika, kulkee kohti neljääkymppiä. Äidille perustelin tuota "mieheni" -nimitystä juuri sillä, että ollaan avoLIITOSSA ja avoPUOLISOITA. Mulla on AvoMIES, joten voinen kutsua kumppaniani tittelillä mun mies.
Onko niillä rekistereillä ja sillä ylimääräisellä i-kirjaimella niin iso merkitys? Meidän arjessa se vihkimys ei tekisi yhtään mitään eroa. Poistaisi yhden nimen ovesta ja pistäisi mut kortinvaihtorumbaan? Sikälimikäli niin haluaisin, saattaisinhan pitää mukavan harvinaisen sukunimeni. Olenhan suomessa uniikki tapaus (Jepjep, yhäkin, vaikka vaihdoin mummonimeni Emiliaksi vuosi sitten). I-kirjaimen lisääminen avoliittoomme ei toisi oikeastaan mitään muutosta. Ehkä joskus sitten ikääntyessä jos pitää jotain perimisiä miettiä, mutta toistaiseksi ei niin mitään. Meillä on kuitenkin ilmankin renkuloita aikomus viettää elämämme yhdessä. Meillä on tulevaisuudensuunnitelmia ja elämme ihan samanlaista elämää kuin avioliitossa olevat paritkin. Taloutemme on yhteinen, emme kalkuloi kauppalaskuja tai muuta sellaista. Ehkä siis voin nimittää Puolisoa yhä Puolisoksi tai Miehekseni. Minullahan on Liitto. Minä olen Avovaimo. Me ollaan Puolisoita, ei siihen ylimääräisiä kirjaimia tai rekistereitä tarvita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)