Rakkaus. Näin 9 vuoden parisuhteen aikana olen huomannut, että rakkaus on pieniä tekoja. Pieniä, arkisia juttuja. Ravintola-illalliset, lahjat ynnä muut ovat mukavia, mutta mikään ei kerro "rakastan sinua" enemmän, kuin arjen pienet sanat ja jutut.
Se tunne (mä muuten vihaan tota aloitusta...) kun päivä on ollut ihan perseestä. Töissä meni myöhään, ulkona on kylmä ja missasit bussin. Nakotat räntätihkussa kipuisena iäisyyden odottamassa yliruuhkaista bussia, koitat olla valittamatta puhelimessa toiselle. Tiedät kodin kunnon, jääkaapin sisällön ja sen, että pitää ainakin tiskata ja tehdä ruokaa vielä ennen lepohetkeä. Ja toinen onkin tiskannut, siistinyt kissanhiekat ja käynyt kaupassa. Kaapissa odottaa suklaalevy. Huono tuuleni haihtui sen sileän tien, eikä kipeällä alavatsallani (se aika kuusta on ihan saatanasta) ole enää niin väliä, kipu onkin ihan siedettävää. Mikään ravintolasetti, lahja tai lemmenloma ei voi voittaa näitä arjen pieniä iloja. Mikään ei voita sitä, kun toinen on vain siinä ja halaa. Jakaa arjen ilot ja surut. En tarvitse siirappia tai hunajaa, nämä pienet jutut merkitsevät niin paljon enemmän! Näinä päivinä tulee sellainen olo, että toinen todella rakastaa. Olen älyttömän onnekas nainen.
Käytiin eilen katsomassa Kummipoikaa. Niin pieni! Edes kuvista ei voi päätellä, että miten pieni uusi tuttavuutemme onkaan! Kaveri tuijotteli meitä hieman epäileväisenä, aivan kun olisi koittanut selvittää että ollaankohan me tutustumisen arvoisia tyyppejä. Pitelin ensimmäistä kertaa sitten Pikkuveljen vauvaiän (minulla ikää tuolloin 5 v, veli on nykyään 27 :D ) sylissäni Vauvaa. Pelkäsin että rikon sen. Pojalla on isänsä silmät ja tukka. Meistä saattoi tulla kavereita. Pitää ensikerralla viedä Kummipojalle jotain lahjaksi. Mutta tuliko mulle vauvakuume? Ei. Tämä kummihomma on ihan loisto, näen pienen ihmisen kehityksen ja kasvun. Voin hemmotella pientä Kummikaveria lahjoilla ja hääräämällä sen kanssa (jahka nyt vähän kasvaa..), mutta 24/7 velvollisuus ei ole minun. Mutta jos voin jotenkin auttaa Ystäviä vauva-arjessaan, sen mielelläni teen. Puuttuva äitiysgeeni ei kuitenkaan putkahtanut esiin, ja rikkinäisen jätättävä biologinen kelloni on yhä hyvin vaiteliaan hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti