torstai 19. maaliskuuta 2015

Romantiikkaa

Eilettäin oli vuosipäivä. Minä ja Puoliso 9 vuotta yhteistä taipaletta. Johtuen vuosipäivästä, tää postaus on aika imelä, joten jätä lukematta jos lässytykseni saa hampaittesi paikat sulamaan ;)

Edeltävänä iltana oli nähtävissä näin etelässäkin revontulia, jumituin parvekkeelle tuijottamaan taivaalle ihan lumoutuneena, revontulet ovat jotain niin kaunista. Onhan minun toinen nimenikin Aurora ;). Hauskaa asiassa oli se, että edellisen (ja ensimmäisen) kerran kun näin revontulia, se oli sinä iltana kun meistä tuli virallisesti pari. Oltiin Jyväskylässä eräässä opiskelijakokoontumisessa, jossa sitten oltiin ensimmäisen kerran pariskuntana, ja siellä oli sinä iltana komeat revontulet. Nyt sitten vuosipäivänä näkyi jälleen revontulia, jotenkin sattumassa on mielestäni jotain niin maagista.

Osa lukijoista tietääkin mun ja Puolison "tarinan", mutta osa ei, joten voisin sen tässä hyvin kertoakin. Opiskeltiin Lahden ammattikorkeakoulussa kumpikin, Puoliso oli mukana insinööriopiskelijaliitossa puheenjohtajana. Meillä oli läjä yhteisiä kavereita, mutta ei sinänsä tunnettu toisiamme. Niin, minähän opiskelin kaksi vuotta mediatekniikkaa, jos joku ei sitä tiennyt.

Minuun kovin takertunut eksäni vinkui minua oluelle kanssaan hyvän tovin, ja eräänä iltana sitten lupauduin viimein menemään. Onneksi eksä oli ihastunut tutoriini, ja pyysi hänetkin mukaan. Neiti pyysi sitten omia kavereitaan mukaan, sillä eksän tunteet olivat jokseenkin yksipuoliset. Nämä ystävät pyysivät Puolisoa mukaan pitkin iltaa. Puoliso pelaili WoWia, ja ei millään tahtonut tulla, mutta väsytystekniikka toimi, joten mies luovutti ja tuli sitten joukkoon lopulta. Minähän olin siinävaiheessa jo ihan hyvissä sooseissa, mutta tykästyin tyyppiin. En halunnut lopettaa iltaa pilkkuun, joten mentiin Puolison kanssa vielä Onnelaan (tuohon aikaan oli Lahden about ainoa neljään auki oleva baari). Ilta jatkui luokseni, ja sovittiin uusista treffeistä. Selvitin pikapikaa hieman sotkuiset mieskuvioni selviksi, ja treffailin Puolisoa. Sotkuisten miesasioitteni takia olin jo vakuuttunut, että nyt olen sinkku ja that's it, etten kajoaisi pitkään aikaan yhteenkään mieheen. Puolisolla oli puheenjohtajana kiire, joten hänkään ei ollut ajatellut mitään naista rinnalleen vakavammin ottaa. Tosin hänelläkin oli jotain säätöä erään opiskelijatoverin kanssa (ja se mimmi vihaa mua yhä, nähtiin joku vuosi takaperin erään ystävän tupareissa), mutta mun tultua kuvioihin, toinen neitonen sai jäädä. Homma eteni aika vauhdilla, muutettiin yhteen jokseenkin nopeasti. Kyllä, löysin mieheni baarista.

Ensivuonna ajateltiin tehdä joku pieni matka, mennä jonnekin. Vaikka lyhytkin reissu, mutta jokin pieni matka yhdessä. Koska kymmenen vuotta! On ihan ilmiö, että joku on yleensä katsellut minua kaikki nämä vuodet. Pysynyt rinnallani niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Olen ollut hiton köyhä, masentunut, sairastellut, meillä on ollut vaikeuksia ja kriisejä, ei se erokaan ole niin kaukana ollut. Mutta kaikesta ollaan selvitty, rakkaus on aina voittanut. Rakastan Puolisoa yli kaiken, en voisi kuvitella elämää ilman häntä. En ikimaailmassa enää voisi harkitakaan eroavani! Emme ehkä ole kihloissa tai naimisissa, mutta sitoutuminen toiseen on juurikin sitä luokkaa. Emme vain tarvitse erillistä sälää sitä todistaakseen. Koen olevani onnekkain nainen ikinä, kun olen saanut kumppanikseni sellaisen miehen kuin Puoliso.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti