You Were There

Kellonsiirto on muuten perseestä. Eilinen - eli kellonsiirron jälkeinen maanantai on ehkä vuoden persein päivä ever. Mun herkkä elimistöni ei tunnista tuollaista toimintaa, joten sunnuntai-illasta ei uni tule ja maanantai-aamusta tuntuu siltä että pitäisi herätä aamuyöstä. Perkele. No, tänään on jo parempi päivä.

Pääsiäisloma häämöttää, hyvä etten nyt ihan tunteja laske. Tekisi mieli ottaa hurjan rennosti, korkata viinipullo ja pitää netflix-aikaa. Toinen puoli minusta iloitsee painonpudotuksesta ja pieni järjen ääni sanoo, että jätä ne viinit alkoon ja mene lenkille ja salille. Kumpaa sitä kuuntelisi? Ei ehkä niin hyvä idis aloittaa lomaansa viinipullolla, lähtee kuitenkin lapasesta se herkuttelu.

Minä ja mun taipumus hemmotella itseäni ruualla ja juomalla. Tunnesyöppö pahimmasta päästä. Tiedoistan ongelman, ja ihan tosissani mietin, että mistä muusta sitä voisi nauttia. Mitä muuta palkintoa voisi keksiä kuin joku syöminen ja juominen. Ja ihan tosissaan pää lyö tyhjää. Mikään materia mitä voi ostaa ei käy, en halua tuhlata euroja turhaan. Sauna - no se on ihan arkinen juttu, onhan meillä huoneistosauna. Joku hius/kynsi/ihonhoitohomma - en halua tuhlata rahaa näihin. Eikä se nyt niin rentouttavaa ole. Enkö ihan oikeasti osaa hemmotella itseäni muulla kuin ruualla?!? Vittu mikä possu mieki oon. Ei kai muu auta kuin keksiä siihen hemmotteluun jotain terveellistä. Että jos se nautinto oikeasti on ruoka, niin voisiko kehitellä siihen jotain terveellistä ja hyvää?

Cold

Viimeinkin "viikonloppukooma" on taas selätetty, ja tunnen oloni taas normaaliksi. Onneksi tänä viikonloppuna ei pitäisi olla mitään bileitä. Ei niin kiva jos lauantaina pitää hauskaa niin torstaina vasta on oma itsensä. Ja tarkennan vielä viime postauksesta, että kyseessä ei siis ole krapula mikä kestää näin kauan. En ole pahoinvointinen tai päänsärkyinen, vaan ennemmin se kilpparivaivainen zombie. Mitään ei jaksa, huvita tai viitsi. Väsyttää, eikä motivaatiota ole oikeastaan mihinkään. Parempi jättää biletykset tarkkaan valittuihin ajankohtiin.

Iloinen asia on, että viimeinkin olen laihtunut hieman. Kilon pudotus voi olla liian aikaista iloita, sillä se kilon-parin nesteiden katoaminen on about se, mihin tähänkin asti olen päässyt. Se jatko on se ongelma, vaikka miten treenaa ja syö terveellisesti, niin mitään ei tapahdu. Mutta kilokin on aina eteenpäin, on aina toivoa. Lääkkeillä olen ollut nyt kaksi kuukautta, korkeammalla annostuksella about kaksi viikkoa. Josko annoksen nosto olisi vähän purrut ja saisin viimein läskiä katoamaan.

Se muuten ärsyttää ihan hulluna, että vaikka tyypit tietää mun sairasvan kilpirauhasen vajaatoimintaa, silti ei oteta tosissaan sitä, että sairaus tekee painonpudottamisesta vaikeaa. Silti ajatellaan, että olen vain laiska pullukka joka vetää iltaisin mättöä naamaan kaksin käsin. Että perinteinen "syöt vain terveellisesti ja liikut" -resepti auttaisi. "Kyllä tolla ruokavaliolla pitäis kilojen karista, varmasti syöt jotain ylimääräistä!" Ei - mun aineenvaihdunta on hidastunut. Vaikka söisin porkkanan päivässä ja liikkuisin kuin hullu, ei se paino siltikään välttämättä laske. Helposti ajatellaan, että nyt kun olen hetken tyroksiinia napsinut, niin kaikki on taas normaalia. Pari nappia ja ongelmaa ei ole?  "Sullahan on lääkitys, eikö homma ole nyt hoidettu?" wrong. Näissä hommissa kestää. Parin kuukauden tyroksiinit voivat tuntua olossa, mutta muut oireet? Painoa on yhä vaikea pudottaa. Tukkaa lähtee siihen malliin että pelkään olevani kohta kalju. Menkat ovat säännölliset, mutta kesto ja määrä ihan mitä sattuu. Ruumiinlämpö on parempi, en ole enää ihan niin hyinen, mutta matala se on yhä. Ja se aivosumu tulee ja menee. Välistä parempi ja välistä on ihan jäätävä jumisumu. Pääsääntöisesti olo on hyvä, mutta olenko terve? En helvetissä. Saa katsoa, mutta en ihmettelisi jos annosta nostetaan taas kontrolleissa sitten toukokuussa. Annostustahan on nostettava pikkuhiljaa, jos kerralla rysäyttää annoksen korkeaksi niin tulee ihan varmasti liikatoiminnan oireita. Mutta nyt mulla on toivoa. Annosta on nostettu ja painokin vähän pudonnut. Merkki paremmasta. Josko tukkakin lakkaisi lähtemästä ennen kaljuuntumista. Onneksi olin alkujaan tosi tuuheahiuksinen, on mistä lähteä.

Ensiviikolla olisi pääsiäisloma. Pääsiäisestä pitäisi tulla aikapankkipäiviä, mutta mä käytän ne samantien. Koska pomo. Ne, jotka haluaisi ylitöitä tehdä, eivät saa, koska tunteja ei ole. Minä, joka haluaisin tehdä minimin, en millään saa vapaalauantaita, koska ei muka olisi tekijöitä. Ellen halua olla 6 viikonloppua putkeen töissä, aikapankkipäivät on käytettävä. Nyt kun on pääsiäisenä pitkä loma, olen varmana sen 6 viikkoa putkeen sitten sen jälkeen. Koska ei muka ole tekijöitä. Ja puolet vinkuu, että haluaisi tehdä ylimääräistä. Yhdelle tarjottiin kuukauden vapaita lauantaita kun nyt on 6 viikonloppua putkeen. Minun kohdalla ei tollaista porkkanaa tarjottu, "Voivoi, tämä ala nyt on tällainen". Ja jos yksi saa toukokuun kaikki lauantait vapaaksi, kuka ne tekee? Muunmuassa minä, kenenkään muun on sitten turha haaveilla toukokuisesta vapaalauantaista, sillä silloin alkaa myös kesälomakausi. No, toukokuussa on porukoiden synttärit, jonka olen jo toivonut. On yksi toukokuinen lauantai, joka on taatusti vapaa. Pomo ei voi olla niin kusipää, että ei antaisi mulle vapaata omien vanhempieni synttärien takia. Mulle raivotaan kun en tee ylitöitä, halukkaiden taas ei anneta. Yep - tosi loogista. Onneksi arkivapaat ovat ihan kiva juttu. Pitää nyt ottaa pääsiäisestä kaikki irti. Ties koska on kaksi vapaapäivää putkeen seuraavaksi. Puoliso on niinikään pääsiäisenä vapaalla. Ei kuitenkaan lähdetä pohjoiseen, vaan ollaan kotona. Suunnitelmissa pitää Scandal -maraton, nukkua pitkään, käydä leffassa ja nauttia yhteisestä ajasta. Ensiviikon torstaina klo 15 jätän sakset narikkaan viideksi päiväksi, ja tirvaisen jos yksikin edes ehdottaa "voisitko vähän leikata?". Joo voin - se maksaa sitten satkun per pää!

Where do we draw the line?

Olen taas vähän hukassa itseni kanssa. En oikein tiedä, että mitä nyt olisi järkevintä tehdä. Tai tiedän, mutta kun se vaihtoehto ei ole yhtään houkuttava.

Ruokavalio. Se, mitä suuhun pistän vaikuttaa mun oloon ja jaksamiseen ihan hurjan paljon. Normi tyyppi käy juomassa, potee mahdollisen kankkusen ja that's it. Viikonloppu oli ihan huippu, mutta mehulinjapäätöksestä huolimatta päädyin sittenkin lonkeroon. Kankkusta ei sanan siinä mielessä tullut, ei hedaria tai norjan puhumista. Mutta. Vasta tänään alan tuntemaan oloni jälleen normaaliksi. Lonkeron ohella meni aamuyöstä pari palaa pitsaa, ja kummipojan kotona tarjottiin pastavuokaa (gluteenillista versiota..). Se krapulapäivän vetämättömyys, väsymys, jaksamattomuus... mun kohdalla se jatkuu useamman päivän. Mitään et jaksa ja mikään ei kiinnosta. Salilla piti käydä, mutta jaksoinko? No en! Terveellisen ruuan laitto? Ei huvita tai jaksa. Ei oikeastaan edes maistunut.

Ennen kilppariongelmia ei tällaista ollut. Krapula kesti sen päivän, arkena riitti virtaa ihan normaalisti. Nyt tujaus venhää ja alkoholia ja seuraus on usean päivän kooma. Ja tämä toteamus on usean bilekerran havainto, ei vain mitään sattumaa tästä viikonlopusta. Ja kooman aikaansaamiseen riittää aika vähäinenkin alkoholimäärä. Nyt on sitten kaksi vaihtoehtoa.

Joko jatkan näin, biletän kun siltä tuntuu ja kestän seuraukset, sen usean päivän zombiekooman, tai sitten biletän vakaasti mehulinjalla jotta seuraavat päivät ei mene ihan harakoille. Pitkistä tipattomista huolimatta, en nyt näe sitä niin kivana vaihtoehtona etten enää ikänä joisi alkomahoolia. En pidä itsestäni päissään (koska silloin olen ihan kusipäinen draamakuningatar idiootti), mutta pidän siitä kevyestä noususta. Siitä sopivasta määrästä, jonka olen oppinut hallitsemaan. Kumpi on kivempaa? pitää välistä alkoholillista hauskaa ja hyväksyä se, että lauantain hauska vie minulta myös maanantain ja tiistain. Vai jätänkö viinan, ja hyvästelen sen iloisen hiprakan? Mutta sillä tavoin ei menisi aina puoli viikkoa koomassa.

En pidä siitä, että arki menee "hukkaan". Heräät, menet töihin, tulet kotiin, tuijotat hetken telkkarista paskaa, menet nukkumaan. Toista. Kuulostaako kivalta? Olen kuitenkin tyyppi, joka haluaa nauttia myös arjesta. Vihaan niitä perjantaisia "viikko LUSITTU, nyt baanalle" -päivityksiä facessa. Mitenniin lusittu? Onko arki joku rangaistuslaitos? Eikö elämästä tulisi nauttia joka päivä? Viina ja vehnä selkeästi tekee musta vapaapäivänvartoojan. Odotan vain seuraavaa vapaata, kun työt on "lusittu". Harmi vain, että bileissä joissa olen viimeaikoina alkoholia nauttinut, on ollut ihan superkivaa. Alkoholi vähän vapauttaa, joten en ole niin ujon varautunut mitä selvinpäin. Pelkään, että jos jättäydyn mehulinjalle, musta tulee se hiljainen seinäruusu, jolle ei niin jutella, joka lähtee haukotellen kotiin puoliltaöin. Ja keväästä olisi tulossa lisää kivoja juhlia. Veljen synttärit, lahtelaisen bussikuskikaverin synttärit, Liron alumni-ilta, vanhempien synttärit.. Porukoiden juhlissa pitää ainakin vähän juoda, ihan näön vuoksi. Mun lihomisella jos olen alkoholitta niin varmana arvelevat mun olevan raskaana. Eikä opiskelijaporukan jälleennäkemisbileissä olla selvinpäin :D

Silti. Tiedän kyllä kumpi on "se oikea valinta". Mitä järkevän ihmisen tulisi valita. Pitää kai vähän käsitellä tätä asiaa vielä.

Miss Impossible

Rakkaus. Näin 9 vuoden parisuhteen aikana olen huomannut, että rakkaus on pieniä tekoja. Pieniä, arkisia juttuja. Ravintola-illalliset, lahjat ynnä muut ovat mukavia, mutta mikään ei kerro "rakastan sinua" enemmän, kuin arjen pienet sanat ja jutut.

Se tunne (mä muuten vihaan tota aloitusta...) kun päivä on ollut ihan perseestä. Töissä meni myöhään, ulkona on kylmä ja missasit bussin. Nakotat räntätihkussa kipuisena iäisyyden odottamassa yliruuhkaista bussia, koitat olla valittamatta puhelimessa toiselle. Tiedät kodin kunnon, jääkaapin sisällön ja sen, että pitää ainakin tiskata ja tehdä ruokaa vielä ennen lepohetkeä. Ja toinen onkin tiskannut, siistinyt kissanhiekat ja käynyt kaupassa. Kaapissa odottaa suklaalevy. Huono tuuleni haihtui sen sileän tien, eikä kipeällä alavatsallani (se aika kuusta on ihan saatanasta) ole enää niin väliä, kipu onkin ihan siedettävää. Mikään ravintolasetti, lahja tai lemmenloma ei voi voittaa näitä arjen pieniä iloja. Mikään ei voita sitä, kun toinen on vain siinä ja halaa. Jakaa arjen ilot ja surut. En tarvitse siirappia tai hunajaa, nämä pienet jutut merkitsevät niin paljon enemmän! Näinä päivinä tulee sellainen olo, että toinen todella rakastaa. Olen älyttömän onnekas nainen.

Käytiin eilen katsomassa Kummipoikaa. Niin pieni! Edes kuvista ei voi päätellä, että miten pieni uusi tuttavuutemme onkaan! Kaveri tuijotteli meitä hieman epäileväisenä, aivan kun olisi koittanut selvittää että ollaankohan me tutustumisen arvoisia tyyppejä. Pitelin ensimmäistä kertaa sitten Pikkuveljen vauvaiän (minulla ikää tuolloin 5 v, veli on nykyään 27 :D ) sylissäni Vauvaa. Pelkäsin että rikon sen. Pojalla on isänsä silmät ja tukka. Meistä saattoi tulla kavereita. Pitää ensikerralla viedä Kummipojalle jotain lahjaksi. Mutta tuliko mulle vauvakuume? Ei. Tämä kummihomma on ihan loisto, näen pienen ihmisen kehityksen ja kasvun. Voin hemmotella pientä Kummikaveria lahjoilla ja hääräämällä sen kanssa (jahka nyt vähän kasvaa..), mutta 24/7 velvollisuus ei ole minun. Mutta jos voin jotenkin auttaa Ystäviä vauva-arjessaan, sen mielelläni teen. Puuttuva äitiysgeeni ei kuitenkaan putkahtanut esiin, ja rikkinäisen jätättävä biologinen kelloni on yhä hyvin vaiteliaan hiljaa.

The cradle of humankind

Huu, musta on tullut kummi. Tai miksi näitä kirkkoon kuulumattomien kummijuttuja sitten oikeasti pitäisi kutsua. Puolison työkaveri J sai naisensa kanssa pojan torstaina. Työkaveri tosin on hassu tapa viitata herraan, nähdäänhän me kaikki tosiamme enemmän vapaalla mitä herrat töissä. Yksi parhaista ystävistämme. Huomenna mennään moikkaamaan uutta tulokasta, kuvasta katsellen hurjan söpö.

Eilen oli eräs lahtelainen ystävämme yötä, lähti aamusta jatkamaan matkaansa. Neiti kaipasi yöpaikkaa, kun pakkiksella oli erään bändin keikka. Oli outoa heräillä aamusta töihin kun joku nukkuu olkkarissa :D

Tänään olisi tarkoitus syödä hyvin, ja mahdollisesti viettää iltaa ystäväpariskunnan Mr E ja Mrs J -kanssa. Tyypit on ihan mahti seuraa, aina kun niiden kanssa hengaa on jotenkin ylihauskaa. Nauretaan mahat kipeäksi ja millään ei malttaisi lopettaa iltaa. Itse meinasin mennä mehulinjalla, huomenna pitäisi selvitä salille kuitenkin.

Liikunnan ja ruokavalion rytmi on ollut viimeaikoina ihan loistava. Salilla on kivaa, on energiaa liikkua, eikä ole tullut syötyä mitään kiellettyä. Kiva jos paino vähän putoaisi ja vatsa pienenisi, mutta jos niin ei tapahdu niin ainakaan syy ei ole yrityksessä. Eipä se keissi kaljalla ja pitsallakaan pienene. Paino putoaa kun on sen aika. Jutan superdieeteissä kilpparivaivainen mimmi pudotti puolessa vuodessa hurjan kilomäärän, eikä se hänelläkään eihan samaa tahtia pudonnut mitä normityypillä, mutta putosi kuitenkin. Jos hän pystyi siihen, niin pystyn minäkin. Pitää vain jatkaa yrittämistä.

Romantiikkaa

Eilettäin oli vuosipäivä. Minä ja Puoliso 9 vuotta yhteistä taipaletta. Johtuen vuosipäivästä, tää postaus on aika imelä, joten jätä lukematta jos lässytykseni saa hampaittesi paikat sulamaan ;)

Edeltävänä iltana oli nähtävissä näin etelässäkin revontulia, jumituin parvekkeelle tuijottamaan taivaalle ihan lumoutuneena, revontulet ovat jotain niin kaunista. Onhan minun toinen nimenikin Aurora ;). Hauskaa asiassa oli se, että edellisen (ja ensimmäisen) kerran kun näin revontulia, se oli sinä iltana kun meistä tuli virallisesti pari. Oltiin Jyväskylässä eräässä opiskelijakokoontumisessa, jossa sitten oltiin ensimmäisen kerran pariskuntana, ja siellä oli sinä iltana komeat revontulet. Nyt sitten vuosipäivänä näkyi jälleen revontulia, jotenkin sattumassa on mielestäni jotain niin maagista.

Osa lukijoista tietääkin mun ja Puolison "tarinan", mutta osa ei, joten voisin sen tässä hyvin kertoakin. Opiskeltiin Lahden ammattikorkeakoulussa kumpikin, Puoliso oli mukana insinööriopiskelijaliitossa puheenjohtajana. Meillä oli läjä yhteisiä kavereita, mutta ei sinänsä tunnettu toisiamme. Niin, minähän opiskelin kaksi vuotta mediatekniikkaa, jos joku ei sitä tiennyt.

Minuun kovin takertunut eksäni vinkui minua oluelle kanssaan hyvän tovin, ja eräänä iltana sitten lupauduin viimein menemään. Onneksi eksä oli ihastunut tutoriini, ja pyysi hänetkin mukaan. Neiti pyysi sitten omia kavereitaan mukaan, sillä eksän tunteet olivat jokseenkin yksipuoliset. Nämä ystävät pyysivät Puolisoa mukaan pitkin iltaa. Puoliso pelaili WoWia, ja ei millään tahtonut tulla, mutta väsytystekniikka toimi, joten mies luovutti ja tuli sitten joukkoon lopulta. Minähän olin siinävaiheessa jo ihan hyvissä sooseissa, mutta tykästyin tyyppiin. En halunnut lopettaa iltaa pilkkuun, joten mentiin Puolison kanssa vielä Onnelaan (tuohon aikaan oli Lahden about ainoa neljään auki oleva baari). Ilta jatkui luokseni, ja sovittiin uusista treffeistä. Selvitin pikapikaa hieman sotkuiset mieskuvioni selviksi, ja treffailin Puolisoa. Sotkuisten miesasioitteni takia olin jo vakuuttunut, että nyt olen sinkku ja that's it, etten kajoaisi pitkään aikaan yhteenkään mieheen. Puolisolla oli puheenjohtajana kiire, joten hänkään ei ollut ajatellut mitään naista rinnalleen vakavammin ottaa. Tosin hänelläkin oli jotain säätöä erään opiskelijatoverin kanssa (ja se mimmi vihaa mua yhä, nähtiin joku vuosi takaperin erään ystävän tupareissa), mutta mun tultua kuvioihin, toinen neitonen sai jäädä. Homma eteni aika vauhdilla, muutettiin yhteen jokseenkin nopeasti. Kyllä, löysin mieheni baarista.

Ensivuonna ajateltiin tehdä joku pieni matka, mennä jonnekin. Vaikka lyhytkin reissu, mutta jokin pieni matka yhdessä. Koska kymmenen vuotta! On ihan ilmiö, että joku on yleensä katsellut minua kaikki nämä vuodet. Pysynyt rinnallani niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Olen ollut hiton köyhä, masentunut, sairastellut, meillä on ollut vaikeuksia ja kriisejä, ei se erokaan ole niin kaukana ollut. Mutta kaikesta ollaan selvitty, rakkaus on aina voittanut. Rakastan Puolisoa yli kaiken, en voisi kuvitella elämää ilman häntä. En ikimaailmassa enää voisi harkitakaan eroavani! Emme ehkä ole kihloissa tai naimisissa, mutta sitoutuminen toiseen on juurikin sitä luokkaa. Emme vain tarvitse erillistä sälää sitä todistaakseen. Koen olevani onnekkain nainen ikinä, kun olen saanut kumppanikseni sellaisen miehen kuin Puoliso.

Daze

Tänään en masistele tai ranttaa, vaan fiilistelen asioista, joista olen onnellinen.

Olen onnellinen siitä, että

- olen löytänyt niin hyvän kuntosalin
- takana on loisto treeniviikko
- ilma on mitä upein
- minulla on Puoliso elämässäni. Rakkaus <3
- terveyden osalta suunta on kokoajan parempaan
- minulla on kaikesta huolimatta työpaikka
- hallitsen talouteni
- minulla on kissoja <3
- ruokavalioni on viimein aikas kohdallaan
- voin pian ostaa polkupyörän
- kevät on ihan nurkan takana (pitää se takatalvi kärsiä eka)
- olen kehittynyt kampaajana

Prisoner's song

Viikonloppu!

Niin, siis se huima yksi päivä, joka vuorotyöläisellä on vapaata. Välit Pomon kanssa on sen verta jäiset, että melkeen kaipaisin uutta lomaa. Tänään tuli jälleen uusi lastillinen sitä itseään niskaan. Siitä, etten jäänyt eilen ylitöihin. Väliä sillä, että mulla oli ohjelmaa. Tuhma minä, eihän moinen sovi! Siitä, että olen käyttänyt lauantaivuoroissa liukuvaa työaikaa (sellainen kun on..) - tulen varttia ohjattua aiemmin laittamaan paikat kuntoon, bussien hankalan kulkemisen vuoksi. Eihän nyt niin sovi tehdä. Muina päivinä liuku on ok, paitsi lauantaina. Se, että tulisin vartin myöhässä- sillä seuraavalla vuorolla - ei tietenkään sovi. Toisen työntekijän kohdalla se sopii - mutta ei mun. Mun on oltava 30 min aiemmin siis töissä ollakseni työvuoron alkaessa paikalla, mutta jos käytän ylimääräisen ajan työntekoon, en saa siitä palkkaa. Selvä.

Tästä eteenpäin istun vaikka naapurissa Teboililla ylimääräisen ajan, tulen töihin 5 min ennen vuoron alkua. That's it. Olen töissä minuutilleen siihen, mitä vuorolistassa lukee. Tehdään asia niin helpoksi kun vaan voi olla. Korneinta, että tämä lauantai-järjestely on ollut kuvioissa jo ainakin 3 kuukautta ihan hänenkin tietäen siitä, mutta asia on ongelma juuri nyt. Ei aiemmin, vaan tänään siitä päätettiin avautua. En tiedä mitä olen tehnyt väärin, mutta sellai fiilis että Pomo antaisi mulle kenkää jos voisi. Lomalta palattuani sain heti kättelyssä kuulla, että asiakaspalautteiden mukaan taso on laskenut. Vika on luonnollisesti minun, tai kahden muun. Ja se, jonka töitä eniten korjataan, on pomon suosikki. Tekee liian nopeasti ja huolimattomasti - tekee kovaa tulosta. Pomo rakastaa sitä mimmiä. Koska tulos. Koittaakohan se kalastella mua irtisanoutumaan? Noh, läheltä jo liippaa, ellen olisi niin kesälomanahne. Nyt on persein aika irtisanoutua. Mistä mä oikein bongaan nämä työpaikat? Koululla oli perseestä, nyt tämäkin alkaa näyttämään harvinaisen ahterilta paikalta olla töissä. Vai onko paskan määrä työpaikassa vakio, aiheet vaan vaihtuu?

Olen käynyt taas ahkeraa salilla ja ajoin lenkillä. Yay! Vehnätön ruokavalio on ihan loisto! Painon suhteen olen lakannut stressaamasta, laskee jos on laskeakseen. Sillä ihan sama miten paljon jumppaan, näännytän tai lasken kaloreita, mun sairauden kanssa se paino ei vain laske noin vain. Olen myös antanut itselleni anteeksi menneet "repsahdukset" - viime kesän, syksyn ja talven mässäykset. Kyse ei ollutkaan heikosta itsekurista tai siitä, että olen ihan luuseri. Joo - ilman niitä mässäilyjä painonnousu olisi voinut olla maltillisempi, mutta noussut olisi joka tapauksessa. Ja se mässys oli seurausta sairauden aiheuttamasta väsymyksestä. Väsyttää ihan vitusti koko ajan = otetaan energia ruuasta, koska et jaksa kokata, kun kerta väsyttää = syöt nopeaa ja helppoa = paskaa.

Saints & Sinners

Yksi asia josta olen erityisen helpottunut on se, että lääkärin mukaan en ole voinut aiheuttaa tätä itselleni. Perinnöllinen taipumus. Epäilin jossain välissä, että kovat dieetit ja jojoilu on pistänyt elimistöni niin sekaisin, että seurauksena kilpparivaiva. Joo, ei se varmasti ole aineenvaihdunnalleni hyvääkään tehnyt, mutta on kuitenkin helpotus, että dieetit eivät ole syypää sairauteeni. Olisi kamalaa, jos olisin aiheuttanut tämän ihan itse itselleni.

Lääkäri uteli koelääkityksen vaikutuksia painooni. En nyt mitenkään intensiivisesti yrittänytkään laihduttaa, mutta parannus ruokavaliossa ja liikunnassa on jo huomattava entiseen, ja olen yhä yhtä pullukka mitä ennenkin. Vatsanseutu erioten, näytän siltä kuin vauvaa vartoisin. Pitänee laittaa kevään sukujuhliin korsetti, ettei tule epämieluisia kommentteja. Saa katsoa mitä nostettu lääkemäärä vaikuttaa, vai vaikuttaako mitenkään. Todellisuudessa laihduttaminen on mahdollista vasta, kun lääkitys on tasapainossa.

Onneksi olen onnistunut löytämään kirppikseltä hyviä vaatteita nykykeholleni, mieleni parani kummasti. Pitänee kai nyt malttaa mieli ja syödä vain ihan normaalin terveellisesti. Jättää kalorilaskemiset, mutta pitää liikunta ja terveellinen ruoka kuvioissa. En ainakaan halua lihoa yhtään enempää!

Aiheesta kukkaruukkuun.

Vattu mikä työpäivä taas. Toi työyhteisö.. ei perkele. Ja niin herttainen mummeli kun Pomo on, osaa sekin olla aika halvatun perkele välistä. Olen ollut töissä n. 7 kuukautta, eikä osa "säännöistä" tai työkulttuurista ole vieläkään selvillä.

Iltavuoron työtunnit muuttui taannoin. Infolapussa oli laskuvirhe, tunteja tulisi viikossa yksi enemmän mitä pitäisi. Kun huomautin asiasta, mielestäni sangen ystävälliseen sävyyn, että oliko Pomo huomannut asian, sainkin paskaa niskaan. Myönsi kyllä, ettei huomannut laskuvirhettä. Kovin puolustellen, että "minäkin olen vain ihminen". Ööh, mielestäni en syyttänyt mistään? Yritin vain ystävällisesti huomauttaa. Sain kuulla kunniani siitä, että miten kaikki muut ottavat ylityöt ilolla vastaan, ja miten olen vain hankala jos mua varten pitää erityisjärjestelyitä tehdä kun en voi joustaa. Sanoin kyllä, että nyt ei kyse ollut ettenkö sitä tuntia olisi valmis tekemään, ja että teen kyllä mielelläni ekstratunteja siinä missä muutkin. Että huomautin vain tunnollisuuttani. Mutta ei auttanut, pomo oli selkeästi muhun vittuuntunut loppupäivän. Koitin esittää asiani kovin selkeästi, ettei mua väärinymmärretä. Mutta tuolla, kaikkien muiden aivot ovat kuin vitun tippaleipä! Jos jonkun voi ymmärtää perseelleen, niin ihan varmana otetaan se just niin.

Niin, ne ylityöt. Ikinä ei kysytä, että voitko jäädä. Mutta mikäli et tajua oikealla hetkellä jäädä, olet joustamaton paska. Pitäisi ihan itse tajuta tarjoutua "voin tulla tekemään ekstraa tuolloin", mutta ikänä sua ei kysytä. Ja jos et tajua tarjoutua, niin ylläri, olet joustamaton paska. Eli sen verran vuorolistoihin pitää puuttua, että tarjoudut tekemään ekstraa kun vain yhtään vajetta näkyy. Mutta näemmä muuten ei paranekaan puuttua. Ota siitä sitten selvän. Ookoo, olen joustamaton paska. Ja mun työpaikan työilmapiiri on ihan perseestä, tarjosin taas työpaikan likoille läyhäämisen aihetta hetkeksi, miten Aurora on jäykkä paska joka ei voi tehdä tuntia ylitöitä. Väliä sillä, että jos työaikoihin tulee muutos, tunnin ylitöistä tulisi kyllä ilmoittaa.

Vittuunnuin niin, että tuijottelin Mol.fi -sivustoa taas sillä silmällä. Kunnes järkiinnyin. Mitä sanoisin haastettelussa, kun haluavat tietää motivaatiotani paikanvaihtoon? Ei entistä duunia voi haukkua, se kertoo enemmän minusta mitä paikasta. Lisäksi, polttaisin kesälomani. Ja - suo siellä, vetelä täällä. Ojasta allikkoon. Alani huomioiden, sama minne menen duuniin, olen liian äijä akkavaltaiseen työyhteisöön. Oiskin ees ne kivekset, mun ajatusmaailmaa ja mua ymmärrettäisiin varmaan huomattavasti paremmin mikäli oisin mies!

En olekaan sekoamassa.

Noniin, lääkärillä käyty.

Virallinen diagnoosi on nyt sitten se kilpirauhasen vajaatoiminta - hypotyreoosi. Olen jossain vaiheessa sairastanut kilpirauhasen tulehduksen, johon on perinnöllinen alttius. Ensimmäisessä verikokeessa ei otettu vasta-aineita, joten siksi asia ei selvinnyt aiemmin. Normaali vasta-aine arvo on alle 35, mulla oli sitten 689. Hupsistakeikkaa, vain 654 enemmän mitä pitäisi. Muut arvot olivat lähellä samaa mitä viimeksikin, T4 oli vähän laskenut, alarajoilla mennään yhä - 12 (viitteet 10-21). tsh oli parempi - 2 (viitteet 0,3-4,5).

Lääkitystä nostettiin, ja uusista veristä ja kontrollista sovittu toukokuulle. Olo on järjettömän huojentunut. En ole sekoamassa tai luulosairas. En kuvittele oireitani, tai viimeaikaista parempaa vointiani. Oireille oli oikeasti selitys. Ja nyt se on sitten virallista, eikä mikään omapäätelmä koelääkityksen vaikutuksen perusteella.

Kysyin äidiltäni aiemmin, että onko tietoa suvussa esiintyvästä kilpparivaivasta. Äiti ei muistanut varmaksi, mutta arveli ettei. Nyt kun soitin diagnoosista, ja selitin tarkemmin, äiti muistelikin että mummollani taisi kuitenkin jotain tällaista olla. No pakostikin, koska lääkärin mukaan tää on perinnöllistä. Ja yleisempää naaraspuolisilla yksilöillä. Mummolla (isäni äiti...) oli ainoastaan miespuolisia jälkeläisiä, isäni ja kaksi velipuolta. Olen aina naispuolinen lähisukulainen, joten en nyt ihmettele, ettei muilla perheenjäsenillä mitään oireita olekaan. Itse kun ensimmäisenä mietin lähinnä äitiäni.

Ehkä tämä tukanlähtökin loppuis joskus nyt kun annosta nostetaan. Ja jos sitä joskus vaikka laihtuisi.

If I ever leave this world alive

Voihan loma sentään. Joka loppuu kohta :(

Raisioreissu meni ihan normikaavan mukaan. Kirpparit koluttu ja saalis raahattu takaisin Tampereelle. Olen nukkunut mukavan pitkään, katsonut läjän elokuvia ja lukenut kirjoja. Huominen vielä ihanaa joutenoloa, sitten aika palata työn pariin.

Ja töihinpaluu vituttaa yllättävän vähän. Kai siksi, että töissäkäynti edistää taloudellista tasapainoani. Laadin uuden budjetin, ja vaikka aika tiukka, niin lainojen takaisinmaksu etenee mukavan nopeasti. Raha ja laskut eivät ole enää kammo, vaan joka kuukausi etenen kohti velattomuutta. Ja siis mun tilannehan ei nyt ole mikään konkurssi, vaan lähinnä visalaskua yms. pientä. Koska yrittäjänä en tienannut juuri, rahoitin elämääni visalla. Järkevää? ei, mutta ylpeyteni ei antanut periksi kumartua pyytämään Puolisolta yhtään enempää, mitä hän jo talouttamme ylläpiti.

Olen näiden 7 työkuukauden aikana edennyt jo hienosti, ja vuoden loppuun olen maksanut leijonanosan lainoistani. Yay! Olen ylpeä itsestäni. Valittelinhan raha-asioitani tähänkin blogiin jokunen vuosi sitten. Olen päässyt niin pitkälle´siitä tilantesta. Ei H&M -tiliä, ei klarnatiliä. En juuri käytä enää verkkokauppoja. En oikeastaan shoppaile kuin kirppiksellä. En oikeastaan edes pidä shoppailusta, se kortinhöyläys tuntuu niin julmalta, uusi tavara ei tuo tarpeeksi iloa peittämään rahanmenon surullisuutta. Ennenhän shoppailu oli pahin ongelmani.

Tämä viikonloppu etenee mukavan rennosti kotona. Viimeviikonloppu oli niin älyttömän hauska, että ehkä ihan hyvä viettää tämä kotona. Ei siinä, mulla on tilillä just 11 euroa, seuraava palkkapäivä puolenkuun jälkeen. En vitsaillut kun sanoin, että lääkärireissut vie tehokkaasti euroni. Tulevathan ne vakuutukselta takaisin, mutta viiveellä. Pääasia saada terveysasiat kuntoon. Ja se lekurinperkule jännittää. Pelkään kovin, että tämä parantunut oloni tempaistaan multa pois. Noh, pitää murehtia sitä keskiviikkona sitten jos niin käy.

Tuonen Orjat

Pitkästä aikaa biletyksen täytteinen viikonloppu, joka oli kokonaisuudessaan mitä mainioin.

Perjantaina tosiaan uppouduin viinipullon sisältöön, meillä oli Puolison työkaveri J saunomassa. Pojat jatkoi vielä baariin, minä petiin kun väsy voitti.

Lauantaina tuli nukuttua mukavan pitkään ja leivottua Maken synttärinyyttärieväitä. Makelle mentiin viiden hujakoilla, oltiin peräti ekat vieraat paikalla. Paikalla oli paljon uusia tuttavuuksia, ja joitain vanhojakin. Mitä nyt mun ihmismuisti on nykyään ihan surkea, en tajua tavanneeni tyyppejä välttämättä kasvoistakaan. Puolustuksekseni voin sanoa, että ammattini huomioiden se "kasvosokeus" on ainoa, jonka avulla pysyn järjissäni. Palvelen abouttiarallaa 200 asiakasta kuukaudessa, jos kaikki pitäisi (tai edes yrittäisin) muistaa, niin sekoaisin varmasti. Muistan tyypit parhaiten ammateista tai muusta pienestä yksityiskohdasta, en kasvoja tai nimiä mitenkään ihmeemmin. Jos joku loukkaantuu, niin loukkaantukoot. Partyt oli mitä parhaimmat, katseltiin toisella silmällä Umk -finaalia, leikittiin stressitissillä ja pidettiin yleisesti hauskaa.

Itse synttärisankari jäi kotiin nukkumaan, mutta minä ja Puoliso läksittiin Schatten Reunion-partyihin kahden korvilla. Paikalla oli muutama kaveri jotka halusin kovin nähdä, ja yksi bilevieraskin. Tärkeimmät ystävät tulikin vielä bongattua sieltä, myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Harmi että mitään kuvia en kerennyt ottaa oikeastaan mistään kohtaa iltaa, Puoliso nappasi sen ainoan otoksen minusta ja Ystävästä. Onneksi se yksi oli edes facebook-kelpoinen, jotain todisteita sentään että mulla on yhä elämää. Vaikka siinäkin ollaan ihan tuhannen päissään jo... :D

Sunnuntaina olo oli vähän särkyinen, mutta yllättävän ok. Nimittäin kotiintulosta muistan vain pätkiä, sitä että miten Puoliso sai mut riisuttua korsetista en muista sitten yhtään. Onneksi ainoa mikä häipyi oli just toi kotiintulo, muistan jopa taksimatkan.

Tänään aamuni alkoi neulatyynyilemällä labrassa, oli kilpparilabrojen vuoro. Ensiviikolle on sitten aika lekurille. Onneksi Koskiklinikan labrasäännöt ovat terveystaloa löyhemmmät "24 tuntiin ei saa nauttia alkoholia". Terveystalolla on kaksi vuorokautta :D

Huomenna illasta matkaan Porukoille vuorokaudeksi, kotiudun sieltä jo keskiviikkona. Siitä eteenpäin ei onneksi mitään suurempia pläänejä sitten olekaan. Haluan rentoutua!